Aihearkisto: Sienet

Härmät, noet, ruosteet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Vihdoinkin! Kun muutama vuosi sitten tein Luopioistenkasvisto.fi-sivustolle osion, jossa esittelin parasiittisia piensieniä, jotka kehittyvät kasvien pinnoille, niin lähteenä oli omien kokemusten lisäksi vuonna 1957 ilmestytyt Aarre Rauhalan kirja Kasvien sienitauteja. Jo silloin aika oli siitä ajanut ohi ja tutkimus mennyt eteenpäin. Odottelin tuoreempaa tietoa, tuoreempaa teosta, jota käyttää lähteenä. Nyt sellainen on ilmestynyt. Olen viime päivät ollessani ikäkaranteenissa lukenut ja selannut kirjaa edestakaisin todeten, ettei se Rauhalan kirja loppujen lopuksi niin vanhanaikainen ollutkaan.’

Ympäristöministeriön PUTTE-ohjelma on tuottanut hyviä määristysoppaita: jäkäläkirjoja, limasienikirjan, sammalkirjan ja nyt tämän piensienikirjan. Yhteisenä asiana näille ryhmille on ainakin se, ettei meillä ole kovinkaan paljon näiden alojen tutkijoita tai harrastajia. Toivottavasti nämä kirjat lisäävät kiinnostusta.

Piensienet ovat parasiittisia eli ne elävät kasvin pinnalla loisena ottaen ravintonsa kasvisoluista. Samalla ne heikentävät kasvin kehittymistä, saattavat vääristää sen rakennetta tai estävät sitä lisääntymästä. Miksi näistä riesoista pitäisi olla kiinnostunut? Ehkäpä juuri sen vuoksi. Monet parasiittiset piensienet ovat viljelykasvien vitsauksena. Viljat kärsivät nokisienistä ja ruosteista, puutarhakasvit menettävät kauniin kukkansa tai marjapensaat satonsa. Myös metsille näillä sienillä on vaikutuksensa. Ruosteet heikentävät puun kasvua tai jopa tappavat puun. Tervasrosoa on aina kammoksuttu sen mäntyyn muodostamien korojen vuoksi.

Tämä kirja nimensä mukaan esittelee kolme laajaa piensieniryhmää. Jokaiseen kuuluu satoja ellei tuhansia lajeja. Meilläkin lajien määrä liikkuu sadoissa. Ymmärrettävää on, ettei kirjaan ole voitu ottaa kaikkia lajeja, vaan tekijät ovat joutuneet valitsemaan vain esimerkkejä (240 lajia). Siitä huolimatta otos on edustava ja kattaa paitsi yleisimmät niin myös joukon erikoisempia lajeja.

Kirja on näyttävä värivalokuveinsa vuoksi, mutta myös antoisa tarkkojen tekstiensä vuoksi. Sille joka ei ole yhtään perehtynyt näihin lajeihin, saattaa kirja olla vaikea. Siksi paikallaan olisi voinut olla käsitehakemisto, jossa lyhyesti selvitetään, mitä mikin asia tekstissä tarkoittaa. Muuten teksti on ymmärrettävää ja selkeää. Tietenkin kuvat näyttävät lajin ulkonäön parhaiten, teksti taas sen hienorakenteen ja toiminnan.

Toinen asia, jota jäin kirjassa kaipaamaan on kattava lajiluettelo. Tällainenhan löytyy rupijäkäliä esittelevästä vastaavasta kirjasta. Tässä taitaa vain olla niin, että lista olisi toki voitu laittaa mukaan, mutta nimistö ja lajisto muuttuvat ja näin lista olisi jo ilmestyessään puutteellinen ja vanha. Ehkä tällaisen listan voisi saada nettiin, jossa se uusiutuisi aika ajoin. Meillähän on Laji.fi-sivusto, josta tämänkin kirjan lajit löytyvät ja paljon muita, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei vastaa kaikin osin tämän kirjan tietoja.

