Kivitasku

’Kun joku menestyy kirjallisella saralla esikoisromaanillaan, pelkää, että se on vain tähdenlento eikä tekijällä ole muuta sanottavaa, että hän on pistänyt esikoiseensa kaiken. Onneksi Anni Kytömäen kohdalla ei ole käynyt näin. Kultarinta oli loistava esikoinen ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi asti eikä syytä. Kivitasku on hänen toinen kirjansa. Kun Kultarinta puhui metsästä, keskittyy Kivitasku kiviin ja kallioihin. Tämä teema kulkee låpi kirjan pohjavireenä ja luo sille jämäkän perustan. Kirja on upea kuvaus ihmisten sitkeydestä ja kohtaloista, eikä luonto jää tässäkään romaanissa vain sivurooliin. Kannattaa tutustua.’

Kytömäen toinen romaani on edeltäjänsä kaltainen tiiliskivi, mutta joka sivultaan täyttä tavaraa. Tarina kulkee seitsemän sukupolven ajalla 1800-luvun puolivälistä nykyaikaan. Mustasalmen Maaria oli tietäjä, runonlaulaja, parantaja. Hän on vanhin. Hänen tyttärensä Katinka pelastaa louhostyömaalla loukkaantuneen Albertin, joka alun perin on Sergei, aatelinen ajattelija. Vanki louhii silmäkiveä Soutajainvuoren louhoksesta, rakentaa sitten Saimaan kanavaa ja lopulta palatsia Pietariin. Katinka kulkee hänen mukanaan ja ostaa työllään Albertin vapaaksi. Heidän lapsensa Eero saa elää isänsä Albertin, runonkerääjä Wilhelm Lagerquistin ja Maarian kanssa Mustasaaressa odottamassa, että Katinka herää Soutajainvuoressa. Kun Eero menettää synnytykseen puolisonsa, joutuisi lapsi Kerttu elämään kuin isänsä vanhusten hoidettavana, mutta pääsee Mikkeliin ja kouluun. Albertin elämään liittyy oleellisena Honkaisen talo, josta hän, raajarikko, saa työtä ja pystyy hankkimaan ruokaa rikkinäiselle perheelle.

Kirjan toinen juonikuvio kulkee nykyajassa. Pike ja Veka ovat Helenan lapset ja Helena on Kertun tytär. Veka sairastaa anoreksiaa, mutta ei halua hoitoon. Hän majoittuu vanhaan Louhurantaan, joka on Wilhelmin rakentama ja jossa Albert kasvatti perhettään. Naapurissa asuu Olli ja Honkaisessa Emilia. Kolmisin he pitävät toisistaan huolta. Veka haikailee pois, ulkomaille, samalla tavalla kuin aikoinaan Wilhelm, Eero, Kerttu ja Helenakin. Seitsemäs sukupolvi syntyy, kun Pike ja Olli saavat pojan, Albertin. Tarinat menneisyydestä ja nykyisyydestä kietoutuvat toisiinsa.

Hieno tarina ja hienosti kerrottu. Henkilöiden suuri määrä ja tapahtumien aikatasot tahtoivat sotkeutua toisiinsa, mutta muuten tarina eteni kuin juna. Tosin minulla Veka oli poika ihan viime metreille saakka ja hämmästyin, kun Helena puhui työstään Vekan kadottua. Kirjan traagisin osuus liittyy juuri katoamisiin ja kuolemaan. Päähenkilö toisensa jälkeen sairastuu ja kuolee eikä jäljellejääneillä ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua uuteen elämänmuotoon ja yrittää säilyä hengissä. Albert menettää Katinkan, Eero Amandan, Helena joutuu lobotomian kyseenalaisen hoitomuodon uhriksi, Eero katoaa ulkomaille kuin kuolema, samoin Veka. Kuitenkin ne liittyvät tarinaan ja elämä oli rankaa suurten katovuosien aikaan, Venäjän vallan aikaan, pula-aikaan.

