Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Taikalaatikko

Taikalaatikko

Kun kerran tätä blogia olen alkanut pitää ja haalia tänne myös kirjallisuutta, niin voinhan arvioida täällä myös suosikkikirjojani, uusia ja vanhoja. Teen näille oman kategorian ja kartutan sitä aina kun löydän mielenkiintoisen opuksen. Olen tehnyt vuosien saatossa satoja arviomerkintöjä kortistoon lukemistani kirjoista, joten sieltäkin voin noukkia muutamia helmiä. Aloitan uutuudella, tämän syksyn hienolla löydöllä ja nautinnolla. Toivottavasti joku muukin löytää tämän kirjan ja pitää siitä minun laillani.

Taikalaatikko on Günter Grassin Sipulia kuoriessa-teoksen jatko-osa ja kertoo kirjailijan elämästä 50-luvulta eteenpäin. Kerronta kulkee kirjailijan lasten kautta. He kertovat vuoropuheluissa lapsuudestaan, sen ajan ajatuksistaan ja haaveistaan sekä isänsä toilailuista. Taikalaatikko-teoksen kautta eläväksi tulee Saksan historian lisäksi myös kirjailijan perheet. Hänellä on sekä omia, että useamman avioliiton kautta tulleita lapsia yhteensä kahdeksan. Jokainen lapsi saa kirjassa oman puheenvuoronsa kertoakseen omat muistonsa. Yhteisenä tekijänä kerronnalle on Marie-muori, isän ystävä ja suojatti, joka ottaa kuvia aina sen mukaan, mitä Grass käskee tai mistä hän kulloinkin kirjoittaa. Marie kuvaa Hasselbladilla, Leicalla ja erityisesti Agfa Boxilla, joka on lasten mielestä erityinen taikalaatikko. Isä kirjoittaa Kampelaa, Rottarouvaa, Ravunkäyntiä jne. niiden kuvien innoittamana, jotka Marie ottaa. ”Näppää kuva, Mariechen”, hän sanoo ja nainen tekee työtä kuin käskystä. Hans, Marien puoliso ja sotakuvaaja, kuolee varhain, mutta Marie rakastaa miestään elämänsä loppuun asti. Taloudellisesti hän on kuitenkin riippuvainen kirjailijan tuesta ja samalla hän hoitaa ja rakastaa tämän lapsia. Marie on kuin kaikkien yhteinen äiti. Hän kuvaa heitä Agfalla monelta suunnalta ja pimiöstä syntyy sitten aina hyvin erikoisia kuvia, jotka saattavat kertoa yhtä hyvin menneisyydestä kuin tulevaisuudestakin, tai haaveista ja peloista. Samalla ne auttavat kirjailijan teosten kerrontaa. Lapset ihmettelevät kuvia ja ymmärtävät niistä omat juttunsa kukin tavallaan. Aikuisina he sitten kokoontuvat vuoroon jokaisen luokse kertoakseen oman tarinansa toisilleen, mutta myös isän pyynnöstä nauhalle. Taikalaatikko on syntynyt sitten näiden nauhojen pohjalta tarinana tarinoista ja Günter Grassin elämästä. Hän on omistanut kirjan valokuvaaja Marie Ramalle, inspiroijalleen.

Kirja on upea. Teoksen kerronta vaikuttaa hyvin todentuntuiselta, dokumentaariselta. En ole ennen lukenut tällaista minä-kerronnallista elämäkertaa, jossa puheenvuoroja jaellaan sekaisin ja erikseen. Kirjan juoni etenee kronologisesti kuin seikkailutarina ja kokonaisuus muodostuu, vasta kun kirjan on lukenut loppuun. Tästä Grassin teoksesta puuttuu se massiivisuus, joka on usein painolastina hänen suurissa teoksissaan, mutta tuttu salaperäisyys ja symbolisuus on edelleen jäljellä. Grass katsoo maailmaa, lapsiaan ja itseään humoristisesti, kriittisesti, mutta myös lempeästi. Lapset eivät erotu kovin tarkkaan toisistaan, mutta se ei haittaa, koska kokonaisuus nousee muutenkin hyvin esiin. Kirja etenee vuoropuheluna ja sen kerronta ei katkea missään kohdin. Kirjailija itse aloittaa jokaisen luvun kertomalla taustan ja lopettaa sen samoilla teemoilla. Väliosa onkin sitten lasten omaa pohdintaa, hyvinkin sattuvaa ja kriittistä. Ihmekameran mysteeri ei avaudu koko aikana. Sillä otetaan kummallisia kuvia, jotka kaikki sitten katoavat ja ennen kuolemaansa Marie polttaa myös kaikki negatiivit. Eräs lapsista työskentelee jonkin aikaa Marien kanssa, muttei hänkään huomaa kuvissa mitään trikkiä.

