Mitä se ajattelee?

’Kysymys ”Mitä se ajattelee?” tuli mieleeni pohdittavaksi, kun kuljin lapinkoirani kanssa metsäpolkuja aamulenkillä. Aikoinaan ihminen leimattiin omituiseksi tai hänen toimintansa huuhaaksi, jos hän väitti koiran omaavan joitain muitakin taitoja kuin vain ne perinteiset: haukkumisen ja tottelemisen.

Olin muutama vuosi sitten nuoren koiran kanssa ensimmäistä kertaa pidemmällä lenkillä. Koira nuuski kaiken, mitä kohtasi, katseli uteliaana rumpuputkiin, hyppi myyrien perään ja leikki juuri niin, kuin koiranpentu leikkii. Kun tulimme reilun kilometrin päähän ja ajattelin kääntyä takaisin, katsoi koira minua silmiin ja… niin mitä sitten, ajatteliko se, kysyikö se, pohtiko se syys/seuraus-suhteita. En tiedä, mutta minä ajattelin, että mennäänkin toista reittiä takaisin ja katsotaan löytääkö koira perille. Pian olimme kotipihassa ja olimme tulleet suorinta reittiä, mutta ei sitä, jota kääntöpaikalle olimme menneet. Miten se on mahdollista, ensimmäisellä kerralla, ilman ohjausta, suoraan?

Linnuilla on todettu olevan magneettiaisti, jonka avulla ne pystyvät suunnistamaan muuton yhteydessä ja muutenkin. Viime kesänä luin artikkelin, jossa kerrottiin, että myös koirilla on todettu olevan vastaava aisti. Artikkelissa kerrottiin, että metsästyskoirat löytävät kotiin ja pystyvät kulkemaan vierraassakin metsässä eksymättä. Niinpä kait sitten minunkin koirallani on sellainen aisti. Olen kokeillut asiaa toistekin ja tulos on sama, koira osaa kotiin paremmin kuin minä.

Kun kerran koiralla on tällaisia avuja, niin olihan sitä kokeiltava muutakin. Pian huomasin, että se oppi kulkemaan ohjeitteni mukaan. Kun näytin kädellä suunnan, se meni sinne, kun sanoin oikealle tai vasemmalle, se kääntyi ristyksestä oikein. Se siis ymmärsi sekä viittaukset että puheen. Ajatteli, hyvä koira, kokeillaanpa vielä muuta. Tulimme tuntemattomassa metsässä polkujen risteykseen ja ajattelin, että mennään oikealle, en puhunut, en viittelöinyt. Koira kääntyi oikealle. Täysi vahinko tietenkin, ajattelin ja jatkoin koetta. Kymmenestä kerrasta koira kääntyi yhdeksän kertaa oikein. Siis, ymmärsikö se myös ajatuksia, vai teinkö sittenkin jonkin huomaamattoman eleen, jotta se osasi kääntyä oikein? Kokeilin useita kertoja, mutta tulos oli se, että reilusti yli puolet käännöksistä meni oikein, juuri niin kuin minä ajattelin. Huuhaata, tietenkin, ei koira osaa lukea ajatuksia. Onko meidän lapinkoira aivan omanlaatuisensa, viisas ja älykäs, pohtiva ja ajatteleva olento, joka lukee ajatuksiakin?

Keskustelin sitten ystäväni kanssa asiasta. Hän katsoi minua ja sanoi oman koiransa toimivan aivan samoin. Se jopa laskee. ”Kun kiersin pientä lenkkiä ympäri, niin ajattelin kierrosten määrää. Koira kiersi oikean määrän ja istui sitten paikoilleen, nyt tuli lenkit täyteen”, hän kertoi. ”Kerran sitten päätin mielessäni, että teen lopuksi vielä eri lenkin ja niin kävi, että kun tavalliset lenkit tulivat täyteen, kääntyi koira uudelle lenkille ja kiersi myös sen.” No, ei minun lapinkoirani ollutkaan ainutlaatuinen eikä edes niin viisas kuin ystäväni koira, joka osasi jopa matematiikkaa.

Mistä tässä sitten on kyse? En ole pystynyt sitä ratkaisemaan. Todennäköisesti jollakin eleellä teen koiralle selväksi, mitä ajattelen, mitä haluan ja koira tulkitsee sen oikein. Tutkimukset jatkuvat, niin koiran kuin minunkin. Kuitenkin olen jo alkanut pohtia, mitä uskallan koirani aikana ajatella, jos se vaikka ymmärtää kaiken ja pitää minua ihan tyhmänä ;-).’

