Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Joulusatu

valo2

Tämä tarina muistui mieleen, kun aurinko talvipäivänä pilkisti puiden läpi kesän ruohoihin ja kun näin rantametsässä kymmenen punatulkkua. Sadun valo – pienen tarinan aihe.

Poika tallusti mietteissään metsänlaitaa takki tiukasti napitettuna. Pyrytti sakeasti lunta. Olallaan hän kantoi lintulautaa. Oli vuoden pimein aika, jouluaatto.

Poika vei tervehdystä ystävilleen. Hän uskoi, että tontut ja linnut tulisivat yöllä ja pitäisivät yhdessä karkelot pellon laidassa. Hän uskoi, että ne nauttisivat hänen tuomisistaan ja aamulla hän voisi nähdä niiden jäljet lumessa.

Poikaa hymyilytti.

Metsän laidassa värähti kuusen oksa. Pyry lennähti oksiston sekaan piiloon. Se oli kuin värikäs lumihiutale. Heikko valonsäde valaisi sen punaista rintaa ja sai sen hehkumaan. Pieni oksan raapaisema punainen untuva leijaili hitaasti puoleen ja toiseen, saavutti luminietoksen ja jäi sen harjalle keinumaan. Pyry ei sen menettämistä surrut, tuskin huomasikaan. Se piiloutui kuusen oksien sekaan ja jäi odottamaan.

Pakkanen oli paukutellut puita jo monta valoisaa aikaa. Pyry pörhisteli höyheniään pitääkseen itsensä lämpimänä. Sen jalat palelivat ja yöksi sen oli kaivauduttava syvälle lumeen, jotta se pysyisi hengissä. Monena edellisenä talvena se oli löytänyt ruokaa riihen seinustalta, mutta tänä talvena lumi oli peittänyt jo varhain kaikki siemenet valkoisen vaipan alle. Lintu oli vanha, mutta se toivoi, että se vielä saisi nähdä sen ihmeellisen valon, josta emo oli sille pienenä kertonut.

Poika oli tuonut pellon laitaan pienen talon katkaistun heinäseipään nenään. Sitä Pyry nyt katseli kiinnostuneena. Se ei uskaltanut kuitenkaan lentää lähemmäksi. Se näki, kuinka poika kaatoi jotain talon kultaisia jyviä. Pian harmaatakkiset lensivät pojan luo ja kiersivät kehää hänen ympärillään. Keltarintaiset olivat niin ollakseen, että pörhistyivät vaikka ei ollut kylmäkään, mutta Pyry seurasi niiden touhuja riihen luota oksien välistä eikä uskaltanut mennä mukaan.

Valo kaartoi alas seudun ylle. Pyry kurkisteli edelleen riihen ovipielestä. Harmaatakit ja keltarintaiset tirskuttivat ja se kuuli niiden juttelevan. Pyry tirskutti takaisin ja tähyili ympärilleen, mutta ei uskaltanut lentää talolle. Pellolla ei ollut mitään suojaa, jos vaikka taivaan suuri viipottaja iskisi yläilmoista niin kuin kesällä.

– Mene, mene, huusivat keltarinnat lentäessään yöpuulle.

– Makiaa, makiaa, kailottivat harmaatakit riihen räystään alta.

– En uskalla, valitti Pyry ja veti päätään höyhenten sisään.

Metsässä laskeutui hämärä puiden alle nukkumaan. Sen takinliepeet peittivät alleen nietokset ja mättäät. Taivaalle syttyivät tuhannet valopisteet. Pieni talo nökötti edelleen heinäseipään päässä. Pyry katseli sitä ja epäröi. Harmaat ja keltaiset olivat käyneet yöpuulle. Pyry yksin valvoi. Sen sisällä kurni nälkä, sen jäseniä poltti pakkanen. Se odotti.

Silloin taivaan kannelle nousi kirkas valo. Se peitti pienen talon kuin tähtisateeseen. Pyry nosti päänsä siiven suojasta ja kirskahti hiljaa. Sen sisälle syttyi onnellinen tunne, aivan kuin joku olisi kutsunut sitä. Lintu siirteli kohmeisia jalkojaan oksalla, se levitti harmaat siipensä. Sen tunsi pelon haihtuvan. Vaivoin se ehti vilkaista varjojen tanssia puiden alla ja sitten se meni. Pyry tunsi nuortuvansa, se tunsi elämän nesteiden virtaavan taas suonissaan, se tunsi ihmeen ihanan ruoan tuoksun ja sen nokkaa kutkutti jyvien lämmin hehku. Pienen talon päällä loisti jouluyön kirkas valo, joka lähti suuresta tähdestä taivaan korkeudessa.