Olen lukenut useita Günter Grassin kirjoja. Vaikka en niiden kaikkien juota enää muistakaan, niin tässä teoksessa ne tulivat kuin uudelleen esiin. Taikalaatikko on nimensä veroinen ja syventää kirjailijan muiden teosten kerrontaa.

Suomentaja Oili Suominen on tehnyt jälleen kerran hienoa työtä. Hän on suomentanut kaikki (14) Grassin teokset ja saanut niistä omat huomionosoituksensa.

Suosittelen!

Günter Grass: Taikalaatikko (Die Box – Dunkelkammergeschicten). Suom. Oili Suominen. Tammi 2009 (2008). 221 s.

Kasvistokuulumisia

kukkia

Pala kauneinta Suomea, mutta mistähän valokuva on otettu?

Kotisivulleni on tarkoitus rakentaa Luopioisten pitäjänkasvio. Olen sitä jo pitkään suunnitellut, mutta aika ei ole antanut periksi saattaa sitä vielä julkaistavaan muotoon. Siksi sivulla on vain alkukuva. Tämä blogi palvelee myös tätä sivustoa. Täällä on tarkoitus kertoa mukavista retkistä, hupaisista tapahtumista ja uusista lajeista. Sivun tarkoitus on kertoa kaikille halukkaille kasveista kiinnostuneille, mitä kaikkea nykyään Pälkäneen kuntaan kuuluvalta Luopioisten alueelta löytyy. Olen kartoittanut ruutukartoituksella aluetta yli 25 vuotta idästä länteen ja nyt alkaa kolme neljännestä ruuduista olla valmiina. Siksi sen julkaiseminen tässä vaiheessa olisikin perusteltua. Seuraavien vuosien kuluessa toivon mukaan loputkin ruudut tulevat tehdyiksi ja alue kokonaan kartoitetuksi. Apunani työssä ovat olleet alueella vierailleet kasviharrastajat, jotka ovat ilmoittaneet havaintojaan Helsingin Kasvimuseon Kastikka-tietokantaan sekä etenkin Hannu Alen, joka on tehnyt useita ruutuja pääasiassa Aitoon suunnalta. Kiitos kaikille auttajille. Apua otetaan vastaan jatkossakin.

Tässä vähän tilastoa tältä hetkeltä:

Ruutuja on tehty 335/455 eli 120 ruutua on tekemättä (n. 26 %).

Alueelta on löydetty 720 kasvilajia. Tässä ovat mukana myös kesän 2009 uudet lajit. Mahdollisuuksia uusien lajien löytymiseen on vielä runsaasti, sillä joka kesä listaan on kertynyt aina muutama lisäys. Viime kesän uutuuksia olivat mm. Lauri Oeschin Rautajärveltä löytämät ristilimaska ja pihakurjenpolvi sekä hietapitkänpalko ja rönsyakankaali. Viimemainittu on koristekarkulainen.

Vaikka talvi on tulossa, otan vastaan havaintoja edelleenkin, esimerkiksi tämän blogin kautta.

Joulusatu

valo2

Tämä tarina muistui mieleen, kun aurinko talvipäivänä pilkisti puiden läpi kesän ruohoihin ja kun näin rantametsässä kymmenen punatulkkua. Sadun valo – pienen tarinan aihe.

Poika tallusti mietteissään metsänlaitaa takki tiukasti napitettuna. Pyrytti sakeasti lunta. Olallaan hän kantoi lintulautaa. Oli vuoden pimein aika, jouluaatto.

Poika vei tervehdystä ystävilleen. Hän uskoi, että tontut ja linnut tulisivat yöllä ja pitäisivät yhdessä karkelot pellon laidassa. Hän uskoi, että ne nauttisivat hänen tuomisistaan ja aamulla hän voisi nähdä niiden jäljet lumessa.

Poikaa hymyilytti.