Ainahan voi vaatia enemmän. Se on kait meihin ihmisiin sisäänrakennettu ominaisuus. Joka tapauksessa tämä kirja on loistava esimerkki hienosta ja tarkasta työstä meidän harrastajien hyväksi. Nyt voin päivittää (ja olen sen jo pitkälle tehnytkin) omat piensienisivuni nettikasviossani. Nimet ovat vaihtuneet, jotkin lajit pilkottu, joitakin yhdistely, joitakin uusia on tullut, joitain hävinnyt. Työmäärä on minullakin suuri, mutta ainakin nyt jo huomasin, että suuri osa omien sivujeni lajeista ja tiedoista on oikeita ja paljon on myös sellaisia lajeja, jota tämä kirja ei esittele. Se täytyy kuitenkin muistaa, että tutkija ja harrastaja ovat aivan eri asia. Niinpä toivonkin, että uudet harrastajat tutkivat tätä kirjaa huolella. Tutkijat voisivat taas korjata erehdyksiäni. Näin saadaan molemminpuolinen hyöty.

Kiitokset tekijöille. Upeaa työtä ja upea lopputulos.

Stenroos, S., Ahti, T. & Salo, V. (toim,) 2020: Härmät, noet, ruosteet. – Norrlinia 35:1-392.

Sienessä

Julkaistu , kirjoittanut
2

Nokirousku

’Olen tänä kesänä ja syksynä liikkunut paljon koiran kanssa metsässä. Kamera on vakiovaruste ja muistikirja toinen. Kuiva kesä ei paljon lupaillut hyvää sienisatoa, mutta monen yllätykseksi niitä ilmaantui lopulta suuria määriä, ainakin täällä Hämeessä. Vielä suurempi ilon aihe oli, että lajistollisesti sieniä oli myös runsaasti. Löysin pienillä lähialueen retkillä monia itselleni uusia lajeja tai sellaisia, joita en ole moneen vuoteen nähnyt.

Punakääpä

Monella meistä on vakiosienensä, joita käymme katsomassa ja keräämässä, on kanttarelleja, tatteja, rouskuja. Aina ei tarvitse ajatella sieniä ruoaksi, voihan niitä etsiä muunkin asian vuoksi, vaikka tunnistamisen. Viime vuosina sienienkin nimistö on muuttunut ja lajimäärä lisääntynyt tutkimuksen myötä. Silti vielä monen lajin kohdalla kirjoissa lukee, että lajin sisäinen vaihtelu on suurta ja se sisältää todennäköisesti useita eri lajeja. Harrastajan on vaikea pysyä tässä mukana, varsinkin jos monet yleisetkin sienet ovat vielä epävarmoja.

Kurttusieni

Aina sanotaan, ettei saa syödä tunnistamattomia sieniä, joten sienen nimen tietäminen on tärkeää terveydenkin kannalta. Yritin määrittää haperoita sienikirjojen perusteella. Otin näytteen mukaani ja vielä valokuvankin. Vertasin sitä sitten kirjojen kuviin. Pari haperoa näytti väreiltään ja muodoltaan sopivilta löytämäni sienen lajiksi. Kun luin selostuksen, hämmästyin. Kirja kertoi sanasta sanaan samat asiat kummastakin lajista, mitään eroa ei löytynyt. Sormi meni suuhun, mitenkäs tämä nyt sitten määritetään. Tällaisia lajipareja tuntui löytyvän eri ryhmistä useita. Ei ole helppoa olla sieniharrastaja. Kokosin muutamia löytämiäni erikoisuuksia tähän kuvitukseksi. Vielä on koneella suuri joukko sienikuvia, joille ei vain löydy nimeä. Harrastus jatkuu ja lajimäärä kasvaa. Toivottavasti tulevinakin vuosina yhtä suuri määrä sieniä putkahtelee maasta meidän ihailtavaksemme.’

Veriseitikki

Kielinahakka

Pöhötystä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pursunpöhö1

’Lomalaiset manailevat märkää kesää ja kylmiä ilmoja. Niin minäkin siihen aikaan, kun se loma oli määrämittainen. Näin eläkkeellä se ei tunnu niin tärkeältä. Yrittää elää sään mukaan, vaikka ei silti, kyllä retkelläkin on mukavampi olla, kun ei koko ajan valu jotain kylmää kauluksesta sisään pitkin selkää. Joka tapauksessa tällainen sää on suosinut pienten mikrosienten kehittymistä kasvien lehdille ja varsille. Meillä ilmisillä on omat riesamme, metsän eläimillä omansa. Usein ei tule ajatelleeksi, että kasveillakin on sairauksia ja vihollisia. Milloin jokin eläin syö suihinsa, milloin toukka nakertaa lehteä tai äkämäsääski istuttaa jälkeläisensä lehtisolukkoon. Myös erilaisia loisia viihtyy kasvien pinnalla, etenkin sieniä. Nehän viihtyvät kosteassa ja paahteettomassa ilmastossa.’