400 tuli täyteen

 

’Joskus aikoinaan, kun aloitin sammalsivujen tekemisen, ajattelin, että Luopioisista voisi löytyä 400 sammallajia. Silloin se tuntui kaukaiselta haaveelta ja lähes mahdottomuudelta. Määritystaito oli silloin olematon eikä se vieläkään ole kuin keskinkertainen, mutta silloin monien yleistenkin pienten lajien erottaminen toisistaan tuntui utopialta. Kahdeksan vuotta on kulunut ja sivusto on laajentunut vuosi vuodelta kohti tuota maagista rajaa. Nyt se on saavutettu. Ilman ystävien apua siihen en olisi päässyt. Kiitos heille!

Tällä viikolla kolusin viidennenkymmenennen Luopioisten lähteen ja koska se ei ollut ihan luonnontilaisessa kunnossa, ajattelin sieltä löytyvän vain aivan tavallisia sammalia. Siksipä yllätys olikin aikamoinen, kun sain mikroskoopin alle pienen mutta kauniin maksasammalen. Sen punaiset gemmat verson latvassa hälyttivät katsomaan tarkemmin, sillä punagemmaiset ovat aina mielenkiintoisia. Valomikroskoopilla sitten paljastuivat muut tuntomerkit: punaiset gemmat olivat ellipsin muotoisia ja yksisoluisia, lehdet kuuluivat Scapania-lajille ja solut olivat trigonikkaat eikä öljykappaleita ollut viittä enempää solua kohti ja kun se vielä kasvoi umpilaholla ja märällä havupuulla. Huokasin ja katsoin kirjallisuutta. Kaikki täsmäsi: Kantokinnassammal (Scapania apiculata).

Ryhdyin muodostamaan näytettä, mutta koteloon löytyi vain kolme alle sentin versoa. Pistin ne kuitenkin talteen, että lajin voi joku toinen varmistaa. Eipä voisi paremman lajin avulla tavoite tulla täyteen.

Luopioisista puuttuu vielä monia tavallisia sammalia, mutta jostain syystä ne ovat minut kiertäneet. Toisaalta näitä harvinaisuuksia on tullut korvaamaan puutteita. Enpä olisi uskonut kantokinnasammalen tähän listaan päätyvän. Siitä on vain muutama löytö Pirkanmaalta ja valtakunnallisesti se on CR-laji eli äärimmäisen uhanalainen. Liitän tähän postaukseen vielä mikroskoopilla ottamani kuvat sammalesta. Niistä voi löytää lajin tuntomerkkejä ja samalla arvioida, olenko päätynyt oikeaan lajiin.’

 

 

Majavan tuhoja

’Kiertelin tänään Pälkäneen (ent.Luopioinen) Kuohijoella Kotajärven maastossa. Tämä on yksi niistä monista pienistä lampimaisista järvistä, jotka ovat joutuneet viime vuosikymmeninä majavien hyökkäyksen kohteeksi. Eläin patoaa laskujoen useammastakin kohtaa, rakentaa ojia ja kulkureittejä metsään ja lopulta pesänsä johonkin järven matalalle rannalle. Pääpadollaan se säännöstelee tarkasti veden korkeutta niin, että pesän suuaukko pysyy vedenpinnan alapuolella mutta pesän pohja pinnan yläpuolella. Näin vihollinen ei pääse pesään ja siellä on kuitenkin mukavat ja kuivat oltavat.

Oleellista on majavankin elämälle kuitenkin ruoka. Sitä se saa kaatamalla lehtipuita järven rannalta ja joskus kaukaakin metsästä. Kun ruoka loppuu, lähtee majavakin muualle etsimään tuoretta purtavaa. Näin on käynyt Kotajärvelläkin. Toinen mahdollisuus on, että majavat on surmattu ja pesä jäänyt siksi autioksi.

Viime vuosina on yleistynyt majavien metsästäminen jousella. Metsästäjä asettuu sopivaan paikaan kyttäämään eläimen liikkeitä ja ampuu sen sitten, kun se ilmaantuu näkyviin. Jousen nuolessa on perässä naru, joten saaliin saa hinattua melko helposti maihin. Näin on hävitetty lukuisia majavayhdyskuntia vahinkoa tekemästä.

Kyseessä on kanadanmajava, joka on tänne tuontitavaraa eli vieraslaji. Sen eurooppalainen sukulainen metsästettiin sukupuuttoon toista sataa vuotta sitten ja istutukset eivät ole pystyneet sitä palauttamaan luontoomme pysyvästi kovin laajalle, koska tämä amerikkalainen sukulainen on voimakkaampi ja aggressiivisempi.

