’Lokakuu on alkanut uskomattoman kauniina täällä Sydän-Hämeessä. Puut ovat nyt parhaassa loistossaan, pihlajat, haavat, koivut. Ensin näytti siltä, ettei ruskaa tule ollenkaan, mutta vihdoin se puhkesi, kuitenkin lyhyeksi aikaa. Lyhyeksi siksi, että lehdet varisevat kiihtyvällä vauhdilla maahan ja koristavat kohta vain myyrän valtakuntaa. Eilen olin ystäväni kanssa sammalretkellä. Kiersimme lähipitäjien kallioita tehden mielenkiintoisia löytöjä. Niitä varmaan löytyikin, mutta näytteet ovat vielä pusseissa eikä niitä ole ehditty määrittää. Sen sijaan kameran kortilta löytyi kaksi mukavaa kuvaa, jotka osoittavat kasvien sitkeyttä. Vieressä pieni männyntaimi yrittää juurtua puhtaaseen kallioon tai siltä se ainakin näyttää. Kai tuossa kohtaa on jokin rako ja siellä ripaus multaa sen juuria varten. Usein näkee käkkyräisen männyn sinnittelevan kallionraossa vuosikymmenestä toiseen. Juuret ovat tunkeutuneet sananmukaisesti kallion sisään kyhmyisinä ja kiemuraisina. Lapsena kerran katkaisin tällaisen männyn saadakseni siitä mukavan käyrävartisen kepin itselleni. Nyt sellaista voisin jo tarvitakin, mutta mitä kymmenvuotias koltiainen sillä teki, se on jäänyt arvoitukseksi. Mutta tarinan juju on siinä, että laskin suurennuslasin kanssa vuosirenkaat ja otin sitten lakin päästäni. Olin kaatanut itseäni kymmenen kertaa vanhemman vanhuksen äkkinäisen päähänpiston seurauksena. Eli nuo kivenkoloissa sinnittelevät puut voivat olla uskomattoman vanhoja.

Toinen kuva on samalta retkeltä. Siinä pihlaja on juurtunut myös kallionrakoon ja murtanut koloa suuremmaksi saadakseen juurilleen kasvutilaa. Onpa tuosta lohjennut oikein palakin pois. Se ei kuvassa näy, mutta lojui maassa pihlajan alla. En tietenkään varmuudella tiedä, onko se pihlajan saavutuksia, mutta hyvällä mielikuvituksella sen voisi niin uskoa. Onhan vanhassa laulussakin tarina samanlaisesta tapauksesta, jossa pihlaja mursi muurin.

Kalliot rapautuvat paitsi kasvien toimesta niin myös veden voimasta. Vesi laajenee jäätyessään ja kun rako täyttyy vedellä, jäätyy, sulaa ja jäätyy uudelleen lukemattomia kertoja, alkaa rako vähitellen laajeta ja lopulta kalliosta irtoaa pala. Aikaa näihin muutoksiin menee, mutta luontohan ei aikaa kysele, sehän on ihmisen luoma mittari menemisille ja tulemisille, ainaiselle kiireelle. Kun puut meidän mielestä kituvat kallionkoloissa, ne todellisuudessa tekevät omaa työtään, uurastavat tietämättään ja elää sinnittelevät paljon pidempään kuin me luomakunnan kruunuiksi kutsutut konsanaan.’