Tarinaan liittyy paljon mystiikkaa. Maaria oli noita tai tietäjä, kuinka vain halutaan asia ilmaista. Hän lankesi loveen, hän pysäytti veren, hän yritti viimeiseen saakka loitsia Katinkan takaisin. Myös luonto on yksi kirjan päähenkilöistä, sillä he elivät pääasiassa luonnossa ja luonnon antimilla. Kasvit, eläimet, kivet ja kalliot kertovat omaa tarinaansa varsinkin Maarian kautta. Oli rentouttavaa lukea, kun ei tarvinnut pelätä, ettei kirjailija tietäisi luonnon asioita. Ne olivat paikallaan, ne pohjasivat paitsi perinnäistietoon niin myös vankkaa luonnon tuntemukseen.

Tarinan kulkeminen usean kertojan kautta preesenssissä teki siitä intiimin jopa hyvinkin pintaan tulevan, mutta se oli myös jonkin verran sotkeva, kun aina ei pysynyt perässä, kuka puhuu, kenen kokemuksia nämä nyt ovat. Ei se paljon häirinnyt, mutta muutaman kerran jouduin varsinkin lukutauon jälkeen selaamaan taaksepäin saadakseni selville, kuka nyt on vuorossa. Vaikka kirjan osat saivat toisensa kiinni vielä kirjan lopussa elävässä Honkaisen Jaakossa, niin vielä jäi jotain kertomattakin ja ne jäivät kutkuttamaan. Miksi Kerttu jäi Louhurantaan, mistä ilmestyi Helena ja mitä todella tapahtui Vekalle? Ehkä nekin ajattelun kautta löytävät selityksensä, ehkä ne on jo kirjassakin, mutta en vain sen runsaudessa huomannut.

Kytömäki, Anni: Kivitasku. Gummerus, 2017. 645 s.

Hetken hohtava valo


629426’Sadepäivinä on helppo lukea hieman enemmän. Olen varmaan elo – lokakuun aikana lukenut enemmän kuin moniin aikoihin. Monet kirjat ovat olleet muutaman vuoden takaisia ja silloin väliinjääneitä opuksia, suuria ja tunteikkaita. Tämä nyt esittelyssä oleva on uusi ja tuore tapaus. Juha Itkonen on ollut suosikkikirjailijani hänen ensimmäisestä kirjastaan,
Myöhempien aikojen pyhiä, asti. Olen lukenut ne kaikki. Suurteoksen jälkeen on tapahtunut pari pientä notkahdusta, mutta muuten taso on ollut korkea, niin tässäkin. Kirja on suositeltavien listalla tämän hetken kärjessä.’

Tarina luotaa läpi vuosikymmenien sodan jälkeisestä ajasta nykypäivään. Sen henkilöt muodostavat kiinteän perheen, suvun, joka on aluksi tiukasti kiinni toisissaan, mutta pyrkii erilleen. Tarinassa ei ole oikeastaan mitään uutta, kaikki tarinathan on jo kirjoitettu, mutta sen kerrontatavassa on. Esko Vuori on ennen sotaa syntynyt maalaispoika, joka luo huikean uran kodinkonekauppiaana. Liisa on Eskon puoliso ja kurissapitäjä, jolla kuitenkin on ehkä sen ajan ihmiseksi yllättäen omatkin halunsa ja tahtonsa. Esa on heidän vanhin poikansa ennen häitä alkunsa saanut ja joka osaltaan kertoo tarinaa tyttärelleen Miialle, joka luo uraa teatterin piirissä Saksassa. Nämä kolme saavat äänensä kirjassa kuuluville, muut henkilöt, kuten Esan veljet ja puoliso sekä ystävät jäävät kerrotuiksi hahmoiksi taustalle, tärkeiksi kyllä, mutta utuisiksi. Tarina polveilee kunkin kertojaäänen kautta vähitellen poukkoilleen vuoroon menneisyyteen ja taas takaisin nykyisyyteen.

