’Yhä useammin törmää kuvan kertomaan tapaukseen. Vanha perinteinen polku on tuhottu tai suljettu. Nykyään tavaksi on tullut kerätä metsistä pois kaikki energiaksi kelpaava ja kasata se teiden varteen suuriksi röykkiöiksi. Siinä risut sitten kuivuvat tai lahoavat seuraavat vuodet, kunnes joku muistaa ne, silppuaa ja kuljettaa pois. Kaikki voisi olla hyvin, mutta kun tuo polku kulkee tuosta. Olisiko ollut vaikeaa tehdä, kuten alakuvassa on tehty eli jättää aukko polun kohdalle. Näin tapahtuu hyvin harvoin. Piittaamattomuutta vai huomaamattomuutta!

Toinen tapaus koskee metsien harvennushakkuita, Pääsääntöisesti konekuski ajaa metsäpolun päällä ja kasaa hakkuujätteet polulle. Näin hän tuhoaa ehkä ikiaikaisen polun, jota eläimet ja ihmiset ovat kauan kulkeneet. Kovin vaikeaa ei luulisi olevan suunnitella koneura toiseen kohtaan ja jättää polku rauhaan. Polut ovat muutenkin katoavaa luonnonvaraa, koska maaseudulla väestö vähenee ja vanhenee. Polku pysyy auki vain kulkemalla. Jos se tahallaan vielä rikotaan, ei sitä kukaan enää viitsi kulkea ja pitää auki. Kartoituksilla yritän helpottaa kulkemista etsiytymällä vanhoille karttapoluille. Turhautuminen on suurta, kun huomaa sen lähes tahallaan tuhotuksi.

Pidetään polut auki ja vedetään hakkuu-urat parempaan paikkaan. Ei luulisi olevan kovin suuresta kiinni!’