Kuvassa on suopursunpöhösieni (Exobasidium ledi), jonka löysin eilen uutena lajina Luopioisiin. Suopursuhan (Ledum palustre) on yleinen rämeiden ja soistuvien metsien laji, hyväntuoksuinen ja kauniskukkainen. Sitähän on yritetty viedä alppiruusujen (Rhododendron) sukuun, koska se on niille hyvin läheinen laji, mutta nykyään taas palautettu Ledum-sukuun. Retkillä olen etsinyt siltä ruostetta, koska kuusensuopursuruoste (Chrysomyxa ledi) on hyvin yleinen sieni kuusen neulasilla loppukesästä. Turhaan olen kuitenkin tähän asti sientä etsinyt. Niinpä nyt luulin sen löytäneeni, mutta kirjat kertoivat toisin. Kyseessä on pöhösieni, joka onkin sitten yleisyydeltään ihan eri luokkaa eli harvinainen sieni. Vaikka sitä on tavattu pohjoiselta pallonpuoliskolta sirkumpolaarisesti eli ympäri maapallon, ei se ole tutkituilla alueilla kovinkaan yleinen. Laji puuttuu muista Pohjoismaista, muutamaa Pohjois-Norjan esiintymää lukuunottamatta ja suuresta osasta Eurooppaa. Suomessa sitä tavataan itäpainotteisesti, mikä kertoisi siitä, että Venäjän laajoilla saloilla se saattaa olla tavallisempikin. Sienen harvinaisuudesta kertoo sekin, ettei aina niin ’viisas’ Googlekaan näytä siitä yhtään kuvaa eikä suomenkielistä artikkelia. Kuitenkin sieni on Karstenin toimesta kuvattu aikoinaan Mustialasta eli ensimmäinen tunnistettu löytö on tehty täällä Etelä-Hämeessä. pursunpöhö2

Pöhösienet ovat usein niitä mikrosieniä, joista kysellään, mitä ne ovat. Jokainen marjanpoimija on törmännyt puolukanpöhöön (E. vaccinii). Sienen sairastuttamat lehdet, paksuuntuneet, päältä punaiset ja alapinnalta valkoiset, tarttuvat helposti poimuriin. Soilla liikkuvat karpalonpomijat ovat saattaneet ihmetellä suokukanpöhön (E. karstenii) helakanpunaisia latvalehtiä. Myös muilla kanervakasveilla on omia pöhösieniään, toista kymmentä lajia. Näyttää siltä, ettei sienestä ole kasville sanottavampaa haittaa, vaikka se loinen onkin. Terveitä versoja ja lehtiä tuntuu rittävän aivan tarpeeksi marjantuotantoon ja kasvuun.

Näitäkin luonnon erikoisuuksia on mukava seurata. Viime talvena kokosin kuva-arkistostani n. 150 mikrosientä ja tein niistä kasvisivuille oman osionsa. Sieltä voi käydä katselemassa, mitä muuta on vielä löydettävissä. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että nämä esimerkinomaiset lajit ovat vasta pieni osa koko hieman epämääräisestä mikrosienten ryhmästä ja että ne kaikki eivät suinkaan ole kovin kauniita. Lisäksi on muistettava, että ne ovat kasvin loisia tai taudinaiheuttajia. Maanviljelijä yrittää suojata viljelyksensä niiltä myrkytyksin ja peittausaineilla, puutarhuri tappalee niitä vastaan saadakseen hyvän sadon puutarhastaan. Mielenkiintoinen eliöryhmä kuitenkin!