Eskon kodinkoneliike kukoistaa 90-luvun lamaan saakka, Esa opiskelee Tampereella ja perustaa kotikaupunkiin uuden lehden, joka sortuu lopulta samaan lamaan, Liisa pitää perheen kasassa siihen saakka kun se on perhe ja lähtee sitten. Esko ihailee kaikessa Amerikkaa ja lopulta hän päätyy sinne jätettyään liikkeensä nuoremmille pojilleen. Esankin avioliitto kariutuu: Marjaana ei ole kuin Liisa, hän toimii, muttei puhu ja sen luomat ristiriidat johtavat lopulta nopeaan eroon. Kaikki nämä vastoinkäymiset eivät suju ongelmitta. Esko haluaa loppuun asti Liisansa takaisin, haluaa perheen taas kokoon. Liisa nauttii ensin uudesta elämästään, mutta kyllästyy sitten ja elää lopulta yksin. Esa, hän ajautuu masennukseen, syvään murrokseen, joka on viedä häneltä hengen.

Kuinka nuori kirjailija pystyy kirjoittamaan näin upeasti eri-ikäisten ihmisten elämästä, luotaamaan heidät nuoruudesta vanhuuteen kokonaisina ja elävinä. Tätä ihmettelin jo hänen ensimmäisissä teoksissaan. Viimeistään tämä teos nostaa kyllä Itkosen aikamme suurten kertojien joukkoon. Tästä tulee mieleen Kjel Westön suuret sukupolvitarinat tai miksei myös Katja Kettu ja Kätilö. Tarina pursuaa yksityiskohtia, hyvin taustoitettua tietoa, se nostaa esiin päähenkilöiden persoonan, mutta jättää sivuhenkilöt vähemmälle, ettei lukija kylläänny. Kirjassa henkilöiden kasvu nuoresta vanhaksi etenee loogisesti, tarkkanäköisesti. Kirjoittaja on osannut katsoa ja huomioida tarkkaan ympäristönsä. Hän ei sorru stereotypioihin eikä itsestään selvyyksiin. Jokainen henkilö on omansa, aito ja konstikas, niin kuin me ihmiset tupataan olemaan. Hän luotaa heidän elämäänsä lämmöllä sortumatta synkistelemään ja vaikka tarinassa on hyvinkin tummia kohtia ja varsinkin loppu voisi olla ihan kaottinen, niin hän antaa positiivisen ilmapiirin hellästi kantaa henkilöitään eteenpäin. Jotkin juonen käänteet on ennalta arvattavissa, mutta se lopullinen käänne kirjan lopussa on ikosmaisesti uusi ja yllättävä. Koko kirjan ajan yritin pysyä hereillä, ettei kävisi niin kuin kävi kirjassa Anna minun rakastaa enemmän, mutta silti lopun vain muutamassa lauseessa puoli huolimattomasti ilmoitettu käänne yllätti.

Viimeistään täällä kirjallaan Itkonen on saanut ainakin minusta vankkumattoman kannattajansa. Toivoa sopii, että kirja huomioidaan myös vuoden palkintoja jaettaessa,

Juha Itkonen: Hetken hontava valo. Otava, 2012. 511 s.

Hiljainen talo


hiljainen talo
’Talvipäivien ratoksi kannattaa valita hyvä kirja. Pamuk ei ole vielä koskaan pettänyt. Kun hiihtolenkki on takana ja päivän työt suunniteltu tai tehty, mikä on sen hienompaa kuin hyvä kirja. No, monet saattavat olla eri mieltä kanssani, mutta erilaisuus on rikkautta. Tammikuun aikana olen selaillut useitakin kirjoja, mutta tämän luin kokonaan, onneksi. Siksipä paikallaan on muutama kommentti siitä.’