Muutamalla siiveniskulla Pyry oli talon porraspuulla. Sen nokka aukeni, sen silmät kiiluivat, se kurkisti sisään. Jyvät välkkyivät keltaisina, tali kuorrutti talon seinustoja, mutta keskellä kaikkea tätä onnea hehkui jotain vielä suurempaa. Se oli kuin kipinä tulenliekistä, se lämmitti kuin kesäinen päivä, se loi onnen tunteen kuin poikasten kirskunta kylläisen aterian jälkeen. Pyry tuijotti hiljaa näkyä ja vaikka se ei siitä mitään ymmärtänyt, se aavisti, että siinä sen edessä oli jotain aivan muuta kuin, mitä se oli koskaan eläessään nähnyt. Se tajusi, että nyt se oli nähnyt sen, josta emo oli kertonut, jota jokainen lintu maailmassa toivoo, se oli nähnyt tulevaisuuden ja saanut kokea sen synnyn. Pyry unohti nälän, unohti kylmyyden, unohti itsensä. Se eli uudelleen lyhyessä hetkessä koko elämänsä. Sitten se kääntyi ja kokosi voimansa lentääkseen takaisin riihen kuusikkoon.

Aamulla pieni poika toi lintulaudalle lisää syötävää. Hän oli pukeutunut raidalliseen kaulaliinaan ja harmaaseen takkiin. Iloiset silmät tuikkivat punaisen pipon alta. Linnut olivat syöneet lähes kaiken. Lintulaudan nurkassa oli vielä vähän talia ja keskellä muutama auringonkukan siemen. Poika katseli lintutalon ovesta sisään ja näki, kuinka siemen hehkui hetken ja hiipui sitten hämärään. Palatessaan kotiin poika huomasi lumella kuolleen punatulkun. Sen siivet olivat kangistuneet lentoonlähtöön ja pienet varpaat puristivat kynsissään kultaista jyvää. Poika nosti punatulkun varovasti käteensä ja näki, kuinka kuolleen linnun silmät hehkuivat vielä kirkasta valoa.

Kaiken alku!

pinnat

Pimeyden haamuja vai valon keijuja – sadun alku!

Olen ikäni kierrellyt, katsellut ja kuvannut luontoa. Sen runsas anti ei tule koskaan loppuun ammennetuksi, ei sanallisesti eikä kuvallisesti. Tähän blogiin kokoan omien voimieni mukaan havaintojani ja kertomuksiani, tuntemuksia ja muistiinmerkintöjä. Näistä olen jo noukkinut ja tulen edelleen noukkimaan paloja kirjoituksiini, kuvien teksteihin ja kirjoihin. Jos blogini jotakuta viihdyttäa ja saa hänetkin kiinnostumaan samoista asioista, niin olen tyytyväinen. Jos joku haluaa niitä kommentoida, niin siitä vaan, foorumi on vapaa.

Kuvissa minua nykyään viehättää erilaisten pintojen rakenteet ja niiden luomat mielikuvat, konkreettiset ja abstraktiset. Kun otan kuvan esim. kiven pinnasta, näen siinä sadun tai tarinan alun. Jossakin vaheessa kaivan kuvan sitten esiin ja kirjoitan sen, mikä mielessä liikkuu.

Kirjoissani kerron lapsista tai nuorista, heidän seikkailuistaan ja elämästään, joka saattaa olla kaukana nykynuoren elämästä, koska itse olen jo kauan sitten jättänyt nuoruuden taakseni. Fiktiotahan suurin osa kertomuksista on, mutta niissäkin on mukana aina osa totuudesta, joten sekin sallittaneen. Fantasiaan en kuitenkaan suostu, sitä tulee joka tapauksessa niin paljon, etten katso enää mukaan sopivani. Fantasiahan on loppujen lopuksi äärettömän helppoa, kun ei tarvitse pitää sanottavammin väliä totuudesta, kaikkihan on mahdollista toisissa ulottuvuuksissa, vain mielikuvitus on rajana. Aikanaan lapsena luin Burroughsin Mars-kirjoja joka kesä, kun koulu oli loppunut ja sai vain olla, joten tämä varhainen fantasiakirjallisuus on kyllä tuttua. Ne muuten ovat edelleen parempia kuin monet uudemmat sepitteet. Nykyään luen suuria draamoja, pieniä kertomuksia ja kaikkea siltä väliltä. Saatanpa joskus arvioidakin jotain lukemaani tällä palstalla. Aika näyttää.