Katajankaristaja

Julkaistu , kirjoittanut
2

’Tänä keväänä näkee ainakin Etelä-Hämeessä paljon kuolemaisillaan olevia katajapensaita, kokonaisia kasvustojakin. Neulaset ruskettuvat, kuolevat ja varisevat maahan. Mistä on kyse? Ylläolevassa kuvassa kataja voi huonosti. Se kasvaa pellonlaidassa valoisalla paikalla, juuri sellaisella, missä katajat normaalistikin kasvavat. Latvastaan se on vihreä, mutta alaoksat ovat menettämässä neulasiaan. Tämä kataja on vain esimerkki lukemattomista muista. Jotkut katajat, suuret pylväskatajatkin, kuten toisessa kuvassa, ovat menettämässä neulasensa lähes latvaan saakka.’

katajankariste1Kun ottaa käteensä katajan harmaantuneita neulasia, löytää niiden alapinnalta pieniä mustia pitkulaisia pilkkuja. Alla olevassa lähikuvassa olen yrittänyt saada ne näkyviin. Monen neulasen koko alapinta on näitä pilkkuja täynnä. Sieltä löytyy syy neulasten lakastumiseen ja kuolemaan. Kyseessä on parasiittinen piensieni eli loinen, katajankaristaja tai vanhalta nimeltään katajankaristesieni (Lophodermium juniperinum). Mustat pisteet neulasen alapinnalla ovat sen kotelopalkoja, joissa kehittyvät sienen itiöt valmiiksi levittäytymään tuulen mukana uusiin kasvustoihin. Yleensä kotelot avautuvat vasta, kun neulaset ovat jo karisseet maahan. Sieni etenee pensaassa alhaalta ylöspäin niin, että lopulta vain ylimmät versot saattavat olla siltä turvassa.

Mikä sitten saa taudin leviämään katajapensaissa. Tällaiset taudinaiheuttajasienet suosivat yleensä kosteita olosuhteita ja leviävät helpommin, jos sää on sateinen. Katajankaristajalla ei näytä käyvän näin, koska myös edellisen pahan epidemian aikaan vuonna 2006, kevät oli aurinkoinen ja kuiva. En ole lukenut mistään syitä tähän, mutta ajatellut itse, että kuiva paahteinen ilma ennen roudan sulamista saa katajan kärsimään kuivuudesta aivan samalla tavalla kuin koristeeksi istutetut havupuutkin. Nehän suojataan kankailla tai muilla hupuilla paahteelta aina roudan sulamiseen saakka. Kataja siis kärsii kuivuudesta ja silloin taudin on helpompi saastuttaa heikentynyt kasvusto. Kuivuva kataja sairastuu ja karistesieni leviää nopeasti kosteammasta alaosasta kuivempaa yläosaa kohti. Näin arvelisin tapahtuneen tänäkin keväänä.katajankariste3

Samantyyppisiä karisteita on myös muilla havupuilla ja pensailla. Kuusella ja männyllä ne saattavat olla taloudellisestikin tuhoisia. Edellisen epidemialuonteisen karistesieni- esiintymän aikaan vuonna 2006 suuri määrä katajia tuhoutui. Toivottavasti tänä keväänä ei käy samoin.

 

Sienisivut

Julkaistu , kirjoittanut
1

Käenniemi

’Olen koko alkuvuoden vääntänyt uutta sivustoa Luopioisten kasviston jatkoksi. Lupaamani mikrosienten sivusto on nyt ensimmäisessä versiossaan katsottavana. Se on vielä vaatimaton yritys, mutta kertonee kuitenkin siitä valtavan rikkaasta ja kauniista maailmasta, joka meiltä monelta jää huomaamatta, kun ajattelemme mikrosieniä helposti vain sairauksina tai luonnon oikkuina.

Mikrosienet ovat toki useinmiten loisia ja taudinaiheuttajia kasvien lehdillä, varsilla, kukissa tai juurissa, mutta ne ovat myös eläviä lajeja, jotka ansaitsevat tulla huomatuiksi. Näille lajeille on ominaista se, että ne ovat valinneet isännäkseen joko vain yhden kasvilajin tai lajiryhmän. Niinpä ne on suurimmaksi osaksi melko vaivatonta määrittää isäntälajin mukaan: vaahterantervatäpläsieni kasvaa vain metsävaahteralla.

