Avainsana-arkisto: seikkailu

Merikirja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Tuntuu, että Pohjoismaista tulee yhtenään mielenkiintoisia tietoa ja tarinaa sisältäviä kirjoja. Ankeriaan testamentti oli hyvä ja tämä Merikirja on samaa luokkaa. Näissä on tietenkin vaarana uskottavuus. Jos fakta ja fiktio sekoitetaan, niin pysyykö lukija perillä siitä kummassa mennään. Näissä kahdessa kirjassa asiat ja tarinat pysyvät hyvin erossa ja lukija voi edetä huoletta. Toki tämä ei ole tiedekirja eikä edes kaiken kattava tietokirja, mutta sen antama tieto kuitenkin lisää mielenkiintoa asiaa kohtaan ja lukija voi myöhemmin ottaa selvää lisää, jos asia jää kiinnostamaan.’ 

Norjalaisen kirjan alaotsikko on Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lofooteille, jossa kirjan kirjoittaja ja hänen ystävänsä taiteilija Hugo Aasjord yrittävät saada jäähain eli holkerin koukkuun. Hugo ei ole koskaan nähnyt jäähaita ja siinä on yllyke moiseen puuhaan.

Holkeri on pohjoisten vesien jättimäinen hidas muinaisjäänne, joka saattaa elää satoja vuosia meren pohjassa syöden suihinsa kaiken mikä liikkuu. Sen liha on myrkyllistä, mutta haita pyydetäänkin sen maksasta erittyvän öljyn vuoksi.

Kirja ei kuitenkaan kerro pelkästään hain pyydystämisestä, päinvastoin. Oikeastaan kirjassa sen loppua kohti alkaa hai jäädä taka-alalle, kun kirjailija kertoo kaikkea muuta. Hän kertoo merestä, sen eläimistä, meren pohjasta, planktonista, kalastamisesta ja valaanpyynnistä. Myös turskan pyynti selvitetään ja kalastajien elämä merellä.

Kirja on kiinnostava juuri sen vuoksi, että sen antama tietomäärä on valtava. Meri tulee tutuksi, vaikkakin vain kumiveneestä katsottuna.

Ensin ajattelin, että ankeriaskirjan jälkeen toinen meriaiheinen voi olla pitkäveteinen, mutta toisin kävi. Tämä kirja oli kiinnostavuudessaan ihan ankeriaskirjan luokkaa. Yhden hain pyytäminen olisi ollut tylsää luettavaa ja niinpä meren valinta kirjan päähenkilöksi oli oiva valinta. Meressä elää valtaisa määrä eliöitä, joita me emme tunne. Poikana katselin kuvia syvänmeren kaloista, joilla oli lyhty päässä näyttämässä valoa. Se oli jotain kummallista ja jännittävää. Tuolla hirveässä paineessa ja täydellisessä pimeydessä elää kala, joka osaa muodostaa elimistössään valoa. Tämän kirjan mukaan tällaisia lajeja on paljon ja niiden valot ovat erilaisia, kuin joulukuusen koristeita tai ajotie syyspimeänä yönä tai ei sitä osaa edes kuvata. 

Kirja toi esiin myös ne vaarat, jotka ylikalastus tai meren saastuminen, muovi jne. aiheuttavat sen eläimistölle. Ajatuksissa kävi, että vaikka meri on niin valtava ja vettä on käsittämtön määrä, ei se silti ole haavoittumaton. Älykkäät eläimet kärsivät, niin delfiinit kuin valaatkin. Ihminen syytää saastaa niiden niskaan, häiritsee niiden kommunikointia kaikilla tuhansilla laivojen ja kaikuluotainten äänillä ja kalastavat lajeit sukupuuttoon. Siinäkin yksi asia, ei ilmastonmuutos tai hyönteikato tai kuudes massasukupuutto ole ainoita. Luonto selviää ja korjaa vauriot, mutta kuinka käy ihmisen. Hyvä kirja lukea, suosittelen.

Morten Strøksnes: Merikirja. Gummerus, 2018, suom. Katriina Huttunen. 312 s.

Tulisiipi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Harvoin saa lukea näin onnistuneen kirjan, kaikella tapaa: mielenkiintoinen aihe, hyvin kirjoitettu, jännite säilyy viimeiselle sivulle, paitsi jännittävä niin myös jonkin verran romanttinen, ei mässäile väkivallalla. Hieno saavutus J.P. Koskiselta. Luulin kirjan takakannen luettuani, että tämä on jonkinmoinen Ikitie-versio, mutta kaikkea muuta. Kirja liikkuu laajemmalla alustalla ja sen tarina laajenee käsittelemään lopulta koko maailmaa. Suosittelen!

Kirja selviytymisestä ja kaiken peittävästä unelmasta.

