’Toisen viikon kasvi on tervaleppä. Kun loppiaisena kiersin järvenrantaa, huomasin lepässä pitkät norkot, jotka olisivat saattaneet aueta millä hetkellä tahansa. Olemme kuitenkin vasta tammikuussa eikä talvi ole kunnolla vielä tullutkaan. Vaikka talitintti lauloikin jo ti-tyy:tä pihapuussa, ei ole uskottavaa, että tervaleppä ryhtyisi jo kukkimaan. Hedenorkkojen pituutta en ole mittaillut, joten en tiedä, millaisia niiden pitäisi tähän aikaan olla. Normaalisti lepän norkot ovat valmiina jo syksyllä seuraavaa kasvukautta varten. Tänä aamuna satoi loskaa ja katsoin norkkoja sillä silmällä, josko olisivat revenneet. Hieman oli pullistumista näkyvissä, mutta repeilyä ei ollenkaan. Tässäpä mukava seurantajuttu koiranulkoilutukselle.’

Tervaleppä (Alnus glutinosa) on yksi maamme harvoista luonnonvaraisista lehtipuista. Se kasvaa rannoilla, kosteikoissa, rehevillä soilla ja pellonreunoissa. Kookkaimmillaan tervaleppä saattaa kasva yli 20 m korkeaksi ja tyveltä jopa puoli metriä paksuksi. Sen kaarna on tumman ruskeaa ja rosoita. Lehdet ovat tahmeat, kiiltävät ja tylppäkärkiset. Näillä tuntomerkeillä sen sitten erottaakin harmaalepästä, jonka kanssa se kyllä helposti risteytyy. Risteymän tuntomerkit ovat kantalajien puolivälistä.

Lepän nimi tulee vanhasta vereen viittaavasta sanasta, joka on ollut käytössä itämerensuomalaisten keskuudessa. Lepän puuaines on punertavaa ja se tulee näkyviin ruhjeista tai tuoreista kannoista. Myös lepästä työstetyt puuesineet tai panelit ovat hieman punertavia. Leppä on ollut entisaikaan pyhä puu, joka on yhdistetty tuonpuoleiseen. Sen punaista väriä on liitetty milloin lemmenloitsuihin, milloin kuolemaan.

Puuainekseltaan tervaleppä on pehmeää ja siksi helposti työstettävää. Siitä on valmistettu puukenkiä ja muita käyttöesineitä. Nykyään tervaleppäpanelilla vuorataan saunoja ja pesutiloja. Myös saunanlauteet on tehty usein lämpökäsitellystä lepästä. Entisaikaan lepän urpuja, lehtiä ja kuorta käytettiin nahan tai kankaan värjäämiseen mutta myös teeaineena tai lääkkeenä. Leppä on myös soitinpuu, sillä se antaa kauniin pehmeän kaikupohjan esim. kitarasoinnille. Vanhastaan leppälastuja on käytetty ja käytetään edelleenkin kalan savustamiseen.

Tulevaisuuden kannalta leppä voi olla hyvinkin arvokas puu, sillä sen juurissa elelee symbioosissa sädesieniä (Frankia sp.). Nämä sitovat ilmasta typpeä, jota ne luovuttavat puulle, tämä puolestaan antaa ravintoa sienille. Tässä on mm. syy siihen, että leppä pudottaa lehtensä syksyllä vihreinä. Monesti tervaleppää kasvavat rantaluhdat ovat reheviä ja ravinteisia. Niinpä lepästä voisi saada paitsi maata lannoittavan kasvin niin myös hyvän energiakasvin.

Tervaleppää kasvaa yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa Rovaniemen korkeudelle saakka. Maailmanlaajuisesti se on eurooppalainen kasvi.