Kirja on Orhan Pamukin nuoruudenteos, jonka hän kirjoitti vuonna 1983 vuoden 1980 kesästä vain hetkeä ennen sotilasvallankaappausta. Moniäänisen kertomuksen päähenkilöinä ovat eri sukupolvien kertojat: isoäiti Fatma edustaa vanhinta polvea, seuraavasta polvesta esiintyvät Fatman puolison Selahattinin pojat kääpiö Recep ja rampa arpakauppias Ismail ja viimeisestä lapsenlapset juoppo hitstorioitsija Faruk, vasemmistolainen Nilgün ja lukiolainen Amerikkaan kaipaava Metin. Lisäksi kertojaääni on annettu Ismailin pojalle oikeistoradikaalille Hasanille. Minä-kertojat valottavat tarinaa jokainen omasta näkökulmastaan ja tuovat siksi tarinan lähelle lukijaa. Koko tarinan keskiössä on vanha ränsistynyt talo lähellä Istanbulia, jonne Fatma ja Selahattin ovat aikoinaan joutuneet pakenemaan levottomuuksia. Talossa ratkotaan nykyhetken asioita, mutta vaietaan menneisyyden salaisuuksista, joita tuntuu olevan enemmänkin. Fatma muistelee katkerana miestään, joka oli jumalankieltäjä ja kirjoitti ensyklopediaansa koko ikänsä saamatta sitä koskaan valmiiksi. Hän oli suuri lännen ihailija ja selitti kaiken hyvän tulevan sieltä. Fatmalle olivat kaikki miehen kirjoitukset kauhistusta. Hänen salaisuutensa kävelee kääpiönä talon huoneissa palvellen häntä, mutta sen hän kieltää ja haukkuu. Faruk etsii paikkakunnan historiaa, mutta suurin osa hänen ajastaan menee juomiseen. Hän on juuri eronnut vaimostaan eikä tahdo päästä siitä irti. Nilgün on opiskelija, joka tuntee viehtymystä vasemmistolaisuuteen. Hän käy vapaamielisesti uimarannalla aikaisin aamulla ja ostaa vasemmistolaisia lehtiä. Hasan tuntee vetovoimaa serkkuaan kohtaan, mutta joutuu samalla ristiriitaan oikeistaryhmänsä kanssa. Asiat kärjistyvät kohti tuhoa. Metin on nuori lukiolainen, joka etsii viihdykettä paitsi talosta niin myös samanlaisista kylän nuorista. Toimettomuus, huumeet, juopottelu ja poukkoilu eri suuntiin saavat hänet toimimaan päättömästi eikä hänen toiveensa päästä Amerikkaan tule yhtään lähemmäksi.

Pamukilla on taito luoda tunnelma, joka jää kirjan lukemisen jälkeen moneksi päiväksi päälle. Kirjan lopussa on Fatman mielenkiintoinen ajatelma, joka kuvaa hyvin Pamukin maailmankuvaa:

…täällä sängyssä maatessani, ajattelin: elämää, sitä matkaa jonka kulkee vain kerran, ei voi aloittaa alusta, mutta jos sinulla on kirja kädessäsi, oli se miten sekava ja käsittämätön tahansa, niin sen kirjan loputtua voit halutessasi siirtyä takaisin alkuun ja oivaltaa uudestaan jonkin käsittämättömän asian ja elämän ja lukea kirjan uudestaan…

Vaikka tämä on Pamukin nuoruudenteos, niin tässä ovat mukana jo monet niistä teemoista, joita hän on käyttänyt myöhemmin kirjoissaan: historia, poliittiset ja uskonnolliset kysymykset ja niiden kipupisteet, turkkilaisuus. Hän kärjistää tekstiä vastakohdilla, joiden eroja hän pohtii minä-henkilöidensä ajatuksissa. Vastakkain ovat länsimainen ja itämainen elämä, nuoruus ja vanhuus, oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus, eri uskonnot. Keskiössä on myös talo ja siihen liittyy kirjassa paljon symboliikkaa. Voisi kuvitella että se kuvaa Turkkia pienoiskoossa: ränsistynyt, jäänne, pysähtynyt, hiljainen, mutta sen ulkopuolella on toisenlainen elämä, uimaranta jonka äänet kantautuvat taloon, kuvaten länsimaalaisuutta, vapautta, iloa ja elämää. Toisaalta Farukin auto Anadol nousee keskeiseksi symboliksi länsimaisen elämän haavoittuvuudesta ja rappiosta. Sen kokee erityisesti Metin, joka joutuu autolla vaikeuksiin monella tapaa, vaikka itse unelmoi Amerikan ihmeistä.

