’Tänään vierailin Kangasalan Sahalahdella Haapasaaren kylässä Korpivainion tilalla. Tämä 26 ha alue on vuodesta 2005 asti kuulunut kalastaja Pentti Linkolan perustaman Luonnonperintösäätiön rauhoittamiin maihin. Metsäalueet ovat vanhaa kuusikkoa, mutta sekaan mahtuu myös petäjikköä ja lehtipuutakin. Maapohjaltaan alue on lehtoa tai OMT-metsää. Niinpä osasin odottaa hyviä kasvilajeja ja hyviä sammalikkoja. Kiersin ystävien kanssa aluetta neljän tunnin ajan jutellen ja ihaillen. Kirves on viimeksi täällä heilunut sotien jälkeen, mutta enää ei näkynyt kantoja eikä puupinon jäänteitä. Koko alue oli hyvinkin luonnontilaista.’
Luonnonperintösäätiön tarkoitus on ostaa vanhoja metsiä luonnonsuojelualueiksi. Tämä on tavallaan vastaus siihen huutoon, että Etelä-Suomessa on liian vaähän sellaisia alueita, joissa luonto ja eläimet saavat olla rauhassa. Tämä Linkolan ajatus on ollut mukana säätiön alusta saakka vuodesta 1995 ja kulkiessaan metsän sisällä sen aisti joka askeleella. Hiljaisuus ympäröi pehmeästi kulkijan, metsä puhui suurten puiden alla. Säätiön suojelualueita on tällä hetkellä viitisenkymmentä ja ne sijoittuvat pääasiassa Etelä-Suomeen. Kooltaan ne ovat pieniä mutta edustavia. Monet alueet on ostettu säätiön varoilla, mutta joukossa on myös lahjoitettuja tai osahinnoteltuja maita. Niinpä tämä Korpivainion aluekin on ostettu vain kolmasosalla puuston hinnasta. Metsä on sen vuoksi nimetty Aimo Saksalan luonnonperintömetsäksi asianmukaisin kyltein.
Erityisesti ihailin metsässä laajoja sulkasammalmattoja, jotka levittäytyivät kuusten alle. Valtavan runsaana sammalen päällä kasvoi pieni orkidea, yövilkka. Täältä löysin kauan etsimäni yövilkanruosteen, joka muutamassa kasvustossa oli koristellut kasvin lehdet ruostetäplin. Kasvi ei siitä tuntunut kärsivän. Pienessä kosteassa notkossa ihailimme velholehtiä ja lehtotähtimöitä, löytyipä kaiheorvokkiakin, samoin näsiää ja keväistä linnunsilmää. Lähtiessämme metsän siimekseen säikäytimme liikkeelle pari metsäkaurista. Pitkään katselimme myllättyä maata näreen ympärillä miettien sitä eläintä, joka jäljet oli aikaan saanut. Siinä välähteli mielessä niin hirvi kuin karhukin, mäyrä ja kauris myös. Arvoitukseksi se kuitenkin jäi.
Olen aina ihaillut petsäpolkuja, kait sen jälkeen kun kouluaikana luin Juhani Ahon lastun Metsäpolku. Täältä metsästä löytyi aivan mahtava polku, jota ilmeisesti eläimet pitävät kunnossa. Polkuhan pysyy auki vain kulkemalla niin kuin tiekin. Nykyinen metsänhoito lienee ottanut tavoitteekseen polkujen hävittämisen, joten sellaisen löytyminen ilahdutti suuresti. Miksi muuten metsäkoneen pitää kaataa ja karsia puut polun päälle ja teloillaan vielä tampata polku mustalle muralle? En ainakaan minä tiedä.
Korpivainion metsä on hieno pieni retkikohde, jonka soisi useamman löytävän. Kovaa kulutusta metsä ei kestä, joten mitään kansainvaellusta sinne ei toivo. Säällisesti kulkien ja rauhassa liikkuen siitä saa unohtumattoman retkipäivän, niin kuin me saimme.