Huurretta vai kuuraa

kuuralehtia1

’Mietin, kahlatessani kuvan lehtikasoissa pakkasyön jälkeen, onko lehtiä peittävä ohut jääkiteiden kerros huurretta vai kuuraa. Härmää se ei ole, sen tiedän piensieniä etsineenä. Ei myöskään hurmetta, joka lienee runollisesti kerrottua verta. Eipä auttanut muu kuin kaivaa tietoa netin uumenista. Wikipedia tiesi kertoa, että huurre on pohjoisessa yleisempää kuin kuura ja että sitä muodostuu alijäähtyneen sumumaisen veden osuessa kiinteään pintaan. Kuura taas syntyy härmistymisen kautta suoraan kaasusta kiinteäksi aineeksi. Liekö tavallisen tallaajan tarpeen moista tietää, mutta mukavahan niitä on opetella vielä vanhalla iälläkin. Pysyykö tämä sitten mielessä, se on ihan eri asia.

Lapissa huurteen huomaa lopputalvesta vaarojen lakiosissa, kun matalalla pyyhkivät pilvet törmäävät puustoon tai rakenteisiin ja muodostavat niihin hurjannäköistä tykkylunta. Kuuraa taas muodostuu helpoimmin autojen tuulilasiin, puiden oksille tai jäätyneille pinnoille. Siispä kuvien lehtien vaalea pintakerros lienee kuuraa. Jos tämä nyt näin tuli ratkaistua, niin annetaanpa pieni arvoitus. Mitä lehtiä siellä kuuran alla sitten on? Nopeasti katsottuna ehkä ihan tuttujakin, mutta sen voin kertoa, että niitä kannattaa katsoa vähän terkemmin. Tuloksen kerron kommenttina parin päivän päästä.’

kuuralehtia2

Huh hellettä – kaunista kesää!

kesä

’ Muistan aina työaikaan, kuinka tärkeä oli ensimmäinen kesäpäivä: aurinko, maalle muuton touhu ja työn muistelu loivat siihen tunnelman. Mieleen laskeutui syvä rauha ja hiljaisuus, kun pääsi tänne maalle, seisoi keskellä pihaa ja kuunteli lintujen konserttia niin että korvia pisteli. Muistan kuinka peruna ja siemenet piti saada heti maahan, katiska järveen ja elämä asettumaan kesäloma-asentoon. Siitä se sitten solui eteenpäin, viimeiset työt käytiin tekemässä, kesätyöt suunniteltiin, aloiteltiin ja lopeteltiin. Syksy tuli aina liian nopeasti.

Tänään on se päivä, paitsi että ei ole ollut työtä, josta tänne on paennut. Edellisen postauksen kuvassa onnea toivotteli keväinen kangasvuokon ja kylmänkukan risteymä, jota oli tullut sitruunaperhonen tervehtimään. Tässä mannekiinina on sama vuokko, mutta kangasperhosen kanssa. Jotenkin molemmat perhoset kuuluvat minulla kevääseen, sen viimeisiin päiviin ja kesän odotteluun, myöhemmin niitä ei enää huomaa. Näin tänään pihalla ensimmäisen auroraperhosen. Se on jo puhtaasti kesän eläjä, yleensä juhannusvieras. Kangasperhonen on kesän airut lentäessään kangasmetsässä teiden yläpuolella pienenä ja huomaamattomana. Sen vihreään välkkyvät siivet vain vilahtavat, kun se siirtyy varvulta toiselle. Harvoin sitä pääsee näin läheltä katselemaan.

Mittari näytti äsken 26,3° varjossa. Kävin uimassa, vesi oli kuin samettia, kesäistä, lapsuuden tuntuista. Keväällä maaliskuussa oltiin myöhässä pari viikkoa, sitten satoi yhden vuorokauden ja oltiin tasoissa, nyt idän korkeapaineen myötä ollaan ainakin pari viikkoa edellä aikatauluja. Varmaan aika eksoottinen kokemus olla Lapissa yli 30° helteessä pilkillä, kun alla on metrinen jää ja tunturit hohtavat valkoisina. Sen voisi myydä erikoisuutena niitä haluaville ulkomaalaisille. Voisi olla menekkiä. Taitaa vain olla perin harvinainen tapahtuma. Mutta nyt on kesä ja nautitaan siitä, helteestäkin.’

Mustaa jäätä

jaa3’Tänään voimakas etelätuuli avasi suuriakin selkiä jääpeitteestä. Kävin pitkällä ajelulla aina Tampereella saakka ja seurasin jäiden ryskettä rantapenkereeseen. Eihän sitä auton sisälle kuullut, mutta rantaruovikon helinän kuulin, kun menin rantaan ja katselin ylläolevaa maisemaa. Jo useita päiviä jää on tummunut yhä mustemmaksi. Viikko sitten rantaveteen sai heitettyä katiskan, nyt voisi lähteä vaikka verkonlaskuun. Kun sä kuulet kuovin äänen, ällös mene järven jäälle. Näin opettivat vanhat lapsuudessani ja se sana piti. Tosin ekan kuovin kuulin vasta eilen ja eipä enää tehnyt mieli jäälle mennäkään. Tänään kuovi huusi jo ihan innoissaan ja samalla jääkin sai kyytiä.’

jaa4

’Kun sanotaan, että jää on puikoilla, se varmaan tarkoittaa yläkuvan kaltaista jäätä. Siinä oikeastaan on enää vain paksulti jääsohjoa, vettä, jossa puikkomaiset jääneulat kelluvat pystyssä. Juuri tuollainen jää pitää sen helisevän äänen hankautuessaan itseään vasten tai osuessaan kaisloihin ja ruokoihin rannassa. Joka kevät sitä yrittää ehtiä kuunnella, mutta monesti se on ollut niin lyhytaikainen ilo, että on mennyt ihan sivu suun. Tänään onnistuin sen kuulemaan. Huomenna lasken veneen vesille ja ehkäpä illalla saunasta uskaltaudun jo veteenkin.’