Kirja on aitoa Pamukia eikä se jätä kylmäksi. Itse olisin hieman tiivistänyt sitä. Nyt joissain kohdin teksti karkaa kauas päälinjasta ja jos lukee sitä vain iltalukemisena, voi olla vaikeaa päästä uudelleen kertomukseen mukaan. Se ei ehkä ole parasta, mitä Pamukilta olen lukenut. Suuren vaikutuksen minuun teki aikoinaan ensimmäinen, Nimeni on punainen sekä vähän myöhäisempi Lumi. Upea lukukokemus oli myös Viattomuuden museo. Tässäkin, kuten edellisissä, hienoa työtä on tehnyt myös suomentaja Tuula Kojo. Teksti on luontevaa ja hyvin meidän kieleemme sopivaa. Eipä uskoisi, kuinka paljon lukunautinto riippuu myös kääntäjästä. Heille pitäisi antaa enemmän arvoa.

Orhan Pamuk: Hiljainen talo. Suom. Tuula Kojo, Tammi 2011 (1983). 433 s.

Seitsemäntoista

itkonen’Syksyn uutuus, kauan odottamani, edellisten innoittama, syysiltojen ilo. Niinkö tässä kävi? Tuliko lunta tupaan, menikö teksti kesän myötä? Enkö vain ymmärtänyt sanomaa?’

Kirja on kaksiosainen. Ensimmäinen puoli kertoo tarinan nuoresta Henrikistä ja hänen elämästään 17-vuotiaana kotikaupungissaan ja toinen osa kertoo kirjailija Julius Ilosen vaikeuksista sen jälkeen, kun hän on julkaissut kyseisen kirjan.

Kirjan teksti liikkuu monella tasolla eikä aina tiedä, millä niistä ollaan. Varsinainen romaani kertoo siis Henrikistä ja hänen kesätyöstään suuren tavaratalon varastossa. Hän tutustuu siellä Veskuun, joka on häntä kymmenkunta vuotta vanhempi, mutta haluaa olla hänen ystävänsä. Henrik ei oikein tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua, kokemusta kun ei tällaisista asioista ole. Vesku kuitenkin hoitaa tarjoamiset, pääsyt ravintolaan, matkoille, jopa ulkomaille. Henrikiltä ei vaadita mitään, hän vain on ystävänä ja niinpä hän joutuukin usein pelastamaan sammuneen Veskun takaisin asunnolle. Taustalla vilahtelee myös muita kaupan työntekijöitä, mutta keskiössä on Henrikin ja Veskun suhde. Se kestää Henrikin ylioppilasjuhliin saakka. Sinne Vesku tulee kutsumatta ja tuo kalliin lahjan. Sen Henrik palauttaa.

Tämän tarinan rinnalla kulkee tarina Päivistä 20 vuotta myöhemmin, keski-ikäisestä eronneesta naisesta, joka ei tule toimeen poikansa Santun kanssa. Hän käy kirjoittajakurssia, jonka vetäjänä on Matti Nielikäinen. Tämä antaa Päiville luettavaksi Ilosen kirjan Seitsemäntoistavuotias. Päivi sattuu olemaan samassa kaupassa töissä, missä kirjan Henrik eli Julius Ilonen itse aikoinaan oli ja hän tuntee Harrin, joka kirjassa on nimeltään Vesku. Siitä alkaa soppa eli kuka on oikeassa, kuka valehtelee, kenellä on oikeus kertoa ja mitä. Tätä polemiikkia sitten käydään läpi kirjan toinen osa ja siihen osallistuvat niin Julius Ilonen kuin Päivi kuin Matti Nielikäinenkin.