Miltä järvi sitten näyttää majavan jäljiltä. Ensimmäisenä pistää silmään kuolleet rantapuut, kuuset ja koivut. Veden ollessa korkeimmillaan näiden juuret ovat vaurioituneet ja puusto on kuollut pystyyn. Tällaisia metsiä näkee jokaisen majavan valtaaman järven rannoilla. Nyt puusto oli Kotajärvellä jo kaatumassa. Toinen huomio on rantasuon häviäminen. Kun järvi on voimakkaan säännöstelyn piirissä, kovettuu rantapenkka pajujen lisääntyessä tiheäjuuristoiseksi töyrääksi. Luontainen järvenreunussuo on hävinnyt ja korvautunut luhdalla tai peräti muuntumalla, jota on vaikea yhdistää mihinkään luonnolliseen luontotyyppiin. Kotajärven rannoilta ei enää löytynyt samoja rahkasammalia eikä raatteita, vehkakin kasvoi kuivuneiden allikoiden pohjakuntalla viimeisillään.

Kenttäkerroksen kasvit olivat muuttuneet. Heinistä vallalla oli viitakastikka, varvuista eniten oli juolukkaa, muut olivat hävinneet. Ruohovartisista jäljellä ei ollut juuri mitään. Sammaletkin olivat korvautuneet uusilla lajeilla. Rahkojen tilalla oli kuirisammalia, pajujen ja leppien juurakoiden ympärille oli kietoutunut pörrökynsisammalta ja lahosammalta valtaisina määrinä, vesirajassa ei ollut oikein mitään, mutaa ja vettynyttä kariketta. Näin entinen kaunis suorantainen järvi oli muuttunut ryteiköksi ja sen kasvillisuus oli uusiutunut.

Suovehkan puikelo kuivalla maalla

Olen seurannut kymmenkunta vuotta tällaisten järvien kehitystä, mutta en ole huomannut, että paluuta entiseen olisi kovinkaan paljon tapahtunut. Tosin ajanjakso on vielä lyhyt. Onko tällainen muutos luonnolle hyödyksi vai haitaksi? Ehkä se on haitta ihmiselle, sillä luontohan muuttuu koko ajan ja muuttuneen alueen lajit vaihtuvat kaiken aikaa. Tässä oikeastaan ainoa huono puoli on se, että muutoksen on saanut aikaan tänne kuulumaton eläin. Mitenkähän asiaan suhtauduttaisiin, jos tänne ei olisi koskaan tuotu kanadanmajavaa? Silloin tuhon olisi saanut aikaan meidän oma euroopanmajavamme, sillä kyllä sekin aivan varmasti osaa rakentaa ja tehdä tuhoja, jos serkku ei ole paikalla.’

 

Savannin ruohonsyöjiä ja yksi petokin

leijonapariskunta

’Etelä-Afrikan safareita mainostetaan mahdollisuudella nähdä viisi suurta. Tämä käsite juontaa juurensa menneisyydestä, jolloin jokaisen kunnon metsästäjän piti saada seinälleen viiden ison eläimen trofee. Nykyään juuri näitä eläimiä yritetään suojella salametsästäjiltä. Tähän ryhmään kuuluvat elefantti, leijona, sarvikuono, puhveli ja leopardi. Matkan aikana näimme muut paitsi leopardia, joka onkin hyvin vaikea luonnossa löytää.

urosleijona

Leijonaa pidetään vaarallisena eläimenä ja sitä se onkin, mutta oppaan mukaan virtahepo on tappanut eniten ihmisiä agressiivisella käytöksellään. Tapasimme leijonat kahdesti. Ensi kerralla emot ja kolme poikasta yrittivät saalistaa virtahepoa, mutta tämä pelastautui lammikkoon turvaan. Toisella kerralla saimme tarkkailla samoja leijonia uudelleen ihan lähietäisyydeltä niiden lepäillessä tien reunassa iltahämärissä. Leijonien määräksi Afrikassa arvioidaan tällä hetkellä n. 20 000 kpl. Eläin on rauhoitettu ja yksilömäärää seurataan tarkasti.

