Aihearkisto: Tutkimus

Maailman viimeinen eläin

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Alaotsikko: Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta. 

Kirja kertoo karhukaisten pääjaksosta, eläinryhmästä, joka poikkeaa kaikista muista lajeista niin ratkaisevasti, että se muodostaa oman pääjaksonsa. Karhukaislajeja on tällä hetkellä yli 1500 ja määrä lisääntyy jatkuvasti. Kirja on taitavasti rakennettu kokonaisuus tästä eliöryhmästä, joka löydettiin vasta 1600-luvulla ja josta tutkimus on tuottanut yllätyksen toisensa jälkeen. Kirja pohtii filosofisesti karhukaisten elämää maapallolla, sen selviytymistä vaikeista olosuhteista, löytämisen ja etsimisen historiaa sekä laajenee lopulta pohtimaan suuria kysymyksiä ihmisen toiminnasta maapallolla, maailmanloppua ja sitä, kuka lopulta sammuttaa viimeisenä valot. 

Vaikka kirja on tietokirja, niin sen kerronta lähentelee fiktiivistä romaania tai omaelämäkerrallista pohdintaa. Kuitenkin kirja vähitellen jakaa runsaasti tietoa niin karhukaisista kuin muistakin mikroskooppisen pienistä eliöistä. Karhukaisen erikoinen ominaisuus vaipua eräänlaiseen kuolemaan vaikeissa olosuhteissa herättää kysymyksiä sen tiedostamisesta ja heräämisen jälkeisestä elämästä. Kuka se on, jos se on jo elänyt vuosikausia kuoleman kaltaisessa koomassa. Mitä siis on kuolema? Myös tiedeyhteisöt tulevat kirjassa esiin elävinä yhteisöinä, joiden tärkeily lajien asemasta huvittaa, mutta jotka osaavat myös ottaa asiat rennosti. Kuvaus sopii ihmiseen kovin hyvin.

Kirjailija on tullut kuuluisaksi anarkistina, bloggarina ja kansalaisaktivistina. Hän on kirjoittanut blogeja Voimaan ja Imageen, tehnyt radio-ohjelmia nimikkeellä Päivystävä anarkisti. Koulutukseltaan hän on toimittaja, näyttelijä ja kirjailija. Näistä lähtökohdista katsoen voisi tämä kirja olla hyvinkin raju. Näin ei kuitenkaan ole. Kirja keskittyy karhukaisiin ja pienuuteen, luonnon järjestykseen, hyvinvointiin, elämään. Oikeastaan kirja on hyvin kaunis. Se etenee järjestelmällisesti valottaen aihetta monipuolisesti ja viisaasti. Pidin myös kirjan henkilökohtaisesta kerronnasta, kirjailijan puolisosta huolehtimisesta, lapsesta, mökkeilystä jne. Jotenkin, vaikka ne ovat hyvin kaukana tietokirjasta, ne täydensivät kerrontaa jostakin niin pienestä kuin karhukaisesta. Puolisohan vaipuu sairaudessaan aivan kuin karhukaismaiseen tilaan. Toki kirjasta olisi voinut poistaa joitain turhantuntuisia kuvauksia ja tiivistää kerrontaa, mutta se ei välttämättä olisi parantanut kokonaisuutta. Tällaisena se oli hyvin kokonainen teos luonnosta, eliökunnasta, maailmankaikkeudesta. Sellaisenaan hyvä. Kirjan lopussa on laaja lähdeluettelo, vaikka monet kohdat olivatkin suoria lainauksia haastatteluista. Toimittajana kirjoittaja nauhoitti keskustelut, joista hän sai suoraa tietoa kirjaansa varten. Lähdeviitteistä suuri osa oli nettisivustoja, joita en kuitenkaan ryhtynyt aukomaan. Kirjassa ei ollut mitään anarkiaan viittaavaa. Jos sellaiseksi ei lueta sitä, että minulla heräsi kirjasta valtava halu etsiä ensi kesän aikana jokin karhukaislaji ja yrittää kuvata se.

Auvinen, Suvi: Maailman viimeinen eläin, karhukaisista, toivon ja pienuuden voimasta. Gummerus, 2026. 416 s.

Hyvää uutta vuotta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Taas on vuosi vierähtänyt ja voi alkaa suunnitella ensi kesän asioita. Viime vuosi jäi muistiin lähinnä näyttelyvuotena. Tänne en jaksanut paljon kirjoitella, kun aika meni suunnitellessa, toteuttaessa ja esitellessä näyttelyitä, joita kertyi kesälle useita.

Kukkian Luontokeskus-hanke perustettiin virallisesti kesän alussa ja se mielenkiintoisena projektina vei aikaa. Hanke on kolmivuotinen, mutta ajatuksena on saada siitä pidempiaikainen projekti, mahdollisesti pysyvä. Hankkeen tarkoitus on tehdä yhteistyötä erilaisten yhdistysten, tutkimuslaitosten ja yhteisöjen kanssa paikallisesti ja laajemmaltikin. Yhteistyö pohjaa kansalaistietoisuuteen eli paikalliset ihmiset keräävät aineistoa, jota sitten tutkimus voi käyttää hyväkseen. Tämä toteutui jo kesän aikana laajalti huomiota saaneena lasikuituvene-projektina. Keräsimme 53 veneen raatoa luonnosta ja toimitimme kierrätykseen luoden samalla konsepitin, jolla muutkin voivat toteuttaa vastaavaa. Tämä on löydettävissä hankkeen kotisivulta.

Kun sanoin, että kesä meni näyttelyiden merkeissä, niin Luontokeskuksella Rautajärvellä oli heinäkuussa perhosnäyttely, johon kokosin asiantuntijoiden avustuksella mittavan määrän erilaisia perhosia niin kuvina kuin näytteinäkin sekä laajan tietopaketin perhosten elämästä, kannanvaihteluista ja eri ryhmistä. Näyttelyssä kävi kuukauden aikana lähes 700 katsojaa, mikä on hyvä tulos pienelle paikkakunnalle.