Olen lukenut kaikki Itkosen romaanit ja nauttinut hänen kielenkäytöstään, tekstin sujuvuudesta ja siitä näennäisestä helppoudesta, jolla juoni etenee. Varsinkin kaksi ensimmäistä olivat minunlaiselleni lukijalle suoranaisia helmiä. Myöhempien aikojen pyhiä puhutteli loistavana esikoisena, josta aikoinaan kirjapäiväkirjaani kirjoittelin ylistäviä sanoja. Anna minun rakastaa enemmän iski sitten syvälle ja vaikka en pitänyt lukijan harhauttamisesta kirjan lopussa, niin pidin tätä kirjaa silloin yhtenä parhaimmista lukemistani teoksista. Kohti oli minulle pettymys, vaikka sitä sanotaan Itkosen parhaaksi, samoin novellikokoelma Huolimattomia unelmia. Jotenkin minulle tuli tunne, että tässä viimeisessä puristettiin kynää liikaa.

Nyt tämänsyksyinen teos on minusta keskeneräinen. Jokin saa sen tuntumaan huolimattomalta, vaikka virheitä sieltä ei löydykään. Siinä on hyvä idea ja se on tuotu esiin hienosti. Itse olen tuntenut samanlaisia kysymyksiä mielessäni, kun olen kirjoittanut: Kuka saa kirjoittaa, kenestä saa kirjoittaa, mitä jos joku tunnistaa? Useinhan kirjoittaja ottaa avukseen jo tapahtuneet ja yleensä hänelle itselleen tapahtuneet asiat. Niiden kertominen uudelleen onkin taito, jota miettii. Saanko tehdä tuosta roiston ja ottaa tuon henkilön luonteen tuolle henkilölle? Tunnistavatko oikeat itsensä tuosta henkilöstä, ja mitä sitten tapahtuu? Itkonen peilaa tässä varmasti omaa elämäänsä ja kun kirjassakin kirjailija peilaa omaansa ja Päivi taas omaansa ja mieleistään totuutta, alkaa lukijaparka mennä vähemmästäkin sekaisin. Niinpä voin todeta, etten pitänyt tästä kirjasta, vaikka yritän kaikella tapaa löytää sen jyvän ja sen sanoman, joka tässä varmaan on. Olisiko ollut tarvetta tehdä tästä yksinkertaisempi ja ymmärrettävämpi eli kirjoittaa teksti kokonaan uudelleen ja selkeämmäksi, vai onko tässä tehty vain pöytälaatikon siivous, kuten joku kriitikko kirjasta on huomauttanut. Tällaisenaan se tietenkin antaa haasteita, mutta kun väsyneenä iltalampun ääressä ottaa kirjan käteensä, ei ole kovin valmis pohtimaan liian monimutkaisia rakenteita eikä lauseita.

Kaipaan ensikirjojen Itkosta!

Itkonen, Juha: Seitsemäntoista. 2010. Otava. 383 s.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

’Näin keväällä, kun kaikki tämä valo tekee hulluksi eikä ulkoa tahdo päästä sisälle, ei tule luettua. Tämän Amos Ozin kirjan kanssa minulta on kulunut liki kaksi kuukautta, mutta täytyy sanoa, ettei se mennyt hukkaan. Voin suositella kirjaa lämpimästi kaikille, jotka pitävät historiasta, elämästä ja kohtaloista. Kirja on valloittava.’