virtahepo pakenee leijonat perässään

Virtahepo oli nopeudessaan minulle yllätys. Suuri, jähmeä eläin pelastautui leijonilta oveluudella ja nopeudella. Lammikko oli sen turvapaikka ja sinne se sukelsi, kissojen jäädessä rannalle nuolemaan kastuneita käpäliään. Savannin puroja oli padottu, jotta saatiin hipoille sopivia lammikoita turvapaikoiksi. Enpä tiedä, oliko leijonanpentujen todellinen tarkoitus saalistaminen vai harjoitus. Ei ne kovin tosissaan näyttäneet yrittävän, mutta hipon naamalla oli kyllä pelokas irvistys. Eläin on uhanalainen. Esim. Kongossa kanta on metsästyksen vuoksi romahtanut yli 90%.

isosarvikuono ruokailemassa

isosarvikuono

Sarvikuonoa pidetään yleensä vaarallisena sarvensa ja suuren massansa vuoksi. Täällä ne olivat kyllä oikein lauhkeuden perikuvia. Kaikessa rauhassa lauma sarvikuonoja söi ruohoa parin metrin päässä ihmisiä täynnä olevasta autosta. Hyökkäämällä kohti ne olisivat tehnyt selvää jälkeä. Oppaan mukaan mitään vaaraa ei ollut, vaikka nautimme virvokkeita auton ulkopuolella ja suuri emo viikon ikäisen poikasen kanssa lähestyi tietä pitkin. Itse kyllä vilkuilin huolestuneena ympärilleni. Ehkä oppaat tietävät. Kaukoidän uskomukset eläimen sarvesta tehdyn jauheen vaikutuksesta mieskuntoon on ajanut sarvikuonot uhanalaisiksi. Isosarvikuonolla, jonka tapasimme, on vielä elinvoimainen kanta Afrikassa (n. 11 000 kpl), mutta muut neljä lajia ovat suurissa vaikeuksissa. Vuosittain sarvikuonoja tapetaan edelleen sarven vuoksi, jossa ei ole tieteellisesti todettu olevan mitään parantavia aineosia. Kilohinnaltaan sarvi on kalliimpaa kuin kulta.

savanninorsu

Norsu eli elefantti on toinen, joka kärsii edelleen salametsästyksestä. Syöksyhampaiden norsunluu on haluttua tavaraa salakaupassa. Monet maat ovat kieltäneet kaupan, mutta se ei ole metsästystä lopettanut. Afrikassa elää noin puoli miljoonaa norsua. Lajeista savanninorsu on metsänorsua yleisempi. Useana iltapäivänä katselimme asunnon terassilta, kun norsut laskeutuivat rinnettä alas laaksoon ruokailemaan. Norsun on syötävä koko ajan ja sen kyllä näki alueilla, joissa kymmenien norsujen laumat olivat kulkeneet. Lauhkealta tuokin eläin vaikutti, vaikka hieman hirvittikin kun muutaman tonnin painoisia eläimiä tallusti auton puskuria hipoen eteenpäin.

gnu rehvastelee keskellä tietä

kirjoantilooppi ruokapuuhissa

Antilooppien maailma on usein se mikä savanneilta jää helpoimmin matkaajan mieleen. Laumat liikkuvat rauhallisesti kuin yhdestä tuumasta, ruokailevat, lepäilevät, ovat varuillaan. Antilooppien ryhmään kuuluu yli viisikymmentä lajia eri puolilla maailmaa. Täällä tapasimme kymmenen lajia: bufloni, gnu, nyala, impala, kudu, valkopäätopi, kirjo-, lehmä- ja hirviantilooppi sekä kalliohyppijä. Asuinpaikka oli saanut nimensä kalliohyppijän mukaan. Kololo on pieni jyrkillä rotkojen kalliorinteillä elävä antilooppi, jolla on hauskat pystyt sarvet.

kalliohyppijä eli kololo

Usein nämä ruohonsyöjät liikkuivat suurina laumoina valppaasti tähyillen ympäristöönsä. Vaikka niillä ei luontaisia vihollisia ole kuin leijona ja leopardi, niin tarkkana ne silti olivat myös sillä alueella, jossa näitä petoja ei olisi pitänyt olla. Antilooppeja myös metsästetään ja sillä tavalla pidetään kantoja kurissa, tuskin kuitenkaan ihan turistikeskusten ympäristössä. Aikaisemmin näillä savannilla olevilla tiloilla oli ohjelmistossa myös metsästyssafareja, Nyt niistä ei kukaan puhunut mitään. Toisaalta meille tarjottiin päivällisellä usein riistaa, joka osoittautui esim. gnuksi.

hirviantilooppi eli elandi

koristeellinen nyala

Kaunein antilooppi oli ainakin minun mielestäni nyala, ehkä senkin vuoksi, että se useana päivänä tuli tervehtimään meitä asunnon eteen. Tämä koristeellinen eläin oli aivan kesy. Kun majoituksen läheisyydessä oli mahdollisuus sekä pyöräillä että kävellä eläinten keskellä, niin varsinkin nyala oli se, joka antoi ihmisen tulla lähelle ja katseli ystävällisen oloisena ihmisen toilailua kameran kanssa.