Kaakkurin huuto

kaakkurin huuto

Kaakkurin huuto on hiljaisen 12-vuotiaan pojan hätähuuto kiusaamista vastaan. Mika pakenee kiusaajiaan metsäpoluille ja kohtaa siellä erakon, joka opastaa häntä luonnonmukaiseen elämään ja luonnon seuraamiseen. Etenkin kaakkuri tulee Mikalle tutuksi kesän aikana. Samalla erakko ja poika pohtivat yhdessä metsästystä, eläinten käyttäytymistä ja ystävyyttä. Mika uskaltautuu kertomaan erakolle jopa salaisista haaveistaan, jotka kohdistuvat Meriin. Heidän keskusteluistaan Mika oppii tuntemaan paitsi luonnon salaisuuksia, niin myös erakon elämää ja omaa itseään. Hän saa rohkeutta puolustaa sitä, mikä hänelle on elämässä tärkeää jopa oman turvallisuutensa uhalla. Kun kaakkuri huutaa, Mika tuntee sen hädän itsessään ja hakee linnulle oikeutta. Samalla hän löytää oikeuden myös itselleen.

Kirja on tarkoitettu kaikille niille, jotka haluavat lukea tarinan luonnosta, linnuista ja selviytymisestä. Me kaikki olemme olleet jossain vaiheessa kiusattuja. Jos nostamme päämme pystyyn ja puolustamme itseämme, voimme voittaa, mutta se ei ole helppoa, ei kenellekään, ei edes Mikalle.

Tuomo Kuitunen: Kaakkurin huuto. 247 sivua. WSOY 2009. Kansi Mika Tuominen, luontokuva Markku Könkkölä.

Arvostelut: http://lastenkirjahylly.blogspot.com/2009/12/kiusatun-hatahuuto.html

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Metsästä++löytyy+ystävä/HS20100107SI1KU03n7n

Kaivoksen kummitus

kaivoksenkummitusNuorten seikkailuromaani, jossa Vaarallisen vaelluksen nuoret Pena, Jose, Joona ja Niina joutuvat uusiin seikkailuihin. He tunkeutuvat Rautuvaaran kaivoksen sokkeloihin etsimään salaperäisen äänen ja pullantuoksun aiheuttajaa. Matkasta tulee kuitenkin pidempi kuin he olivat osanneet aavistaakaan, toisilla syvälle kaivoksen sokkeloihin ja toisilla kauas rajojemme taakse. Rikollinen toiminta keskittyy tällä kertaa autoihin ja huumeisiin.

Kirjassa tärkeää on nuorten oma selviytyminen, ongelmien ratkaiseminen ja toinen toisensa auttaminen. Ystävyys lujittuu vaikeuksissa eivätkä Penan aavistukset ole turhia. Lopulta ollaan taas takaisin talvisessa Lapissa ja arvoitukset saavat ratkaisunsa. Sen jälkeen nuoret voivat keskittyä tavallisempiin asioihin, kuten lasketteluun ja yhdessäoloon.

Tuomo Kuitunen: Kaivoksen kummitus. 247 s.  WSOY, 2005. Kansi Mika Tuominen.

Arvioita kirjasta:

Vaarallinen vaellus

vaarallinen vaellusSeikkailukertomus Lapista. Jose, Pena ja Joona joutuvat kalastusretkellään Korvatunturin maastossa kokemaan outoja asioita: salakuljettajat kantavat repuissa jotain painavaa Suomen puolelle. Kun he sitten törmäävät samoihin tyyppeihin Rovaniemellä, he päättävät ottaa asioista selvää. Seikkailu huipentuu Sodankylässä Revontuliasemalla ja Orajoen rannassa olevalla vanhalla hirsikämpällä eikä kukaan heistä osannut aavistaakaan, mitä rajan yli todella tuotiin. Se oli kuitenkin sekä vaarallista että huippusalaista, eikä seikkailusta olisi selvitty ilman Josen serkun Niinan venäjänkielen taitoa eikä räväkkää toimintaa.

Kirjassa nuoret selvittävät arvoituksen itse. He haluavat jännitystä elämäänsä, mutta sitä saatuaan, eivät jää sormi suussa vierestä katsomaan, vaan toimivat. Samalla heidän ystävyytensä lujittuu. Kirja pohtii myös nuorten ja aikuisten välisiä suhteita, katkeroitumista ja elämisen vaikeutta.

Tuomo Kuitunen: Vaarallinen vaellus. 246 s. WSOY 2004. Kansi Mika Tuominen.

Arvioita kirjasta:

http://alastaikavirtaa.files.wordpress.com/2008/10/tuomo-kuitunen-vaarallinen-vaellus.pdf http://www.sivupiiri.fi/kirjavinkit/vaarallinen-vaellus-105