Kirjassa on hyvin tarkka ja kaunis kuvaus kirjailijan ja hänen sukunsa elämästä niin Venäjällä, Puolassa kuin Israelissakin. Oz kertoo omasta lapsuudestaan Jerusalemissa 30- ja 40-luvuilla ja sävyttää kerrontaa takaumilla isovanhempien ja vanhempien elämään diasporassa eli Puolan ja Venäjän oloissa 1800-luvun lopulla ja ennen toista maailmansotaa. Isovanhemmat ovat siirtyneet ajoissa Palestiinaan ja välttyneet siten tuholta, joka kohtasi Hitlerin toimesta heidän kotikyliensä ja kaupunkiensa juutalaisasutusta. Kirjailijan vanhemmat siirtyivät myös Palestiinaan, mutta palaavat tarinoissaan ja muistoissaan kerran toisensa jälkeen lapsuuteensa ja tovereihinsa, jotka ovat kuolleet. Äiti ei kestä tätä, vaan ajautuu vähin erin masennukseen, josta ei enää toivu. Kirjan lukija on alusta lähtien mukana perhettä kohdanneessa tragediassa, joka kohdistuu kirjailijan äitiin. Tämä tekee itsemurhan 1952 ja jättää poikansa selittämättä mitään. Tämä hyvin traumaattinen kokemus on jättänyt pysyvän jäljen kirjailijan elämään ja tuotantoon. Tämäkin kirja purkaa sitä osaltaan.

Elämä Jerusalemissa Kerem Avrahamissa on vaatimatonta ja ainaista pelkoa ensin brittien sitten arabien suhteen. Perhe yrittää elää normaalia elämää, isä on töissä kirjastolla ja haaveilee pääsystä yliopiston opettajaksi, äiti on kotona. Isovanhemmat käyvät heillä ja he käyvät isovanhempien luona. Äidin sisaret asuvan perheineen Tel Avivissa. Joseph-setä on tutkija ja yliopiston professori, häntä käydään katsomassa viikottain ja niillä matkoilla tuleva kirjailija tapaa kuuluisan Nobel-palkitun kirjailija Agnoniin, jolla lienee vaikutuksensa myös Oz:n kirjalliseen tuotantoon. Isä hallitsee suuren määrän slaavilaisia kieliä sujuvasti, samoin arabikieliä. Hän osaa selittää sanojen alkuperää ja opastaa poikaansa kirjojen pariin. Kotikieli on hebrea, mutta kun asiat menevät arveluttaviksi, vanhemmat alkavat puhua venäjää, jota lapsi ei osaa. Kirjan lukemattomat kielelliset selitykset pohjaavat isän elämään ja siihen, mitä hän pojalleen opetti.

Sitten päädytään vuoteen 1947 ja YK:n lausumaan kahdesta valtiosta Englannin mandaatin purkamisen jälkeen. Itse sotaa kuvataan traagisesti hiekkasäkkeineen, kranaatteineen ja pelkoineen. Tragedia toisensa jälkeen vyöryy Jerusalemin yli. Syyttömät kuolevat, sivulliset saavat kärsiä. Lopulta tulee aselepo, rauhaa ei ehkä milloinkaan. Arabipakolaiset siirtyvät leireihin, juutalaiset pakenevat arabialueilta ja sadattuhannet siirtyvät uusille asuinalueille. Palestiinalaiset jäivät leireille Jordaniaan ja Syyriaan, juutalaiset sopeutettiin uuteen maahan ja he sulautuivat muuhun asutukseen. Väkivalta kuitenkin jatkui. Nuori valtio joutui ponnistelemaan monien haasteiden edessä: asuttaminen, hallinto, vihamieliset naapurit, nyreä ulkopuolinen maailma. Kuvaus tulee yhden minä-kertojan kynästä, mutta hän on elänyt sen läpi paikan päällä. Äiti ei kestä kaikkea painetta ja hänen poismenonsa jälkeen myöskään isä ja poika eivät kestä sitä. Heidän välinsä tulehtuu ja kirjailija hakeutuu Huldan kibbutsiin maalle ruumiilliseen työhön. Siitä tulee hänen kotinsa vuosikymmeniksi ja sinne hän rakentaa elämänsä, perheensä ja tulevaisuutensa. Isä ei asiaa ensin hyväksy, koska on suunnitellut pojalle aivan muunlaisen elämän, mutta lopulta hän joutuu nöyrtymään ja matkustaa kibbutsille solmimaan sopua. Äidistä he eivät puhu koskaan, ei edes isän kuoleman aikaan. Trauma jää elämään.