Vaikuttavin eläin on kuitenkin kirahvi. Tämän koko on häkellyttävä, mikä tietenkin johtui siitä, että puut ovat matalia. Kun se ensimmäisenä päivänä seisoi tiellä vasten nousevaa aurinkoa, ei voinut muuta kuin pysähtyä ja olla hetki hiljaa paikallaan. Tämäkin uljas eläin ajautui uhanalaiseksi, kun yksilömäärä painui alle sadantuhannen. Muutama vuosi sitten laji jaettiin

kirahvi aamuvalossa

neljään eri lajiin. Erot ovat lähinnä lisääntymisessä ja ihon kuvioinnissa. Tämä entisestään lisää kirahvien suojeluarvoa. Vielä on tarkemmin selvittämättä näiden uusien lajien levinneisyys ja yleisyys, eipä niillä taida olla vielä virallisia suomalaisia nimiäkään. Matkalla oppii valtavasti, kun pitää korvansa ja silmänsä auki. Niinpä en tiennyt ennestään, ettei kirahvilla ole äänihuulia ja että se märehtii valtaisalla vauhdilla ruokaansa. Oli hupaisaa seurata, kun märepallo meni ylös alas pitkää kaulaa kuin hissillä.

Meille Suomeen on uutena eläimenä tullut villisika, täällä peuhasi pahkasika, huvittava pikkuotus näihin jättiläisiin verrattuna. Sen uteliaisuus sai katsojankin uteliaaksi, kuinka monta isoa ja kuinka monta pientä sieltä jonossa juokseekaan. Ulkonäöstään ja vaikuttavista torahampaistaan huolimatta pahkasika on suhteellisen vaaraton otus.

hupaisa juoksentelija – pahkasika

Kun savannin eläimistä puhutaan, ei voi unohtaa hevosen sukulaista, seepraa. Nehän liikkuvat yleensä pienissä laumoissa ja pakenevat herkästi ihmistä. Kun seepra seisoi yksinään puiden varjossa, ei voinut kuin ihmetellä, kuinka hyvä suojaväri sillä on raitapaidasta huolimatta. Valot ja varjot naamioivat seepran puiden siimekseen näkymättömiin. Uskomatonta on myös se, että eläimen raidoitus on kuin meidän sormenjälkemme, ei kahta samanlaista.

seepra – raitapaita

Kyllähän matkalla muitakin eläimiä nähtiin: juovahyeena, sakaali, pensasorava, liskoja ja matelijoita, hyönteisiä ja hämähäkkejä, skorpioni äyriäisistä ja kameleontti. Ehkä niistä teen vielä yhden jutun erikseen. Tähän alle vielä hellyttävä kuva leijonaemosta ja kolmesta pennusta, kissat leikkivät, vaikka ”aseet” räiskyvät. Muistikortit täyttyivät toinen toistaan hienommista kuvista.’

leijonaemon onnellinen perhe

Pakkanen

Simuna

’Lämmin syksy kääntyi kertaheitolla paukkupakkasiin. Täällä Keski-Suomessa olen kauhulla seurannut pienten eläinten ja kasvien talvehtimista. Tulee muistiin parin vuoden takainen tammikuu: lunta ei ollut ja pakkanen paukkui. Nyt on samoin. Täällä on lunta vain muutama sentti ja pakkasta pahimmillaan liki 30°. Kasvit eivät saa lumen suojaa eikä pikkueläimillä ole paikkaa mihin kaivautua. Kova tuuli on vielä korostanut pakkasta monen päivän ajan. Onneksi se kuitenkin teki vähäisestä lumesta kinoksia, joihin eläimet voivat kaivautua. Kasvien tarpeisiin siitä ei ole, päinvastoin, tuuli puhalsi sen vähäisenkin lumen pois laajoilta alueilta.