Suurin haaste tässä työssä oli se, ettei näitä lajeja ole kovinkaan paljon tutkittu eikä niiden nimistö ole siksi yhtenäinen. Määrityskirjallisuuden hankkiminen on kiven takana ja suomalaisten nimien kohdalla joutuu käyttämään mileikuvitustaan ja luomaan omaa nimistöä. Suuri vaiva oli myös lajien linkittämisessä eikä se vieläkään ole valmis. Sienisivuilta pääsee nyt kasvisivuille ja päinvastoin. Jos linkit eivät johda oikeaan lopputulokseen, pyydän ilmoittamaan siitä minulle. Samoin, jos löytyy selviä virheitä tai puutteita, niin pyydän neuvoa eteenpäin.

Tämä on siis vasta ensi yritys tällä alalla ja tulee varmaankin laajenemaan vielä paljonkin. Siksi olisi tärkeää saada jo tässä vaiheessa neuvoja sen eteenpäin viemiseen. Kiitän näistä neuvoista jo etukäteen. Linkki sivuille löytyy tästä tai kasvisivujen etusivulta.’

Kuvat: Yläkuva on punaherukanruoste (Puccinia ribis) ja alakuva tuomenpunatäpläsieni (Polystigma fulvum)

Körhämö

Sienten biologia

Julkaistu , kirjoittanut
2

sienten biologia’Keskitalvi lienee aika epätyypillinen aika sienille, mutta ei sienikirjoille. Olen pitkin syksyä ja talvea lueskellut Sari Timosen ja Jari Valkosen toimittamaa kirjaa Sienten biologia. Kirja on uusi ja ainutlaatuinen. Se on ensimmäinen kattava suomenkielinen teos tästä aihealueesta. Siksi sen lukeminen oli paitsi opettavaista niin myös hyvin mielenkiintoista. Suoralta kädeltä voin kaiken kohtuuden nimessä sanoa, etten maallikkona ymmärtänyt varmaan puoliakaan kirjan sisällöstä, mutta niin kuin sanoin, se oli opettavaista. Tässä lyhyelti lukijan kommentteja kirjasta, arviointi vaatisi asiantuntijaa.’

Kirja lienee tarkoitettu ammattilaisille ja oppikirjaksi sienitiedettä opiskeleville. Se käsittelee hyvinkin perusteellisesti sienten rakennetta, lisääntymistä ja muita perustoimintoja, sienten evoluutiota, symbioottista suhdetta muihin eliöihin, parasiittimaisuutta, lahoamista, sienten merkitystä niin ihmiselle kuin muullekin eliömaailmalle. Tekstiä on selkeytetty valaisevilla kaaviokuvilla, valokuvilla ja tietolaatikoilla. Lisäksi kirjan lopussa on asiaankuuluvasti laaja kirjallisuusluettelo, sanastoselitykset ja hakemistot. Luettavuutta parantaa huomattavasti, kun tekstissä kirjan lopussa selitetyt käsitteet on kirjoitettu isoilla kirjaimilla.

Monet varsinkin sienten rakenteeseen ja elintoimintoihin liittyvät asiat ovat puhdasta orgaanista kemiaa ja solutason biologiaa, joten ymmärtääkseen niitä olisi syytä olla takana enemmän opiskelua kuin oma kemian aprobaatturini. Tämäkin nuoruudessa hankittu tieto oli kuitenkin hyvänä apuna kirjaa lukiessa. Juuri näissä osioissa koin entiten hämmästyksen aiheita. Sientet ovat todella mielenkiintoinen eliöryhmä. Kirjasta kävi lisäksi selville, että ne paitsi kasvavat ja lisääntyvät, ne myös osaavat toimia hyvinkin konkreettisesti ja nerokkaasti yhteistyössä eliöiden kanssa, ne aistivat ympäristöään ja toimivat havaintojensa mukaan. Aikoinaan luulin tämän olevan erottava asia ihmisen ja muiden luontokappaleiden välillä, mutta nyt saa huomata, että myös sienet pystyvät samaan.

Kohdassa Sienet ja ihminen sain huomata, että emme olisi täällä tällaisina tai menstyisi maailmassa, jos sieniä ei olisi. Aikoinaan legendaarinen leivänpala eksyi bakteeriviljelmään ja tappoi ympäriltään kaiken. Oivaltava tutkija tajusi jotain tapahtuneen ja penisilliini sai alkunsa. Sienten lääkinnällinen rooli on nykyään melkoinen. Tietenkään ei pidä unohtaa muöskään käymistä ja olutta. Ilman hiivasienen elämää, emme nauttisi samanlaisesta oluesta emmekä viinistä. Siemenkasvit lähes poikkeuksetta nauttivat sienten rihmaston symbioottisesta toiminnasta eivätkä ilman sitä pystyisi kasvamaan. Ilman sieniä me hukkuisimme lahoamattomaan eliömassaan ja roskaan. Hyödyllistä porukkaa.