Edelliskesän Monimuotoisuus-näyttely avattiin Jyväskylän Vesilinnassa Luontomuseon näyttelytilassa, josta on ohessa kuva, joulukuun alussa. Näyttely on auki museon aukioloaikoina aina lokakuun alkuun saakka. Siihen on siis hyvää aikaa tutustua, mennä vaikka useammankin kerran. Näyttely on ilmainen. Tervetuloa!

Myös Padankosken kyläyhdistys piti kesällä Ruuttakopilla näyttelyä. Nyt aiheena olivat eränkäynti, kalastus ja metsästys. Kylän talojen aarteet olivat näytteillä heinä-elokuussa. Siellä oli niin pyydykset kuin aseet ja muistotkin. Kävijöitä saimme toista sataa, vaikka näyttely oli auki vain sunnuntaisin.

Ensi kesänä näyttelytoiminta jatkuu. Luontokeskukseen on suunniteltu Vesilintunäyttelyä, jonka tarkoitus on pohtia Kukkia-järven vesilintujen nykytilaa, järviveden laatua ja mahdollisuuksia vaikuttaa lintukantojen hyvinvointiin ja luonnon monimuotoisuuden säilymiseen alueella. Yritän informoida jatkossa tapahtumaa tämänkin kanavan kautta.

Oikein lämmintä ja menestyksekästä vuotta 2026 luonnon parissa kaikille lukijoille!

Puun kasvu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Hyvin yleinen kompakysymys koskee puun pituuskasvua. Kysymyksen mukaan pitäisi määritellä, millä korkeudella puun runkoon sen nuoruudessa maalattu täplä on viidenkymmenen vuoden kuluttua. Helposti ajattelee, että kun puu kasvaa, niin täplä siirtyy ylemmäksi. Näinhän ei ole, vaan täplä on samalla korkeudella koko puun iän ajan. Se ei siirry ylemmäksi eikä alemmaksi.  

Eläin kasvaa joka suuntaan, jalat pitenevät, samoin kädet, pää suurenee samoin sisäelimet. Näin ei ole kasveilla. Puun latvassa, oksien kärjessä ja juurien päässä on kasvusolukkoa, joka kasvattava puun pituutta, oksien tuuheutta ja levittävät juuriverkostoa maan alla aina vain laajemmaksi. Sanotaankin, että puusta liki puolet on maan alla. Jos kasvusolukko jostain syystä (esim. pakkanen, taudit, katkeaminen) tuhoutuu, ottaa kasvi uuden alun. Puu kasvattaa uuden latvan, oksat jatkavat kasvua muiden oksien kautta, samoin juuret.

Pitkään on mietitty puun paksuuskasvua. Jos kerran puun kasvu tapahtuu vain latvasta, niin kuinka puun runko sitten vahvistuu vuosi vuodelta. Sehän me tiedetään, että joka vuosi runkoon ilmestyy uusi vuosilusto ja niin runko on taas hieman paksumpi, mutta rungossa ei ole kasvusolkkoa, joka huolehtisivat tästä tapahtumasta. Onko kyse kasvien kantasoluista?

Tiedelehti Naturessa julkaistiin äskettäin kaksi suomalaisten tekemää tutkimusta asiasta. Tästä oli artikkeli HS-lehdessä hiljattain. Ari Pekka Mähösen työryhmän tutkimuksessa todettiin, että paksuuskasvu tapahtuu auksiini-hormoonin vaikutuksesta puun jälsikerroksessa olevien kantasolujen avulla. Näin siis puu kasvaa muualtakin kuin vain latvasta ja saavuttaa sille tyypillisen paksuuden. Tutkijat totesivatkin, että paksuuskasvu voi jatkua loputtomiin puun ja kuoren välissä.

Näin on vanha probleemi ratkaistu ja tutkimus on saanut arvoisensa julkaisupaikan. Nature-lehti lienee alansa arvostetuimpia. Toinen artikkeli lehdessä koski Yrjö Helariutan työryhmän tutkimusta kasvin alkuvaiheista eli miten paksuuskasvu tai yleensä kasvin kasvu lähtee alkuun, mitä siihen tarvitaan ja missä järjestyksessä.

Molemmissa tutkimuksissa koekasvina toimi lituruoho (Cardaminopsis thaliana). Tämä pieni ristikukkainen kasvi lienee kasvimaailman banaanikärpänen. Sitä on hyödynnetty tuhansissa kasvialan tutkimuksissa ympäri maailman.

Onko tällaisesta tutkimuksesta sitten mitään konkreettia hyötyä? Useinhan ajatellaan, että tutkimus ei johda mihinkään. Näissä tutkimuksissa asia on päinvastoin. Nyt voidaan jalostaa kasveja, kun tietdetään, mikä saa kasvun aikaan. Puut voidaan keskittää paksuina tietylle alueella ja näin erämaata säästyy luonnon monimuotoisuudelle. Samoin voidaan hyödyntää puuainesta eri tavalla kuin ennen. Geenitekniikalla voidaan lisätä kasvin hiilensidontaa ja saada tuottamaan enemmän biomassaa. Myös kasvien varastosolukoita voidaan suurentaa ja saada tuotto suuremmaksi. Tämä kuitenkin edellyttää geenimuokkauksen hyväksymistä ja se voi olla kantona kaskessa uuden tutkimuksen edetessä. Mahdollisuusksia siis on. Kannattaa tutustua lehden artikkeliin ja miksei Nature-lehdessä julkaistuihin tutkimustuloksiinkin.’