’ Syyskuun viimeisillä kartoitusretkillä törmäsin metsässä auraan. Eihän siinä mitään kummallista ole, metsästä löytyy milloin mitäkin kiinnostavaa: sieniä, kukkia, outoja puita ja hylättyjä tavaroita. Auran kohdalla kuitenkin yleensä olen nähnyt niitä hevosvetoisia sahramallisia auroja, jotka tekevät yhden viillon kerrallaan maahan. Tämä nyt löytämäni kuvaa varmaankin elintason nousua, sillä tässä oli kolme siipeä ja traktoriveto. Tuollaisia näkee vielä jokasyksyisessä käytössä maaseudulla, joten sen hylkäämisessä metsään on jokin muu syy kuin käytönpuute. Kertooko se maaseudun autioitumisesta, maataloustukien väärinkäytöstä, viitseliäisyydestä, unohduksesta vai huolimattomuudesta? Sitä en tiedä, mutta sen olen huomannut, että tänä päivänä yhä useammin näkee toimivaa tavaraa viedyn metsään haaskiolle. Kierrätys ja jäteasiat ovat usein sekaisin, kun kylällä on yksi jätelava, johon kaikki kipataan ja suuremmat esineet olisi kuskattava 80 km päähän kaupungin kaatopaikalle tai kytättävä kunnan jäteaseman tai romuauton aikatauluja. Helpompi on viedä jätteensä puiden siimekseen ja olettaa, ettei kukaan löydä. Näin oli edellisen kerran joskus puoli vuosisataa sitten, jolloin jokaisella talolla oli oma kaatopaikkansa metsässä. Tämän kaltaisia muoviroskaa täynnä olevia rutakuoppia näkee edelleen, sillä muovi ei maadu, korkeitaan pilkkoutuu ja leviää ympäristöön roskaten koko alueen. Onpa tällaisia roskankätköpaikkoja alkanut ilmaantua uudelleenkin. Mutta hyvä aura, en ymmärrä, sillä olisi vielä kyntänyt vaikka kuinka monta vuotta sen kokoisia peltoja kuin paikkakunnalla on. Koskahan maastossa vastaan tulee viisisiipinen kääntöaura?’