Kirjan parasta antia maallikolle onkin sen silmiä avaava vaikutus. Vaikka ei kaikkea ymmärräkään, niin pääkohdat tulevat esiin selkeinä ja antoisina. Siksipä uskallan suositella kirjan lukemista vaikka vain paikoitellen ja tällä tavalla avartamaan näkemystään ympäröivästä luonnosta.

Timonen, S. & Valkonen, J. (toim.) 2013: Sienten biologia. Gaudeamus. 448 s.

Myrskyretken satoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sieni1

’Loppusyksy on minulle usein sienten aikaa. Silloin tekee kummallisia löytöjä, niin kuin tuo yläkuvan kääväkäs. Jätin sienikirjat pois muuttokuormasta, kun tulimme kesälomalta kaupunkiin. Mikä lie järjen niksahdus sekin, mutta nyt on odotettava seuraavaa käyntiä ennen määrityksiä. Toisaalta on jännä etsiä outoja muotoja ja vähät välittää biologiasta ja lajituksesta. Tuossa kuvassa en näe tyypillisiä sieniä, vaan enemmänkin siinä istuu rungolla perhosia, kanelilla kuorutettuja leipäsiä tai kuivuneita lehtiä. Otin kuitenkin vanhasta tottumuksesta näytteen, jotta sitten joskus saan lajinkin selville. Kaunista pintaa joka tapauksessa.

sieni2

Toinen kuva on jostakin hytykästä. Se kasvoi lahoavalla lehtipuulla ja muodosti siihen korvasienimäistä koukeroa. Samanlaisia kasvoi oksien reunoilla kielimäisinä ja kannoilla levymäisinä. Varmaankin kukin omaa lajiaan. Minua viehätti tässä sienen kaunis väri, tuollainen vaalean kanelin kellertävä. Itse sieni oli aika ällöttävä limaisine rustopintoineen. Sitähän ei kuvasta pääse aistimaan. Ehkä joskus voimme kosketella kuvaa ja tuntea sen saman tunteen, minkä kohde antaa luonnossa.

sieni3

Kolmas sieni lienee jokin lahokka. Se kurkisteli oksan alta ujona ja pelkurimaisena. Sienen alapinnalla levittäytyivät kaunniit ruskeat heltat voimakkaassa kontrastissa mustan varren kanssa. Jotenkin mieleeni tulivat varpaat, aivan kuin ne olisivat heiluneetkin, mutta se varmaankin johtui vain tuulesta.

sieni4

Viimeinen sieni näyttää olevan aikamoinen ahmatti. Siinä se pisteli lahokoivun pinnalla suihinsa lehteä kaikessa rauhassa. Tämäkin sieni kuulunee kääväkkäisiin, mutta oli vielä liian pieni ilmiantaakseen millään lailla taksonomiaansa. Koivunlehti tuntui sille maistuvan, vaikka todellisuudessa lehti taisi olla siinä vain sattumalta ja joutui sen vuoksi sienen sisään. Joskus näkee sienen kiertyneen kokonaisen puun tai varvun ympärille ja ottavan ikään kuin tukea siitä. Varsinkin maakäävät kasvavat usein mustikan tai puolukan varpujen ympäri, vaikka ensin voisi luulla toisinpäin, varvun kasvaneen käävän läpi.

Näin myrskypäivä ei mennyt hukkaan. Kun saan määrityskirjat käsiini, niin yritän ainakin itselleni selventää sienet myös lajilleen.’