Suuri lama koettelee myös suomensukuisia siirtolaisia Amerikassa ja niinpä he päättävät matkustaa Karjalaan perustamaan työväen paratiisia. Alussa päähenkilöiksi nousevat Timo ja Ellen sekä heidän lapsensa Kaarle ja Kati Frost. Mukaan lähtevät myös Albert ja Linda Smith. He päätyvät Petroskoihin ja karu totuus paljastuu vähitellen. Kaarlella on unelma lentämistä ja vapaudesta ja hän kantaa mukanaa korttia, jonka sai Charles Lindberghiltä. Linda kiusaa Kaarlea, mutta kulkee tämän kanssa Petroskoin katuja. He löytävät kuolleen, joka on haudattu hiekkaan matalaan hautaan. Tämä jää heille mieleen kummittelemaan lopuksi elämää symbolisesti merkkinä vaarasta ja valheellisesta maailmasta.

Lentämään Kaarle pääsee ja on nopea oppimaan. Tulevaisuus näyttää hyvältä. Päästäkseen eteenpäin heidän on kuitenkin vaihdettava nimiä. Lindasta tulee Ludmila ja Kaarlesta Gennadi. Pieni Kati kuolee keuhkokuumeeseen lääkkeiden puutteessa, ihmisiä katoaa eikä heistä enää kuulla mitään, olot muuttuvat vaarallisiksi. Isän veli Janne päättää hakea apua Moskovasta USA:n suurlähetystöstä ja perhe matkustaa sinne. Albert ja Linda matkaavat Leningradiin. Matkalla Janne ja Gena joutuvat erilleen muista ja heidät vangitaan. He joutuvat Siperiaan. Leirillä Janne kuolee, mutta Gena sinnittelee, kunnes sota tarvitsee häntä ja hänet koulutetaan taistelulentäjäksi. Hänestä tulee Neuvostoliiton sakari. Saksalainen kone kuitenkin ampuu hänet alas ja hän joutuu vangiksi. Kun vangit vapautetaan, heidät passitetaan Siperiaan kansan pettureina.

Niin Gena on taas leirillä. Sieltä hänet pelastaa Linda, josta on tullut korkea-arvoinen insinööriupseeri ja jolla on vaikutusvaltaa. He ovat nyt aikuisia ja huomaavat rakastavansa toisiaan. Lindan avulla Gena pääsee uudelleen lentämään ja kouluttamaan muita lentäjiä. Sieltä hänet noukitaan yhdessä muutaman muun taitavan lentäjän kanssa Neuvostoliiton avaruusohjelmaan. Heidät koulutetaan ja lopulta on vain Gena, Juri ja German, joista valitaan ensimmäinen avaruuslentäjä. Valinta osuu Genaan ja hän lähtee avaruuteen Vostok raketilla. Kaikki me kuitenkin tiedämme, että ensimmäinen kosmonautti oli Juri Gagarin. Kirjan loppu on yllättävä.

Loistava kuvaus niin siirtolaisuudesta kuin kuohuvasta maailmastakin 30-luvulta 60-luvulle, käskyvallasta ja paratiiseista, haaveista ja unelmista. Ihminen on kummallinen, kun hän luottaa ja uskoo, vaikka kaikesta näkee, etteivät asiat ole kohdallaan eivätkä puheet ole totta. Unelmat vievät meitä eteenpäin. Gena halusi vain lentää ja vaikka Linda yritti toppuutella ja pyytää häntä vihille, niin lentämisen vapaus oli Genalle kaikki kaikessa loppuun saakka. Toisaalta Lindallakin oli unelmansa. jo pikkutyttönä Amerikassa hän keitteli mutavellejä tiiliksi ja lopulta hänestä tuli insinööri, joka suunnitteli tukikohtia, avaruuskeskusta, komensi ja vaikutti insinöörieverstinä. Kukaan ei tiennyt, että sekä Genalla että Ludmilalla oli Amerikan kansalaisuus eli he olivat pahimpia neuvostovallan vihollisia. Tässä lienee kirjan epäuskottavin kohta. Voisiko näin selvä asia jäädä tutkimatta ja huomaamatta?

Kirjan punainen lanka on unelma vapaudesta ehkä liiankin näkyvästi. Se tulee joka mutkan takaa vastaan molempien elämässä. Se pitää heidät hengissä, se kannustaa selviytymään. Unelma vapaudesta rautaesiripun takana. Kirja valittiin Vuoden kirjaksi 2019 ja lisäksi se on Finlandia-palkintoehdokas. Kannattaa lukea!

Koskienen, J.P.: Tulisiipi. Like, 2019. 352 s.

Butsher’s Crossing

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

butshers-crossing’Kun näissä kirjajutuissa pääsee vauhtiin, niin eihän ne lopu. Tässä taas yksi varteenotettava lukukokemus karun yksinkertaisen elämän ja seikkailun ystäville. John Williams kirjoitti elämässään vain muutaman romaanin, mutta kirjoitti ilmeisesti huolella. Kuitenkin ne ovat nousseet vasta nyt maineeseen. Stonerin luin keväällä ja nyt on saatu suomeksi myös todellinen lännentarina, jossa liikutaan 1800-luvun lopun karjankasvatuksen ja biisoninmetsästyksen maisemissa. Tarina ei varmaankaan ole tavallisista poikkeava, mutta se onkin paljon muuta kuin vain tarina. Kirjaan kannattaa tutustua. Tässä muutama huomio.’