Joskus miettii, miten vesieläimet oikein suojautuvat märältä kylmältä. Saukko rasvaa turkkinsa eikä karvojen läpi pääse vettä eläintä palelluttamaan, varmaan kuvan koskikaralla on samoin. Veden sisässä on myös lämpimämpää kuin pakkasen tuivertamassa ilmassa. Sorsa pulikoi tyytyväisenä virtaavassa vedessä tai lauhdevesialtaassa, vaikka sen jaloissa ei ole mitään suojaa, niin kuin ei muillakaan vesilinnuilla. Kuinka se on mahdollista? Pikkulinnut vetävät jalkansa höyhenten suojaan, mutta paljaana nekin ovat, kun ruokaa pitää etsiä mahdollisimman paljon ennen pimeää. Kovilla ovat. Niinpä ruokinta lienee helpoin tapa auttaa pihapiirissä eläviä lintuja. Metsälinnuille riistapeltojen ja ruokintakatosten rakentaminen auttaa, mutta silloin pitäisi huolehtia siitä, että siellä on sopivaa ruokaa koko talviajaksi. Linnut tottuvat aika nopeasti hyvään. Ensi kesänä nähdään, mitä tämä pakkanen saa aikaan. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.’

sorsa1

Setä pitkäsääri

Kaukkala

’Lumi tuli, lumi suli, taas on metsäretkien aika! Samalla kun koluaa kallioita hienojen sammalten toivossa, saattaa kohdata sananmukaisesti silmästä silmään muunkinlaista lajistoa. Itse törmäsin lukkiin. Ne liikkuvat vielä, tosin hitaasti ja jalkojaan kankeasti ojennellen, mutta silloinhan niitä voi rauhassa katsella ja valokuvata. Pimeän sään vuoksi kuvan ottaminen ei kyllä ole helppoa. Itse käytän voimakasta otsalamppua. Sen valossa pääsee tutustumaan ahtaisiinkin koloihin. Kuvatessa se kuitenkin luo liian voimakkaita varjoja, joten silloin se on syytä sammuttaa ja luottaa tukevaan jalustaan.

Kuvassa esiintyvä lukki on mitä ilmeisimmin rauniolukki (Leiobunum tisciae) yksi maamme paristakymmenestä lukkilajista. Maailmaltahan näitä otuksia on löydetty tähän mennessä liki kaksi tuhatta lajia. Lukit ovat vaarattomia, myrkyttömiä, oikeastaan jopa hyödyllisiä hämähäkkieläimiä. Niillä on neljä paria pitkiä jalkoja, joista osasta ne voivat vaaran uhatessa luopua ja hämätä vihollista sisiliskon tapaan. Ruumis on kaksiosainen möykky, jonka väritys on ruskehtava ja suomumaisen epätasainen. Ihmisen tapaan lukilla on vain kaksi silmää, jotka aistivat valoa, mutteivät muodosta kuvaa. Ympäristön havainnoiminen tapahtuu jalkojen tuntoaistin avulla. Ravintonsa ne pyydystävät väijymällä muita selkärangattomia. Ne syövät myös raatoja, lahoavia kasvinosia tai ulosteita.

Rauniolukki on ilmeisen tavallinen suuressa osassa maata talojen seinillä ja kosteissa koloissa. Itse tapasin sen kyllä kaukaa rakennuksista Luopioisten Kaukkalasta Kuohujärven kalliolta sammalten seasta. Kuvamateriaalin mukaan vertaamalla ei välttämättä pääse oikeaan lajiin, mutta tämä lukkilaji on aivan itsensä näköinen eikä meillä tavata muita saman suvun lukkeja. Yleisin laji lienee seinälukki (Phalangium opilio), joka viihtyy myös rakennusten sisällä. Sen voi tavata hitaasti vaeltamassa huoneen seinältä keskitalvellakin.

Vaikka talvi lähenee, niin vieläkin kannattaa tarkkailla lähiympäristöä. Uusia tuttavuuksia voi kävellä vastaan yllättävissäkin paikoissa.’

Tuhatjalkainen

tuhatjalkainen

Monissa meistä tuhatjalkaiset saavat aikaan väristyksiä ja inhon tunteita. Ajatellaanko silloin niiden mahdollista myrkyllisyyttä, puremista vai käärmemäistä olomuotoa? Ainakaan minulla ei ole tiedossa mitään niiden myrkyllisyydestä Suomessa. Ulkomailla varoitellaan koskemasta tämänlaisiin otuksiin ja se lienee ihan paikallaan, kun koskaan ei tiedä. Meidän tuhatjalkaisemme syövät lahoavia kasvinjätteitä eivätkä käy kenenkään kimppuun. Puolustautua ne kyllä voivat, mutta yleensä silloinkin vain voimakkaasti kiemurtelemalla.

