Tässä kirja, joka ei varmasti jätä kylmäksi ketään. Kun sen lukee, tulee joko vihaiseksi tai alkaa miettiä, pitäisikö lähteä lenkille. En suosittele heikkohermoisille enkä humanisteille, feministeistä en uskalla edes puhua.
Kirja on kuin suomalainen tarina juoksemisesta, valmennuksesta ja intohimosta. Huttusen Martti on tarinan pääkonna ja mestari. Hän valmentaa poikaansa Jarkkoa juoksijaksi, mutta kun poika katoaa ruotsinlaivalta ja julistetaan kuolleeksi, päättää Heidi-tytär, ysiluokkalainen, pelastaa isän ja perheen antautumalla uudeksi valmennettavaksi. Alkaa pelastautukoon ken voi köydenveto. Martti valmentaa kuin Vireniä kuin Vainiota kuin Nurmea aikoinaan valmennettiin, verenmaku suussa ja kaikkensa antaen. Siitä saa oppia ja rääkkiä niin valmentaja kuin valmennettavakin. Heidi ei tiedä, mihin kaikkeen hän suostuu eikä äiti Sirkka osaa arvatakaan, mitä kaikkea harjoitteita tytär saa kokea. Painoliivit koulussa, magneettitynnyri kotona, alppimaja, juoksulenkkejä säästä piittaamatta pari päivää kohti, metsässä, suolla, Maaninkavaaran teillä talvipakkasessa. Isä ei anna tuumaakaan periksi, sillä Heidin on pelastettava Suomen kestävyysjuoksu. Mitä sellaisilla tehdään, jotka eivät juokse? Martti ei voi arvostaa presidettiä, joka pelaa lentopalloa eikä nuoria, jotka hakkaavat sählypalloa. Heidillä ei ole enää omaa elämää sen jälkeen, kun isä alkaa valmentaa, ystävät kaikkoavat, kaverit kiusaavat, poikaystävä lähtee muiden kelkkaan. Heidi vain juoksee pitääkseen isän hengissä ja isä valmentaa pitääkseen Suomen maineen korkealla. Katastrofihan siitä seuraa. Kun tärkeä kisa on ovella Sirkka-äiti ja Heidi muuttavat pois ja jättävät Martin. Heidi haluaa kuvataidekouluun Helsinkiin, uusi poikaystävä odottaa, elämä odottaa. Siihen ei sovi enää juoksu. Uuden koulun Cooperin-testi kuitenkin osoittaa seuraavana syksynä, ettei valmennus ole mennyt hukkaan.
Kirja on uskomaton. Se on kuin Suomen juoksun Pikkujättiläinen. Isä Huttunen lataa tytön pään täyteen juoksua ja lihakset täyteen voimaa, mutta unohtaa, ettei tytär ole kone vaan ajatteleva olento. Luulen että lastensuojeluviraston olisi pitänyt puuttua asiaan jo hyvissä ajoin tai äidin olisi pitänyt puhaltaa peli poikki jo valmennuksen alussa. Homma kuitenkin jatkuu aina sokkotreeniin asti, jossa Heidi juoksee ajasta ja paikasta tietämättä suolle ja eksyy. Hypotermia ja ylikunto havahduttavat lopulta äidin ajattelemaan omilla aivoillaan ja tekemään omat ratkaisunsa pelastaakseen tyttärensä. Jos tosissaan tätä ajattelisi, niin tarinahan on täysin epäuskottavaa: ei kukaan ysiluokkalainen tyttö alistu tällaiseen, ei kukaan tottele isäänsä näin sokeasti, ei kukaan kannattele koko perhettä pystyssä uhraamalla itsensä. Ja kuitenkin näin tapahtuu ehkä tälläkin hetkellä. Tällä tavalla on Viren noussut aikoinaan ja ennen häntä Nurmi ja Kolehmainen. Ei tämä ole utopiaa. Kaarlo Maaninka vaihtoi verta voittaakseen. Sitä Marttikin haluaa Heidille kenialaisen siittäjän lisäksi. Entä muut dopingit?
Tässä täytyy muistaa, ettei kirjan anti olekaan siinä, onko tämä mahdollista tai juostaanko tässä isän pillin mukaan. Kirja oikeastaan kertoo meille fanaattisuudesta. Yhtä hyvin tämä kirja voisi kertoa politiikasta, luonnonsuojelusta, uskonnosta, postimerkkien keräilystä jne. Me olemme fanaattisia, jos haluamme ja jos joku haulaa meitä johtaa. Körttiseuroissa istuu nuoria vanhempiensa mukana, politiikkaan hakeutuu, varsinkin vihreisiin, nuoria ihmisiä, jotka haluavat henkeen ja vereen parantaa maailman, harrastukset vievät koko ihmisen ennen kuin hän huomaakaan. Kirja on kuvaus fanaattisuudesta ja siitä mihin se saattaa pahimmillaan johtaa. Heidi haluaa ensin juosta ja huomaa lopulta, ettei pääse siitä enää irti. Onneksi elämänolosuhteet muuttuvat; vanhempien asumusero, poikaystävän ymmärtäminen ja pääsy uuteen kouluun pelastavat hänet. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri elämässä.
Kun kirja tuli luettua, jäi ilmaan kuitenkin pieni kysymys, kuka oikeasti pelastaisi Suomen maineen juoksijakansana, kuka nostaisi taas siniristiliput salkoon ja Maamme-laulun raikumaan, kenelle juoksijalle soitettaisiin seuraavaksi Porilaisten marssi? Huttusesta ja Heidistä ei siihen ollut, vaikka opit haettiin itsensä Kaarlo Maaningan kotoa Maaninkavaaran laelta.
Miika Nousiainen: Maaninkavaara, 2009. Otava, 351 s.