’Nykyään ei aina tiedä tarttuessaan kirjaan, mihin genreen se kuuluu, onko kyseessä romaani, tietokirja, tutkimus, sensaatiokirja, dekkari vai lastenkirja. Joskus kirjailija tuntuu tarkoituksella sotkevan useampaa genreä sekaisin tekstiinsä. Olen saanut lukea fiktiivisiä elämäkertoja, jossa kirjailija pistää sanoja jo kuolleiden ihmisten suuhun ja kertoo heidän elämänsä kipupisteistä oman näkemyksensä mukaan. Puhutaan valemediasta tai jopa fantasiasta, johon lukija saattaa suhtautua kuin todellisuuteen. Saamme olla todella valveillamme tänä päivänä. Onko tämä teos sellainen?’
Kirja on moniselitteinen ja -kerroksinen. Sitä voisi pitää mm. kirjoittajan omaelämäkertana, suruterapiana, haukan koulutuksena, elämäntapakuvauksena, kasvutarinana. Mikä sitten onkin lukijan pääajatus kirjaa lukiessaan, hänen tulee edetä sen mukaan? Kirjailijan isä kuolee yllättäen ja suru tuntuu olevan pohjaton, se nousee esiin jokaisesta kirjan luvusta jopa hieman maanisella tavalla.
Osittain lievittääkseen suruaan kirjoittaja hankkii itselleen nuoren kanahaukan kasvatettavaksi. Hän on kasvattanut haukkoja ennenkin, mutta tässä on jotain erilaista. Kanahaukka on Englannissa hyvin harvinainen ja nyt kasvatettava saksalaishaukka on villi ja arvaamaton. Samalla kun hän kouluttaa haukkaansa, hän käy läpi haukkametsästyksen historiaa kirjallisuuden kautta. T.H.Whiten kirja The Goshawk vuodelta 1951 on lapsuudesta asti kulkenut kirjoittajan elämässä mukana ja nyt hän käy kirjaa läpi oman haukkakasvatuksensa kautta. Samalla hän ei voi välttyä vertailulta. White teki näin ja epäonnistui, minä teen toisin ja onnistun. Haukka vie kouluttajansa mitä vaikeimpiin tilanteisiin fasaanitarhaan, luvattomille riistamaille, pelkoihin ja vaaroihin. Toiminnan kautta suru painuu vähitellen syvemmälle ja terapia tuntuu toimivan.
Mihin genreen tällainen kirja sitten pitäisi sijoittaa? Sen kerronta on paikoin hyvin runollista kerrontaa, paikoin fantasiaa, on paljon tietokirjan anineksia, on jonkin verran oppikirjamaisuuttakin. Myös yhteiskunnallisiin asioihin hän ottaa kirjassaan kantaa. Juonellinen romaani se ei ole, ainakaan kokonaan. Kirja ei etene kronoloogisesti, se ei kerro Helenin tarinaa eikä haukan tarinaa. Kirja valottaa hyvinkin seikkaperäisesti kanahaukan elämää, koulutusta ja samalla myös kouluttajan pelkoja, tuskaa ja riemua, surun voittamista, siis on eräänlaista terapiaa.
Tällaisenaan kirja voisi olla lukijalle aikamoinen sillisalaatti, mutta taitavasti kirjailija välttää karikot. Toistoa väkisinkin tulee ja näin kirjasta tulee liiankin paksu. Sen lyhentäminen olisi voinut parantaa lopputulosta. Toisaalta juuri hitaassa toistavassa kerronnassa on oma mytologiansa ja viehätyksensä. Ehkä myös lähestymistapojen sekoittaminen tuo kirjaan tuoreutta.
Suosittelen.
Macdonald, Helen: H niin kuin haukka. Gummerus, 2017, suom. Irmeli Ruuska. 376 s.