’Vietin pari viikkoa lämpimässä etelässä, Israelin pohjoisosissa. Auringon ja levon lisäksi nautin linnuista. Asunnon parvekkeelta näkyivät tavalliset kaupunkilinnut, varis, pulu, palmukyyhky, arabianbulbuli, pihamaina ja varpunen, mutta kun lähti vähän kauemmaksi asutuksesta löytyivät maaseudun lintupaljoudet.
Hulan laakso saa vetensä pohjoisen runsaista lähteistä. Se oli ennen soinen ja lähteinen veden vaivaama suomaa. !900-luvun alkupuolella uudisasukkaat henkensä kaupalla raivasivat suon liiasta kasvillisuudesta ja kuivattivat sen viljelymaaksi. Henkensä kaupalla todellakin, sillä suo oli malarian pesäpaikka ja ympäristössä oli runsaasti vihamielisiä paimentolaisia. Nykyään se on turvallinen paikka, malaria on kukistettu ja raja siirtynyt kauemmaksi vuorille. Suoalueesta muistuttavat ainoastaan pari kasvien peittämää pikkujärveä ja kasteluojat.
Laakso on tunnettu muuttolintujen levähdyspaikka ja monet Euroopasta ja Siperiasta Afrikkaan muuttavat linnut kulkevat sen kautta. Meidänkin muuttolintuja siellä näkyi tai samoja lajeja, enhän pysty sanomaan ovatko yksilöt juuri meiltä saapuneet. Pääskyjä oli ilmassa useita lajeja, joista ainakin haara- ja törmäpääsky viihtyvät meilläkin. Ruoste- ja kalliopääsky olivatkin sitten eksoottisempia. Pelloilla vallitsi melkein samanlainen tunnelma kuin meillä varhaisena kevätaamuna. Kurjet olivat äänessä ja niitä oli kymmeniä tuhansia, kaikkialla ilmassa ja maassa. Kaikessa rauhassa niiden kanssa ruokailivat pelikaanit ja harmaahaikarat. Eksoottisempi oli sitten kynsihyyppä, joka oli vallannut meidän töyhtöhyyppämme biotoopin. Pikkulinnuista pensaikossa tavallisten varpusten lisäksi lenteli pensasvarpunen, pajusirkku, priinia ja töyhtökiuru.
Alueella saattoi liikkua vuokratavalla golf-autolla tai polkupyörällä. Turisteille järjestettiin myös traktorin vetämänä kiertoajeluita. Pääreitti oli noin kymmenen kilometriä ja kulki päällystettyä tietä pitkin järven ympäri. Matkan varrella oli kaksi lavaa lintujen tarkkailuun, mutta muillakin kohdilla pystyi pysähtymään ja seuraavaan vesilintuja järven ruovikoissa. Osa kasvustosta oli jättiruokoa ja papyruskaislaa. Se kasvaakin täällä pohjoisimmalla luontaisella kasvupaikallaan. Veden pinnan peittivät kelluslehtiset lumpeen sukuiset kasvit, vesihyasintit ja levät.
Vesilinnuista oli vaikea saada selvää kuvaa. Ne olivat pääasiassa talvipukuisia, nuoria tai sulkasatoisia. Kuitenkin tuttujakin tuli vastaan: sinisorsa, jouhi- ja lapasorsa, tavi, nokikana ja liejukana. Eksoottisempia olivatkin sitten haikarat, joita oli runsaasti ruokailemassa matalassa vedessä.
Harmaahaikara oli vielä tuttu ja jalohaikara on leviämässä meillekin, mutta lehmä-, silkki-, kapusta- ja yöhaikara ovat eteläisten vesien asukkeja. Pronssi-ibis einesti niiden seurassa. Mukava tuttavuus ja minulle maailmanpinna olikin sitten pikkumerimetso. Onkohan se yhtä vainottu siellä kuin isompi serkkunsa täällä pohjoisessa. Ainakaan niitä ei näkynyt samanlaisia määriä. Saalista olivat etsimässä säihkyvät kalastajat, joista ainakin kuningas- ja smyrnankalastaja ovat tulleet tutuiksi etelänmatkoilla, kirjokalastaja olikin sitten harvinaisempi tuttavuus.
Eläimistä näin talviaikaan voi mainita ainakin vesipuhvelin, aasin, nutrian ja kilpikonnan, jonka laji jäi määrittämättä, mutta lammikossa se pulikoi, joten lienee jokin suokilpikonnan laajasta suvusta. Kasvillisuus näin talvella oli vaatimatonta, kuivunutta ja kuihtunutta, vain koristekasvit kukkivat ja kukoistivat. Niissä lepuuttivat siipiään monarkki-perhoset.
Hulan laakso on ihanteelinen paikka luonnon tutkimiselle ja lintujen muuton tarkkailulle. Paikka on noin kolmekymmentäviisi kilometriä Tiberiaksesta pohjoiseen valtatie 90 varressa. Tien laidassa on ruskea viitta, jossa on linnun kuva. Sivutien päästä löytyy suuri parkkipaikka ja laaja varastomainen halli täynnä golf-autoja ja pyöriä. Parhaana muuttoaikana keväällä siellä lienee aikamoinen kuhina paitsi lintuja niin myös tarkkailijoita.’