Tuhatjalkaiset kuuluvat niveljalkaisten valtavaan ryhmään, johon luetaan myös mm. kaikki hyönteiset, siirat, skorpionit, lukit ja hämähäkit. Tuhatjalkaisilla on jokaisessa nivelessä tai jaokkeessa kaksi raajaparia erotuksena muista samankaltaisista otuksista. Tästä tulee myös niiden nimi, sillä eläimen alla tuntuu olevan jalkoja loputtomiin. Joillakin lajeilla jalkoja on vain kymmenen joillakin yli 600 kpl, mikä on eläinkunnan ennätys. Suomessa näitä ikivanhoja eläimiä on viitisenkymmentä lajia, osa hyvinkin yleisiä. Ne elävät karikkeen seassa, kosteissa olosuhteissa ja käyttävät ravinnokseen kuolleita kasvinosia ja sienirihmoja.

Kuvan tuhatjalkainen eleli lehtokalliolla sammalikossa. Sen pituus oli noin kolme senttiä ja sään viileydestä johtuen se ei juurikaan liikkunut. Lajilleen en sitä pysty määrittämään, mutta hyvin paljon se muistuttaa yleistä hietatuhatjalkaista (Ommatoiulus sabulosus). Tällä on selässä usein enemmän väriä kuin kuvan yksilöllä, joten tämä voi hyvinkin olla jokin muu maamme lajeista. Yleensä tuhatjalkaiset ovat vikkeliä otuksia eikä niitä pääse pitkään rauhassa tarkastelemaan. Nyt on hyvä hetki niitä seurata, kun ne ovat osittain kohmeessa etsiessään talvehtimispaikkaa.

Yön hämärissä

lepakko

’Syyspimeällä tapaa lepakoita useammin kuin valoisina kesäöinä. Pimeällä vain on hankalampaa nähdä niitä, saatika saada niistä kelvollista kuvaa. Eilen illalla sonnustauduin ystävän kanssa joen varteen kamerat laukaisuvalmiina siinä toivossa, että kohta niitä tulee ja sitten räiskitään. No, räiskimiseksi se menikin! Itselläni ei ollut mukana kelvollista salamaa, joten yritin osuttaa laukaisun siihen hetkeen, kun kaverilla välähti. Noista arvoista en paljonkaan tajunnut: pieni aukko, pitkä valotus ja ISO-arvot pariin tuhanteen, siitä se lähti. Filmiaikaan ei olisi tällaista kuvaamista voinut kuvitellakaan. Nyt kun kuva ei maksa mitään, saattoi rauhassa antaa kameran laulaa.

Rosvoamalla toisen valoa saatoin pitää valotusajat parissa sekunnissa. Siitä oli se seuraus, että jokin lepakko piirtyi samaan ruutuun kaksikin kertaa, kun joenrannassa oli varsinainen ilotulitusmeininki. Alla on sellainen kuva. Mitä lepakoita nuo sitten ovat? Kuvan laatu ei anna  mahdollisuuksia määritykseen, mutta päättelimme niiden olevan siippoja. Kuvan onnistuminen näissä olosuhteissa on enemmän tuurista kuin taidosta kiinni. Suhde alkoi olla sitä luokkaa, että sadasta kuvasta yhdessä oli jotain liikettä ja tuhannessa saattoi olla jokin lepakkokin.

Nyt on hyvä hetki mennä seuraamaan lepakoiden touhuja, vaikka ei niitä kuvata haluaisikaan. Detektori on tietenkin silloin hyvä apuväline, sillä se muuttaa lepakon äänet meidän korvillamme kuultavaksi naputukseksi. Sen avulla voi tajuta niiden määrän, nopeuden ja lentosuunnan. Voimakkaalla lampulla voi saada ne näkyviinkin. Ei muuta kuin yrittämään!

lepakko2

Uusi tuttavuus

peltohiiri’Laipanmaa on hieno kokonaisuus. Totesin sen taas kerran tällä viikolla, kun retkeilin siellä muutaman päivän ajan. Polut ovat tekeytyneet paikkoihin, joita on helppo kulkea ja joilta ei näe pelkästään hakattua metsää. Vaikka alue ei ole suojeltu, niin sen on hoidettu hienosti. Monessa kohtaa on säilytetty erämainen tuntu ja isot puut ovat saaneet kasvaa rauhassa. Toki sieltä löytyy paljon myös nuorta metsää, talousmetsää ja taimikkoakin. Alue on hyvin monimuotoista etelähämäläistä metsämaata.

