’Olen hyvin usein tuskaillut kuvien riittämättömän tarkkuuden kanssa. Tuntuu, ettei saa esiin niitäkään lajin tuntomerkkejä, jota nyt tavallisesti paljaalla silmällä pystyy havaitsemaan, pienemmistä puhumattakaan. Kameran optiikka luo rajat. Toisaalta eihän ihmisen silmäkään näe koko ajan läheltä kauas tarkkaa maisemaa. Silmä tekee edestaas liikettä ja tarkentaa kohteet nopeasti aivojen käyttöön. Kamera ei ole aivot eikä kuva ole aivojen luoma.

Yllä oleva kuva on otettu uudella tekniikalla, jolla saadaan kuvaan suurempi syvyysterävyys kuin normaalilla tavalla. Kamera on Olympus OM-D E-M1 eli ns. pikkujärkkäri. Kamera toimii kuin järjestelmäkamerat, mutta siitä puuttuvat peilirakenteet, joilloin kamera saadaan pienemmäksi kooltaan. Tässä kamerassa on kuvaterävyyden haarukoitiautomatiikka. Kun toiminta on päällä, ottaa kamera kohteesta kahdeksan kuvaa niin, että se automaattisesti siirtää tarkennuspistettä ensin pykälän kuvaajaan päin ja sitten seitsemän kertaa syvälle poispäin. Näistä kahdeksasta kuvasta kameran automatiikka rakentaa vielä yhden kuvan, jonka syvyysterävyys on kaikkien kahdeksan kuvan yhdistelmä. Lyhtykoison hedelmä piirtyy siksi alusta loppuun terävänä eikä häiritseviä epätarkkuuksia tule. Alle pistän sen kuvan, jonka kamera olisi ottanut ilman tätä ominaisuutta. Ei sekään huono ole, mutta erilainen.

Jatkossa tulen kuvaamaan etenkin sammalia ja jäkäliä tällä menetelmällä, sillä juuri näissä kohteissa olen erityisen paljon kärsinyt kuvan epäterävistä kentistä. Tässä on pidettävä kuitenkin järki mukana, sillä joskus liiallinen tarkkuuskin on häiritsevä ja kohde hukkuu muuhun massaan. Kokeilla pitää ja koikeilusta oppia, sehän tässä niin hauskaa onkin.’