Metsän laidassa värähti kuusen oksa. Pyry lennähti oksiston sekaan piiloon. Se oli kuin värikäs lumihiutale. Heikko valonsäde valaisi sen punaista rintaa ja sai sen hehkumaan. Pieni oksan raapaisema punainen untuva leijaili hitaasti puoleen ja toiseen, saavutti luminietoksen ja jäi sen harjalle keinumaan. Pyry ei sen menettämistä surrut, tuskin huomasikaan. Se piiloutui kuusen oksien sekaan ja jäi odottamaan.

Pakkanen oli paukutellut puita jo monta valoisaa aikaa. Pyry pörhisteli höyheniään pitääkseen itsensä lämpimänä. Sen jalat palelivat ja yöksi sen oli kaivauduttava syvälle lumeen, jotta se pysyisi hengissä. Monena edellisenä talvena se oli löytänyt ruokaa riihen seinustalta, mutta tänä talvena lumi oli peittänyt jo varhain kaikki siemenet valkoisen vaipan alle. Lintu oli vanha, mutta se toivoi, että se vielä saisi nähdä sen ihmeellisen valon, josta emo oli sille pienenä kertonut.

Poika oli tuonut pellon laitaan pienen talon katkaistun heinäseipään nenään. Sitä Pyry nyt katseli kiinnostuneena. Se ei uskaltanut kuitenkaan lentää lähemmäksi. Se näki, kuinka poika kaatoi jotain talon kultaisia jyviä. Pian harmaatakkiset lensivät pojan luo ja kiersivät kehää hänen ympärillään. Keltarintaiset olivat niin ollakseen, että pörhistyivät vaikka ei ollut kylmäkään, mutta Pyry seurasi niiden touhuja riihen luota oksien välistä eikä uskaltanut mennä mukaan.

Valo kaartoi alas seudun ylle. Pyry kurkisteli edelleen riihen ovipielestä. Harmaatakit ja keltarintaiset tirskuttivat ja se kuuli niiden juttelevan. Pyry tirskutti takaisin ja tähyili ympärilleen, mutta ei uskaltanut lentää talolle. Pellolla ei ollut mitään suojaa, jos vaikka taivaan suuri viipottaja iskisi yläilmoista niin kuin kesällä.

– Mene, mene, huusivat keltarinnat lentäessään yöpuulle.

– Makiaa, makiaa, kailottivat harmaatakit riihen räystään alta.

– En uskalla, valitti Pyry ja veti päätään höyhenten sisään.

Metsässä laskeutui hämärä puiden alle nukkumaan. Sen takinliepeet peittivät alleen nietokset ja mättäät. Taivaalle syttyivät tuhannet valopisteet. Pieni talo nökötti edelleen heinäseipään päässä. Pyry katseli sitä ja epäröi. Harmaat ja keltaiset olivat käyneet yöpuulle. Pyry yksin valvoi. Sen sisällä kurni nälkä, sen jäseniä poltti pakkanen. Se odotti.

Silloin taivaan kannelle nousi kirkas valo. Se peitti pienen talon kuin tähtisateeseen. Pyry nosti päänsä siiven suojasta ja kirskahti hiljaa. Sen sisälle syttyi onnellinen tunne, aivan kuin joku olisi kutsunut sitä. Lintu siirteli kohmeisia jalkojaan oksalla, se levitti harmaat siipensä. Sen tunsi pelon haihtuvan. Vaivoin se ehti vilkaista varjojen tanssia puiden alla ja sitten se meni. Pyry tunsi nuortuvansa, se tunsi elämän nesteiden virtaavan taas suonissaan, se tunsi ihmeen ihanan ruoan tuoksun ja sen nokkaa kutkutti jyvien lämmin hehku. Pienen talon päällä loisti jouluyön kirkas valo, joka lähti suuresta tähdestä taivaan korkeudessa.