Mukava yllätys oli nähdä pitkästä aikaa elämässään uusi kotimainen nisäkäs. Pieni hiirimäinen otus piipersi mustikan lehtien alla ja ensin luulin sitä myyräksi, mutta pitkä häntä ja pyöreät korvat kertoivat muuta. Mutta en ollut koskaan nähnyt hiirellä noin tummaa juovaa keskellä selkää. Ei kait vaan kyseessä ole peltohiiri? Kirjallisuus kotona varmisti määrityksen, kyllä se oli peltohiiri. Nyt harmitti, etten yrittänyt saada siitä parempaa kuvaa.’

Peltohiiri (Apodemus agrarius) on noin kymmensenttinen jyrsijä, jolla on lähes itsensä pituinen häntä. Keskellä sen selkää kulkee selvä tumma viiru, josta se on helppo tunnistaa. Ainoastaan harvinaisella koivuhiirellä on samanlainen, mutta se on pienempi ja suhteessa pitkähäntäisempi. Peltohiiri liikkuskelee öisin, mutta myös metsähiirtä useammin päivällä, metsänreunoissa, soiden laidoilla ja pellonreunusmetsissä maaseudulla. Sen esiintyminen maassamme keskittyy lähinnä Pielinen – Turku- linjan kaakkoispuolelle. Niinpä se Laipanmaalla onkin levinneisyysalueensa äärirajoilla. Harvinaisuutensa vuoksi eläin on meillä rauhoitettu luonnonsuojelulailla ja sen tappamisesta voi saada usean kymmenen euron sakot.

Peltohiiri syö enimmäkseen kasvisravintoa: siemeniä, hedelmiä, marjoja, kasvinsilmuja, mutta saattaa ottaa saaliikseen myös hyönteisiä tai muita pieneliöitä jopa kuolleita lajitovereitaan. Muuten sen elintavat ovat hiirimäiset eivätkä paljon poikkea metsähiiren touhuista.

Näin Laipanmaa sai yhden uuden arvokkaan lisän eläinmaailmaansa. Nyt löytynyt hiiri eleli Vähä-Laipan läheisyydessä kosteassa rinnemetsässä eikä vaikuttanut ollenkaan pelokkaalta, päinvastoin se pakeni vasta, kun nostin kameran kuvaamista varten. Sitten se menikin jo kovaa kyytiä koloihinsa maan alle.

Järven kala

ruutana4

’En ole mikään kalamies. Muistan saaneeni aikoinaan virvelillä kaksi saalista: simpukan ja ahvenvitaa. Niinpä olen keskittynyt heittämään katiskan rantaveteen kevätaikaan ja odottamaan saalista tällaisella passiivisella tavalla. Yleensä katiskassa onkin saalista, pieniä särkiä ja ahvenia. Jo monena vuonna sinne on eksynyt myös suurempaa saalista. Kalan makuun olen päässyt haukien myötä ja kerran nuorena pelästyin ankeriasta, jota luulin ensin käärmeeksi. Myös litteitä, hopeakylkisiä kaloja on katiskaan eksynyt. Pidin niitä lahnoina ja tyytyväisenä savustin niitä herkuksi ruokapöytään. Kun ei kaloista mitään tiedä, maistui savustettu kala ihan hyvältä, vaikka jotenkin ihmettelin lahnan makua yliarvostetuksi. Sitten ystävien kanssa mietittiin kalan lajia uudelleen ja niinpä lahnani muuttuikin ruutanaksi, lähinnä järviruutanaksi. Tämä on mutaisen pohjan mönkijä ja lähes syömäkelvoton, jota myös kännikalaksi kutsutaan, koska se muuntaa nesteitään talviaikaan alkoholiksi selvitäkseen hapettomassa pohjamudassa.

Nyt otin kalasta kuvan ja etsin netistä kuvia sekä lahnasta että ruutanasta ja en enää ollutkaan varma. Kyllähän tuo kala sittenkin muistuttaa enemmän lahnaa kuin ruutanaa: pienet suomut, lovipäinen pyrstö, tummat evät. Miksei se sittenkin ole hyvänmakuinen lahna? Huijaako tieto makuaistia vai päinvastoin? Niin, mutta onhan sitten näitä muitakin samannäköisiä, on sorvaa, sulkavaa, säynettä jne. Mikähän kalani oikeastaan on? Pitää varmaankin kalan kanssa mennä oikean kalastajan juttusille.’