Kruunu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kruunu2

’Näin syksyllä, kun ruskan värit alkavat hiipua ja ankea ruskea eri vivahteissaan hiipii kaiken ylle, huomaa helpoimmin kääpämäisten sienten väriloiston. Monesti myös kosteus korostaa niiden värejä. Helposti ajattelee, että kaikki puissa kasvavat sienet ovat kääpiä, mutta ainakin itse vasta muutama vuosi sitten tajusin, että siellä elää paljon muitakin sieniryhmiä, kuten orvakat, nahakat ja vuotikat. Lajeja näissä ryhmissä on satoja ja niiden toisistaan erottaminen vaatii asiantuntemusta. Yhteistä näille kantasienille kääpiin verrattuna on se, ettei lakin alla ole pillejä, ei myöspään helttoja tai piikkejä. Alapinta on usein nahkamaisen sitkeä ja sileä. Värityskin muistuttaa nahkaa. Monet niistä ovat lisäksi kokonaan tai puoliksi resupinaattisia eli puun pinnanmyötäisesti kasvavia sieniä.

Yläkuvan kääväkäs lienee karvanahakka (Stereum hirsutum), joka on hyvin yleinen lehtipuun valkolahottaja. Se ilmaantuu nopeasti ulos varastoituun puutavaraan ja aloittaa välittömästi työnsä eli puun selluloosan hajoittamisen. Näissä sieniryhmissä on myös vahingollisia sieniä, jotka saattavat lahottaa eläviäkin puita. Sienihän on oikeastaan rihmaa ja lisääntyäkseen suvullisesti se muodostaa rihmasta itiöemiä eli niitä lakkimaisia tai koukeroisia palleroita, joita me kutsumme sieniksi. Näissä itiöemissä sitten muodostuvat itiöt, jotka toimivat sienen suvullisina leviämiseliminä. Harvoilla sienillä itiöemät ovat monivuotisia kuten suurella osalla kääväkkäistä.

kruunu1Kun olin ottanut ylläolevan kuvan, käänsin raitapölkyn pystyyn ja huomasin sienen valloittaneen koko pölkynpään. Karvanahakka oli muodostanut pölkylle kruunun. Monesti kääväkäs levittäytyykin koko puulle ja muuttaa sen nopeassa tahdissa puruksi ja maaksi jälleen. Oikeastaan sienet ovat hyödyllisiä eliöitä, sillä ilman niitä metsät olisivat täynnä lahoamatonta puuta ja jätettä. Valtaosan tuosta hajottamistyöstä tekevät juuri lahottajasienet. Samalla niiden luoma alusta pitää yllä uskomattoman monimuotoista elämää: matoja, hyönteisiä, alkueläimiä yms.

Täytyypä jatkossa kuvata muitakin kääväkkäitä, vaikka vain niiden kauniin syysvärin vuoksi, niin ja miksei niiden hauskojen nimienkin vuoksi. Kirjasta löysin nimittäin nahakoiden, orvakoiden ja vuotikoiden lisäksi myös kesiköitä, pehmiköitä, punakoita, nahkoja, kuorikoita, kelmukoita, torvakoita, rypyköitä, vanukoita, rosokan, silokoita, härmäköitä ja niin – tietenkään ei saa unohtaa myöskään kääpiä.’

Kärpässieni

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

karpassieni2’Kaikkihan me tunnemme punaisen kärpässienen. Se on syksyisen metsän kaunistus: kirkkaanpunainen lakki valkoisin hiutalein, ylväs pysty kasvutapa ja siisti ulkonäkö. Entisajan parantajat vaivuttivat itsensä loveen, kuten sanottiin, sen avulla ja ennustivat sen jälkeen tulevia. Shamaanien matkat tuonpuoleiseen tehtiin juuri kärpässienen voimalla. Kärpäsiäkin sillä tapettiin, koska se siihen hyvin kelpasi, siitä lienee nimikin tullut, vaikka monesti kasvien tai sienten myrkyt eivät hyönteisiin tai lintuihin tehoakaan samalla tavalla kuin meihin ihmisiin. Etanakin rouskuttaa hyvällä ruokahalulla kärpässienen lakkia, liekö se jatkuvasti lovessa. Tuskin, sehän on sen syksyinen herkku.