Kolme vuotta Hawardissa opiskellut Will Andrews saa rousseaulaisen herätyksen Ralph Waldo Emersonin luennoista ja matkaa enonsa perintörahat rahavyössä länteen tuntemattomaan Butsher’s Crossing-nimiseen pikkukaupunkiin. Eletään vuotta 1873. Hän haluaa kokea elämässään jotain todellista. Kaupungissa eletään biisoninmetsästyksen kulta-aikaa ja niinpä Will rahoittaa kyseenalaisen retken kauas Coloradoon, jossa retken johtaja Miller on joskus nähnyt suojaisan laakson ja siellä tuhansia biisoneita. Nelihenkinen ryhmä ostaa härät ja vankkurit, varustaa ne retkeä varten ja lähtee matkaan.

Miller on kokenut kulkija, joka tietää mitä tekee, muistaa paikat, uskoo asiaansa ja ottaa riskejä. Charley Hoge on invalidi, joka on menettänyt toisen kätensä tällaisella samantyyppisellä retkellä. Hän on vankkureiden ajaja ja kokki, joka uskoo Raamattuunsa ja hakee totuudet sieltä. Schneider on nylkijä, jonka tehtävä on kuoria Millerin ampuman biisonin päältä nahka mahdollisimman ehjänä ja nopeasti. Will hakee elämyksiä ja saa niitä, henkensä kaupalla.

Jo menomatka on päättyä veden puutteeseen. Jano saa härät huohottamaan ja miehet näkemään näkyjä. Schneider ei sopeudu porukkaan, mutta Millerin usko asiaan vie heidät lopulta laaksoon ja teurastus voi alkaa. Muutaman viikon aikana hän ampuu yli neljä tuhatta biisonia, Schneider ja Will nylkee ne ja Charley kuljettaa nahat vankkureilla leiriin. Syksy kuitenkin tekee heille tepposen, jota edes Miller ei ole ottanut huomioon. Lumimyrsky sulkee kanjonin ulospääsyn ja he jäävät laaksoon vangeiksi koko talven ajaksi.

Kun kevät vihdoin koittaa ja lumi sulaa, alkaa vaarallinen paluumatka valtavan nahkavuoren kanssa. Kuten Hemingwayn kirjassa Vanhus ja meri, retken anti jää saamatta, uurastus ilman palkkaa. Vain kolme miestä palaa ilman härkiä, vankkuireita ja nahkoja. Sillä aikaa koko kaupunki on muuttunut, vuodat menettäneet arvonsa, ihmiset lähteneet eikä Willinkään ole syytä sinne jäädä.

Tarina on länkkäri, vanhaan kunnon tyyliin, mutta kirjoitettu toisin. Sankaria on tarinasta turha etsiä, porukka on riitainen jo lähtiessään ja hajoaa heti paluunsa jälkeen. Will kasvaa henkisesti, fyysisesti ja myös ihmisenä. Matkan ajan hän suri sitä, että hylkäsi Francinen lähtiessään, palattuaan hän repi itsensä tästä irti. Vaikeissa olosuhteissa punnittiin miehen kestävyys. Selvittiin, kun pysyttiin yhdessä, kun ei lamaannuttu. Kuolema oli läsnä retkellä moneen otteeseen ja Millerin kokemuksen ja päättäväisyyden ansiosta laaksosta palattiin takaisin.

Biisonit tapettiin preerioilta lähes sukupuuttoon 1800-luvulla ja se on ymmärrettävää, kun metsästys oli tätä luokkaa, silkkaa silmitöntä teurastusta. Suuri eläin ammuttiin kiväärillä, sen nahka kuorittiin pois ja ruho jätettiin mätänemään. Mitä haaskausta ja julmuutta. Metsästäjälle tuli tappamisesta pakkomielle, Millerin piti saada tapettua laakson viimeinenkin biisoni ennen kuin sieltä lähdettäisiin. Tämä oli koitua heille tuhoksi.

Williams kuvaa kauniisti luontoa, sen ääri-ilmiöitä ja ihmisten kokemia tuntemuksia. Karu lännentunnelma säilyy kirjassa loppuun saakka ja näin se on raivannut tietä Gormic MacGarthylle ja hänen lännenkirjoilleen, joissa karuus ja jopa rumuus on viety äärimmilleen. Siinä missä Williams kuvaa laakson paratiisimaisuutta, McGarthy luo sodan runtelemaa maisemaa mustana ja pimeänä (esim. teos Tie tai Veren ääriin). Stonerilla uudelleen maailmanmaineeseen noussut Williams pääsee tässä kirjassa vielä upeampaan kerrontaan ja teoksen raakuudesta huolimatta sitä luki nauttien.

Williams, John: Butsher’s Crossing. Bazar, 2016 (1960), suom. Ilkka Rekiaro. 334 s.