Muutamalla siiveniskulla Pyry oli talon porraspuulla. Sen nokka aukeni, sen silmät kiiluivat, se kurkisti sisään. Jyvät välkkyivät keltaisina, tali kuorrutti talon seinustoja, mutta keskellä kaikkea tätä onnea hehkui jotain vielä suurempaa. Se oli kuin kipinä tulenliekistä, se lämmitti kuin kesäinen päivä, se loi onnen tunteen kuin poikasten kirskunta kylläisen aterian jälkeen. Pyry tuijotti hiljaa näkyä ja vaikka se ei siitä mitään ymmärtänyt, se aavisti, että siinä sen edessä oli jotain aivan muuta kuin, mitä se oli koskaan eläessään nähnyt. Se tajusi, että nyt se oli nähnyt sen, josta emo oli kertonut, jota jokainen lintu maailmassa toivoo, se oli nähnyt tulevaisuuden ja saanut kokea sen synnyn. Pyry unohti nälän, unohti kylmyyden, unohti itsensä. Se eli uudelleen lyhyessä hetkessä koko elämänsä. Sitten se kääntyi ja kokosi voimansa lentääkseen takaisin riihen kuusikkoon.

Aamulla pieni poika toi lintulaudalle lisää syötävää. Hän oli pukeutunut raidalliseen kaulaliinaan ja harmaaseen takkiin. Iloiset silmät tuikkivat punaisen pipon alta. Linnut olivat syöneet lähes kaiken. Lintulaudan nurkassa oli vielä vähän talia ja keskellä muutama auringonkukan siemen. Poika katseli lintutalon ovesta sisään ja näki, kuinka siemen hehkui hetken ja hiipui sitten hämärään. Palatessaan kotiin poika huomasi lumella kuolleen punatulkun. Sen siivet olivat kangistuneet lentoonlähtöön ja pienet varpaat puristivat kynsissään kultaista jyvää. Poika nosti punatulkun varovasti käteensä ja näki, kuinka kuolleen linnun silmät hehkuivat vielä kirkasta valoa.

Kaiken alku!

pinnat

Pimeyden haamuja vai valon keijuja – sadun alku!

Olen ikäni kierrellyt, katsellut ja kuvannut luontoa. Sen runsas anti ei tule koskaan loppuun ammennetuksi, ei sanallisesti eikä kuvallisesti. Tähän blogiin kokoan omien voimieni mukaan havaintojani ja kertomuksiani, tuntemuksia ja muistiinmerkintöjä. Näistä olen jo noukkinut ja tulen edelleen noukkimaan paloja kirjoituksiini, kuvien teksteihin ja kirjoihin. Jos blogini jotakuta viihdyttäa ja saa hänetkin kiinnostumaan samoista asioista, niin olen tyytyväinen. Jos joku haluaa niitä kommentoida, niin siitä vaan, foorumi on vapaa.

Kuvissa minua nykyään viehättää erilaisten pintojen rakenteet ja niiden luomat mielikuvat, konkreettiset ja abstraktiset. Kun otan kuvan esim. kiven pinnasta, näen siinä sadun tai tarinan alun. Jossakin vaheessa kaivan kuvan sitten esiin ja kirjoitan sen, mikä mielessä liikkuu.

Kirjoissani kerron lapsista tai nuorista, heidän seikkailuistaan ja elämästään, joka saattaa olla kaukana nykynuoren elämästä, koska itse olen jo kauan sitten jättänyt nuoruuden taakseni. Fiktiotahan suurin osa kertomuksista on, mutta niissäkin on mukana aina osa totuudesta, joten sekin sallittaneen. Fantasiaan en kuitenkaan suostu, sitä tulee joka tapauksessa niin paljon, etten katso enää mukaan sopivani. Fantasiahan on loppujen lopuksi äärettömän helppoa, kun ei tarvitse pitää sanottavammin väliä totuudesta, kaikkihan on mahdollista toisissa ulottuvuuksissa, vain mielikuvitus on rajana. Aikanaan lapsena luin Burroughsin Mars-kirjoja joka kesä, kun koulu oli loppunut ja sai vain olla, joten tämä varhainen fantasiakirjallisuus on kyllä tuttua. Ne muuten ovat edelleen parempia kuin monet uudemmat sepitteet. Nykyään luen suuria draamoja, pieniä kertomuksia ja kaikkea siltä väliltä. Saatanpa joskus arvioidakin jotain lukemaani tällä palstalla. Aika näyttää.