karpassieni1Kärpässieniä on muitakin kuin tämä mainittu punainen kaunotar. Kuvien sientä en tunne varmuudella, joten se saa ainakin ruokasienenä jäädä metsään, enpä kärpässieniä muutenkaan kerää. Epäilen sientä rusokärpässieneksi (Amanita rubescens). Sen tuntomerkit sopivat kirjallisuudesta löytämiini tietoihin, mutta varmuutta minulla ei ole. Kärpässienet (meillä yli 20 lajia) ovat lähes kaikki myrkyllisiä. Valko- ja kavalakärpässienen solumyrkyt tuhoavat ja tappavat uhrinsa. Punakärpässienen hermomyrkyt aiheuttavat pahoinvointia ja hallusinaatioita. Herkkusienistä ne erottaa parhaiten itiöiden väristä, kärpässienten itiöt ovat valkoisia herkkusienten mustia. Ukonsienistä erona on paitsi koko niin myös lakin koristeet. Ukonsienillä ne ovat suomuja, kärpäsäsienillä nuoruusajan suojuksen jäänteitä.

Näin syksyllä, kun metsissä on sieniä pilvin pimein, etsin usein sellaisia sieniä, joita en tunne. En aio niitä ruoaksi laittaa vaan katsoa, mitä ne ovat ja näin laajentaa tietoutta. Juuri pari viikkoa sitten ilmestyi Satu Timosen ja Jari Valkosen toimittama kirja Sienten biologia. Olen sitä vasta alustavasti selaillut ja sieltä täältä lueskellut, mutta jo nyt se vaikuttaa todella hyvältä ja mielenkiintoiselta. Hyvin tieteellinenhän se on, mutta löytyy sieltä kansantajuistakin asiaa. Odotan mielenkiinnolla, kunhan talvi-iltoina pääsen sitä kunnolla lukemaan. Ehkä sitten kerron kirjasta lisää.’

Syötävää?

Julkaistu , kirjoittanut
1

akansieni2’Metsässä kohdatessaan oudon sienen miettii sen mahdollisuutta tulla syödyksi. Voiko syödä vai ei? Varmuudella kärpässienet pudotan korista pois, samoin kaikki seitikin näköiset, liian vaarallista. Takaraivossa takoo myös lause: Älä syö tuntemattomia sieniä. Siitä huolimatta haluaisi löytää uusia ja tietää, mitä niistä voi käyttää.

Eilen raivatessani taimikkoa kohtasin kuvan sienen. Se vaikutti jotenkin tutulta ehkä herkulliselta ehkä tutustumisen arvoiselta, mutta siinä oli liikaa kärpässienen tuntomerkkejä. Jalkaa koristi komea rengas, lakkia suomumainen peite, lakin alla oli säteittäin teräväreunaisia helttoja. Katselin sitä hetken ja kummarruin sitten ottamaan siitä kuvia. Lopuksi keräsin sen, mutta vain tutkiakseni sitä lähemmin kirjan ääressä. akansieni1

Kaunishan tuo oli pinnaltaan ruskeanharmaine kuvioineen, mutta vieläkään ei päässä raksuttanut, mikä ihmeen sieni se on. Selasin kirjaa ja päättelin, ettei se ainkaan kärpässieni ole. Suomuorakas vilahti mielessä, mutta ei helttasieni ole orakas, jolla lakin alla on piikkejä. Pitkään katselin tapionherkkusienen kuvaa, mutta itiöt eivät olleet mustia vaan värittömiä. Annoin sienen kuivahtaa lasilevyn päällä ja tutkin sitten itiöt mikroskoopilla. Ennestään minulle tuttu sieni vilahti kirjan sivulla, nimittäin harvinaisena niityillä kasvava isokokoinen ukonsieni. Se muistutti tätä, mutta koko ja väritys eivät kuitenkaan täsmänneet. Mutta sitten täsmäsi, kun viereisellä sivulla oli akansieni. Siinä oli sieneni.

Akansieni (Macrolepiota shacodes) on yleinen havumetsäsieni koko maassa. Sen saattaa löytää myös puutarhoista tai vanhoista muurahaispesistä. Oikeastaan ihmettelin, etten ollut tähän sieneen aikaisemmin törmännyt. Sieni on syötävä, mutta saattaa aiheuttaa joillekin pahoinvointia. Siispä jätän sen metsän komistukseksi ensi kerralla ja tyydyn muihin sieniin, onhan turvallisiakin yllin kyllin. Mukava tuttavuus kuitenkin tämä akalle omistettu komistus. Hyvin nimi sille sopii, onhan se kuin hienosteleva pienikokoinen ukonsieni.’