Kun talvi tuntuu viipyvän, niin voimme seurailla leppien kukintaa. Normaalisti sen pitäisi alkaa maalis-huhtikuussa lumen vielä peittäessä tienoot. Tällaisena talvena voisi odottaa yllätyksiä, mutta näissä asioissa ennustaminen on tosi vaikeaa. Luonto on kuitenkin arvaamaton, kannattaa pitää silmänsä auki.

’Ajattelin aloittaa Viikon kasvi-sarjan. Saa sitten nähdä, kuinka kauan ehdin tai jaksan sitä jatkaa. Näin talvella se on ajan vuoksi helppoa, mutta kasvien valinnan vuoksi vaikeaa, kesällä toisinpäin. Jo edellisessä kirjoituksessa oli esillä tammikuun kukkivia kasveja. Otin ensimmäisen viikon kasviksi sieltä pihatähtimön eli kansanomaisesti vesiheinän.’

Pihatähtimöllä (Stellaria media) on monia kansanomaisia nimityksiä, kuten vesiheinä, arho, muro, mallasruoho, vesimaltta tai maltta riippuen siitä millä suunnalla maata liikutaan. Arho nimitys on myöhemmin annettu toiselle hyvin paljon pihatahtimöä muistuttavalle yleiselle lajille, lehtoarholle (Moehringia trinervia). Ne erottaa toisistaan lehden suonituksesta, lehtoarhon lehdessä on tieteellisen nimen mukaan kolme suonta. Myös muita arhoja tavataan harvinaisena maassamme, kuten merenrantojen suola-arho, ketojen mäkiarho ja muutama Lapin tuntureiden arho-laji. Maltta ja mallasruoho liittyvät oluen panoon, vaikka tällä kasvilla ei lienekään humalan kaltaisia aromiaineita. Muiden alkuperää en tiedä.

Tähtimöt (n. 100 lajia) kuuluvat kohokkikasveihin ja ovat joko yksi- tai monivuotisia. Niitä voi löytää lähes kaikkialta maapallolta. Pihatähtimö on kosmopoliitti eli löydettävissä rikkakasvina kaikista maanosista. Suomesta voi löytää kymmenkunta tähtimölajia, joista monet ovat hyvinkin yleisiä (heinä-, metsä-, lehto-, piha-, luhta– ja pohjoisessa pohjantähtimö).

Nimensä suku on saanut kasvin valkoisesta tähtimäisestä kukasta. Vaikka se on pieni, niin kasvi kukkii yleensä pitkään ja runsaasti niin, että koko kasvusto ikään kuin tuikkii valkoisia tähtiä. Kukka muodostuu viidestä hyvin syvään haljenneesta terälehdestä, niin että kukassa tuntuu olevan terälehtiä kymmenen kappaletta. Lehdet ovat vastakkaiset ja suikeat, usein hyvin syvän vihreät ja kylmyyttä kestävät. Näin myös pihatähtimöllä, mitä osoittaa jo sekin, että se on vihreä vielä tammikuussakin.

Nimensä mukaan pihatähtimön voi löytää pihoilta, mutta se kasvaa myös puutarhoissa, pientareilla, metsissäkin, jopa rannoilla. Perinteisesti se on mielletty rikkaruohoksi ja sellaisena se onkin aika sitkeä. Kun nyhdät kasvin pois porkkanapenkistä, nousee se pian uudelleen, koska aina siitä jää jotain juurentynkää kasvamaan. Siementä se myös tekee runsaasti, kuten kaikki yksivuotiset kasvit. Alkuperäisenä kasvina se kasvaa meillä vain merenrannoilla ja aivan pohjoisimmassa Lapissa, muualla se on tulokas.

Koska vesiheinä nousee usein aikaisin keväällä maasta, jopa talvella, on sitä menneinä aikoina pidetty myös salaattikasvina ja sen versoja on syöty yhdessä muiden varhaisten rehevien kasvien kuten voikukan kanssa. Nykyään ravintokäyttö on jäänyt ja kasvi on lähinnä kiusallinen rikkaruoho.