Kirja on upea kuvaus kansakunnan kohtalosta, sen synnystä ja ponnistelusta kohti hyväksyntää. Samalla se on loistava kuvaus juutalaisuudesta 1800-luvulta nykyaikaan. Myöskään ei pidä väheksyä sen dokumentaarista arvoa, silminnäkijän kuvausta sodasta ja elämästä Jerusalemin kaupungissa itsenäistymisen aikoihin. Kirja ei ota kantaa poliittisesti tapahtuneisiin. Tietenkin monet asiat ovat värittyneet juutalaisuuden puolelta, mutta eivät palestiinalaisia vastaan. Oikeastaan konnan roolin kirjassa saavat britit. Heidän toimintansa kuvataan oudoksi ja puolueelliseksi. Heidän toimestaan juutalaiset jätettiin yksin koko arabimaailmaa vastaan ja on suoranainen ihme, että muutama sata tuhatta ihmistä pystyi puolustautumaan kokonaista arabiarmeijaa vastaan. Ehkä arabivaltioiden erimielisyys olikin syynä tapahtuneeseen. Jos arabit olisivat päässeet yksimielisyyteen ja järjestelmällisyyteen, niin historia saattaisi olla aivan erilainen.

Oz kuvaa arabeja ennen sotaa ystävällisiksi ja humaaneiksi ihmisiksi eikä hän heitä tuomitse sodan jälkeenkään. Kirjasta käy hyvin selville se voima ja tahto, millä maata rakennettiin kaikista vastoinkäymisistä ja erimielisyyksistä huolimatta. Se, että kibbutseihin ei suhtauduttu Oz:n perheessä myötämielisesti, oli minulle yllätys. Poika halusi sinne maailman romahdettua äidin kuoleman jälkeen, mutta sekä isä että suku vastustivat sitä. Kuitenkin usein annetaan ymmärtää, että juuri kibbutsessa oli nuoren valtion voima, paremminkin kuin intellektuelleissa, jotka vain kiistelivät hebrean kielestä, uskonasioista ja politiikasta: Menahen Begin vastaa David Ben-Gurion, sapatti vastaan työ ja se lausutaanko jokin sana venäläisittäin vai kreikkalaisittain. Kirjasta kävi ilmi myös se valtava työ, minkä kirjailija joutuu tekemään, tullakseen hyväksi ja hyväksytyksi. Äiti kertoi satuja ja tarinoita, isä selitti asioita ja sanojen merkityksiä, mutta tuleva kirjailija ahmi kirjan toisensa jälkeen, useita päivässä. Hämmästyttävää on se muisti, mikä piti kasassa koko palettia. Tämän kirjan valtava yksityiskohtien määrä, nimet, paikat, asiat, kaikki järjestyksessa pienen pojan päästä nykypäivään ja kerronnan lomassa ne kaikki osuvat kohdalleen. Monet pienet yksityiskohdat palaavat kirjajärkäleessä uudelleen ja taas uudelleen mukaan kerrontaan ja aina paikallaan, vaikka lukija on jo kauan sitten unohtanut moisen pienen vähäpätöisen yksityiskohdan. Joskus lukiessa tuntui, että niitä on aivan liikaa ja tiivistämällä kirjasta saisi luettavamman, mutta näillä avuilla siitä juuri tuli se sen ajan elämän rikas ja runsas kollaasi, jopa niin, että koko tuonaikainen maailma alkoi lopulta elää omassakin mielessä eikä olisi tahtonut kirjan koskaan loppuvan.

Kirjan loppuminen oli kuitenkin minulle helpotus, sillä se vei niin tolkuttoman paljon aikaa muulta lukemiselta. Sitä ei voinut lukea ahmimalla, ei voinut hyppiä eikä jättää tarinaa kesken, koska jokainen yksityiskohta oli lukemisen arvoinen ja rikasti tuon ajan monisäikeistä kuvaa. Kerrassaan upea kirja, niin kuin muutkin Ozin kirjat ovat!

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2007, 649 s.