Kaakkurin huuto

kaakkurin huuto

Kaakkurin huuto on hiljaisen 12-vuotiaan pojan hätähuuto kiusaamista vastaan. Mika pakenee kiusaajiaan metsäpoluille ja kohtaa siellä erakon, joka opastaa häntä luonnonmukaiseen elämään ja luonnon seuraamiseen. Etenkin kaakkuri tulee Mikalle tutuksi kesän aikana. Samalla erakko ja poika pohtivat yhdessä metsästystä, eläinten käyttäytymistä ja ystävyyttä. Mika uskaltautuu kertomaan erakolle jopa salaisista haaveistaan, jotka kohdistuvat Meriin. Heidän keskusteluistaan Mika oppii tuntemaan paitsi luonnon salaisuuksia, niin myös erakon elämää ja omaa itseään. Hän saa rohkeutta puolustaa sitä, mikä hänelle on elämässä tärkeää jopa oman turvallisuutensa uhalla. Kun kaakkuri huutaa, Mika tuntee sen hädän itsessään ja hakee linnulle oikeutta. Samalla hän löytää oikeuden myös itselleen.

Kirja on tarkoitettu kaikille niille, jotka haluavat lukea tarinan luonnosta, linnuista ja selviytymisestä. Me kaikki olemme olleet jossain vaiheessa kiusattuja. Jos nostamme päämme pystyyn ja puolustamme itseämme, voimme voittaa, mutta se ei ole helppoa, ei kenellekään, ei edes Mikalle.

Tuomo Kuitunen: Kaakkurin huuto. 247 sivua. WSOY 2009. Kansi Mika Tuominen, luontokuva Markku Könkkölä.

Arvostelut: http://lastenkirjahylly.blogspot.com/2009/12/kiusatun-hatahuuto.html

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Metsästä++löytyy+ystävä/HS20100107SI1KU03n7n

Kaivoksen kummitus

kaivoksenkummitusNuorten seikkailuromaani, jossa Vaarallisen vaelluksen nuoret Pena, Jose, Joona ja Niina joutuvat uusiin seikkailuihin. He tunkeutuvat Rautuvaaran kaivoksen sokkeloihin etsimään salaperäisen äänen ja pullantuoksun aiheuttajaa. Matkasta tulee kuitenkin pidempi kuin he olivat osanneet aavistaakaan, toisilla syvälle kaivoksen sokkeloihin ja toisilla kauas rajojemme taakse. Rikollinen toiminta keskittyy tällä kertaa autoihin ja huumeisiin.

Kirjassa tärkeää on nuorten oma selviytyminen, ongelmien ratkaiseminen ja toinen toisensa auttaminen. Ystävyys lujittuu vaikeuksissa eivätkä Penan aavistukset ole turhia. Lopulta ollaan taas takaisin talvisessa Lapissa ja arvoitukset saavat ratkaisunsa. Sen jälkeen nuoret voivat keskittyä tavallisempiin asioihin, kuten lasketteluun ja yhdessäoloon.

Tuomo Kuitunen: Kaivoksen kummitus. 247 s.  WSOY, 2005. Kansi Mika Tuominen.

Arvioita kirjasta:

Vaarallinen vaellus

vaarallinen vaellusSeikkailukertomus Lapista. Jose, Pena ja Joona joutuvat kalastusretkellään Korvatunturin maastossa kokemaan outoja asioita: salakuljettajat kantavat repuissa jotain painavaa Suomen puolelle. Kun he sitten törmäävät samoihin tyyppeihin Rovaniemellä, he päättävät ottaa asioista selvää. Seikkailu huipentuu Sodankylässä Revontuliasemalla ja Orajoen rannassa olevalla vanhalla hirsikämpällä eikä kukaan heistä osannut aavistaakaan, mitä rajan yli todella tuotiin. Se oli kuitenkin sekä vaarallista että huippusalaista, eikä seikkailusta olisi selvitty ilman Josen serkun Niinan venäjänkielen taitoa eikä räväkkää toimintaa.

Kirjassa nuoret selvittävät arvoituksen itse. He haluavat jännitystä elämäänsä, mutta sitä saatuaan, eivät jää sormi suussa vierestä katsomaan, vaan toimivat. Samalla heidän ystävyytensä lujittuu. Kirja pohtii myös nuorten ja aikuisten välisiä suhteita, katkeroitumista ja elämisen vaikeutta.

Tuomo Kuitunen: Vaarallinen vaellus. 246 s. WSOY 2004. Kansi Mika Tuominen.

Arvioita kirjasta:

http://alastaikavirtaa.files.wordpress.com/2008/10/tuomo-kuitunen-vaarallinen-vaellus.pdf http://www.sivupiiri.fi/kirjavinkit/vaarallinen-vaellus-105