Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2017

Kaviosammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Kuvassa on kalliokaviosammal (Buxbaumia aphylla). Sen levinneisyyttä Suomessa on kuvattu sanalla paikoittainen ja kasvupaikkoina mainitaan kalliot, tienreunat ja mäntykankaat, yleensä ohuthiekkaiset alueet. Sammal on siis tyypillinen pioneerilaji, koska juuri tuollaiset tienreunat ovat suurimmassa vaarassa tulla tuhotuiksi liikenteen ja teiden kunnostuksen yhteydessä ja silloin sammalen on löydettävä uusi kasvupaikka.

Luopioisista olen sammalen tavannut varmuudella ennen tätä vuotta vain kerran, juuri metsäautotien hiekkaiselta pientareelta mäntymetsästä. Tänä keväänä olen katsellut muitakin samanlaisia paikkoja ja löytänyt kolme uutta esiintymää hyvin pienellä vaivalla ja juuri samanlaisilta paikoilta.

Sammal on äärimmäisen vaikea huomata, koska siitä näkee vain pesäkkeen. Itse sammal on olemattoman pieni. Eihän tuo pesäkekään suuren suuri ole, nousee ehkä sentin puolitoista maanpinnan yläpuolelle. Onneksi se on sen verran erikoisen näköinen, että siihen kontatessaan kiinnittää huomiota. Pesäke kuivuu nopeasti ja sen jälkeen yleensä tallautuu ja häviää. Niinpä tämän sammalen etsintäaika on juuri nyt, kun pesäkkeet ovat hyvässä vauhdissa.

Sitten tuohon nimeen. Miksi se on kalliokaviosammal? Ainakaan minä en ole sitä kalliolta löytänyt kuin muutaman kerran. Silloinkin esiintymä on ollut hyvin pieni ja epämääräinen. Tällaisilla hiekkaisilla metsäteillä, muulta kasvillisuudelta paljaaksi jääneiltä paikoilta, sen sijaan sammalen löytää melko helposti ja sitä voi olla enemmänkin. Parempi  nimi olisi vaikka törmäkaviosammal. Mikähän tilanne on valtakunnallisesti? Ehkäpä tämä sammal ei olekaan niin kovin harvinainen, kun vain etsitään oikeilta paikoilta.’

Harsosammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Olen hieman kateellisena seurannut sammalista kiinnostuneita tuttujani, kun he esittelevät löytöjään. Usein siellä on kaiken keskellä myös harsosammal (Trichocolea tomentella). Itse kun en moista kaunotarta ole koskaan löytänyt. Olenhan sen nähnyt, useastikin, mutta aina jonkun toisen näyttämänä. Haaveissa on ollut, että tämä harvinaisuus löytyisi joskus vielä Luopioisistakin. Ohan se harvinainen ja vaatelias, mutta ei mahdoton, niin olen ajatellut ja jatkanut niiden harvojen lähdepaikkojen koluamista, joita vielä on jäljellä.

Tänään se sitten paukahti kohdalle ja molemmilla tavoilla: minulle eka kerta ja niin myös Luopioisille. Kartoitin vanhaa tuttua paikkaa pitäjän kaakkoikulmassa Leppäjärven läheisyydessä. Tarkoitus oli kerätä pussiin kaikki erilaiset sammalet tuolta alueelta, että saan täydennystä levinneisyyskarttoihin. Monta uutta pistettä varmaan tulikin, kunhan vaan saan pussit tarkastettua. Siellä jossakin lymyää nyt myös harsosammal. Se kasvoi märän lähteisen korven laitaosan lähdepinnoilla. Mäen alta tihkuu suolle vettä ja siitä sammal oli kasvupaikkansa löytänyt.

Enpä ollut ensin uskoa silmiäni, kun koppasin kouraani tukun suosammalia ja totesin hämmästyksekseni siinä olevan verson myös hyvin oudonnäköistä sammalta. Kun katselin ympärilleni, niin saatoin todeta löytäneeni harsosammalta. Sitä kasvoi muutaman neliön alalla harvakseltaan mutta kuitenkin selvästi viihtyvänä ja elinvoimaisena. Tuo pieni suokorpi oli saanut olla rauhassa ojitukselta, metsätoimilta ja muulta maanmuokkaukselta, siksi se siinä kasvoi. Voin vain kuvitella, mitä tapahtuisi, jos siihen pistettäisiin jylläämään harvesteri tai kaksi.

