’Luonnossa liikkuva valokuvaaja on oikeastaan hyvin yksinäinen ihminen. Hän pääsee harvoin niihin enemmän tai vähemmän onnistuneisiin kuviin, joita hän ottaa. Joskus näkee itselaukaisilla otettuja potretteja ja olen siihen itsekin muutaman kerran syyllistynyt, kun olen halunnut saada dokumentin siitä, että olin täällä minäkin.

Itse en yleensä haluakaan kuviin. Jotenkin, kun on ikänsä ottanut kuvia toisista, niin tuntuu luontevalta, ettei itse ole mukana. Oman kuvan julkaiseminen blogissa, Facebookissa tai muualla netissä, ei tunnu nykyään edes järkevältä. Näistä varoitellaan ahkeraan, vaikka mitään hävettävää naamataulussa ei olisikaan. Niinpä en myöskään täällä omassa blogissa näytä yleensä kuvia, joissa on ihmisiä, en ainakaan luvatta tai tunnistettavasti. Jotkut ovat tämän jopa kieltäneet. Luonnossa on sen verran paljon kuvattavaa ilman valokuvaajan naamaakin, että sen luusi riittävän. Yläkuvassa olen mukana. Sovin somasti kahden männyn varjon väliin auringonlaskun valossa. Eihän tuo nyt hääppönen kuva ole eikä kohdekaan kaksinen, mutta siinä minä olen.

Kai se on niin, että nykyaikana, kun eletään tätä minä-minä- kautta, itsensä esiintuomiselle on monesti ja monelle selvä tavoite. Se ei aina tunnu hyvältä. Esimerkiksi en juurikaan enää viitsi avata radiota, kun sieltä tulee niitä itsensäkehujien höpötysohjelmia, tiedot etsittynä Wikipediasta tai puhdasta suunsoittoa. Muistan kaiholla sitä aikaa, kun joku kertoi jostain mielenkiintoisesta asiasta sotkemata siihen mukaan omia mielipiteitään. Ketä ne kiinnostaa! Taidan olla aika tylsä. Toisaalta tällainen blogi on juuri sitä samaa. Ehkä nytkin joku lukija miettii samalla tavalla. Seurantasivut kertovat, että lukijoita blogilla on, vaikka kommentteja tuleekin kovin harvakseen. Koska edelleen luonto on täynnä mielenkiintoisia ja yllättäviä asioita, aion jatkaa, vaikka se ei sitten ketään kiinostaisikaan.’