Harsosammal on maassamme VU-laji eli uhanalaisluokituksessa vaarantunut. Syynä tähän lienee juuri tuo lähteiden helppo tuhoutuminen. Aikaisemmat näkemäni paikat ovat olleet laajoja luonnontilaisia lähteikköjä ja tihkupintoja. Tämä paikka oli vaatimattomampi, mutta kyllä siinäkin sai jalkoihinsa katsoa, mihin astui. Suomessa sammalta on harvakseltaan Etelä- ja Keski-Suomessa. Lajina se on merellinen ja karttaa kylmiä ja kuivia alueita. Kaksikotisena kasvina sen leviäminen jää kasvullisen leviämisen ja versonkappaleiden varaan, koska siltä ei ole tavattu meillä pesäkkeitä eikä itujyväsiä. Näin ollen se ei juurikaan leviä kaukolevintänä uusille paikoille. Kirjatietojen mukaan Suomessa sammalta tavataan hieman yli sadalta paikalta, EH-alueelta n. 30 paikalta, joten ei se ihan tavattoman harvinainen ole, mutta ei yleinenkään.

Jatkossa tietenkin toivoisi, että sammal saisi kasvaa rauhassa kasvupaikallaan. Nykymenolla näyttää siltä, että korvet raivataan kannokoiksi ja suot kuivataan murokoiksi. Tällaista tämä sammal ei siedä. Sen tulevaisuus on metsän säilymisessä luonnotilaisena.’

Joko sää muuttuu – vai ilmasto?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Talvi oli vähäluminen tai lähes lumeton. Kevät oli vileä, kylmä, luminen, rakeinen ja joskus tuntui, että lunta oli enemmän kuin talvella. Tänään on helpottanut, on helle. Eli taas on menty ääripäästä toiseen. Tämä onkin ollut viime vuosien trendi, vaihtelut säässä ovat suuria. Tätä on myös sanottu yhdeksi ilmastonmuutoksen merkiksi. Saa sitten nähdä, jatkuuko sama meininki jatkossakin.

Kuvasin yllä olevat sinivuokot viime lauantaina eli toukikuun puolivälissä. Vuosien saatossa olen huomannut, että sinivuokkojen kukinta on siirtynyt vuosi vuodelta aikaisemmaksi. Lapsuudessa vuokot poimittiin äidille juhlapäivän kunniaksi ja veikkailtiin, joko ne kukkivat vai joutuuko ojentamaan pelkkiä nuppuja ja lehtiä. Sitten tälle vuosituhannelle tultaessa vuokot aikaistivat kukintaansa ja joutui veikkaamaan, löytyykö juhlapäivään kukkivia vuokkoja enää ollenkaan. Tänä keväänä on palattu vanhaan. Tosin vuokot aloittivat kukintansa jo pääsiäisen aikaan ja jos olisi lämmintä ollut, niin äitienpäivänä ei enää vuokkoja olisi ollut. Kylmä ilma on pidätellyt kukintaa harvinaisen kauan ja metsäretkillä olen saanut ihailla sinivuokkojen värejä pitkään monen viikon ajan kierttäessäni tuttua polkua koiran kanssa aamusella.

Kuten sanotaan, vuodet eivät ole veljeksiä. Toisaalta se on hyväkin asia. Vaihtelu tekee hyvää ja huomaa itsekin, että odottaminenkin tekee pelkästään hyvää. Kaiken ei aina tarvitse tapahtua samalla tavalla eikä samalla kellonlyömällä. Vuokkojen aika vaihtelee, lintujen muutto vaihtelee, koivun hiirenkorvat ilmestyvät vaihtelevasti. Toisaalta nyt, kun ilma näyttää lämpenevän, ei tarvita kuin pieni sadekuuro, niin luonta räjähtää kasvuun, kukat ottavat kiinni menetetyn ajan, lehdet kasvavat silmissä ja linnut saapuvat suurina joukkoina. Lintusivuilta saikin jo lukea, että Arctica on lähtenyt vinhaan vauhtiin kaakkoisessa Suomessa. Saman päivän aikana sadat tuhannet hanhet ja kymmenentuhannet allit, mustalinnut ja pilkkasiivet ylittivät havaintopaikat Vironlahdella. Näin se tapahtuu nopeasti, kun olosuhteet loksahtavat kohdalleen.’