’Olen seurannut muutaman vuoden ajan useitakin vastaavanlaisia blogeja kuin omani. Yleisenä huomiona näyttää olevan se, kuinka merkinnät harvenevat aina kun sää muuttuu. Kauniilla ilmalla kestää lyhyemmän ajan, ennen kuin kuvat ja tekstit löytävät perille, mutta viive siinäkin aluksi on. Synkemmällä syyssäällä tähän menee huomattavasti kauemmin. Tämä lienee aivan luonnollista, vai onko?

Olen valokuvannut luontoa ja muutakin vuosikymmeniä ja vaikka en ole koskaan erikoisemmin sanonut itseäni valokuvauksen harrastajaksi, valokuvaajasta puhumattakaan, olen pitänyt yllä kuvaamisen taitoa, sitä mikä vuosien saatossa on kehittynyt. Niinpä tavaksi tuli, että jonkinlainen kamera aina liikkui mukana retkillä, joskus jopa rasitteeksi saakka. Kävin mielessäni filosofista pohdintaa kuvien tarkoituksesta ja kuvauksesta ylipäänsä. Kuka niitä tarvitsee, kuka katsoo, mihin ne joutuu lopulta jne.? Varmaan tuttua aivotyötä muillekin. Nykyään en sitä enää niin ajattele. Sekin on varmaan digiajan tuoma muutos. Yksi sormen lipsahdus voi tuhota kaiken, joten kun haavoittuvuus on lisääntynyt, ovat kysymyksetkin väljentyneet. Kun alkusyksystä koneeni varmuuskopio hajosi, otti sydän yhden ylimääräisen muljauksen lisää ja kädet hikosivat, ahdistus nousi. Kun uusi kopio oli valmis, kaikki palasi omiin uomiinsa. Joku sanoi, että levyn tuhoutuminenhan on hyvä asia, se vähentää työtä. Ei tarvitse enää murehtia sekaisesta kuva-arkistosta. Varmaankin vitsi, mutta totta toinen puoli.

Mutta palaanpa siihen sään vaikutukseen kuvaamistapahtumassa. Kelopuun kuva tuli otettua vesisateessa, harmaana marraskuun aamuna, kun kaikkein mieluummin olisi jäänyt peiton alle uinumaan kuin lähtenyt koiran kanssa lenkille. Se kuitenkin vaati ja silloin oli mentävä. Kuva ei ole hienoista hienoin, sen tummuus kuvastaa paitsi syysharmautta niin myös ahdistusta metsiemme nykytilasta. Se on yksinäinen säästöpuu hakkuuaukealla, joka ei onneksi näy kuvassa. Kuitenkin pidän kuvasta. Se on viitseliäisyyden tuotos. Kun lähdin ja kun otin kameran mukaan ja kun viitsin suunnata sen kohti tuota puuta ja painaa vielä laukaisijaakin. Se antoi muiston hetkestä, joka säilyy tässä kuvassa. Itselle se merkitsee tätä muistikuvaa. Mitä se voisi merkitä muille? Tunnelmaa, ankeutta, kauneutta, viitseliäisyyttä… En tiedä.

Paljon enemmän pitäisi liikkua ulkona ns. huonolla säällä, sateessa, tuulessa, hämärässä, loskakelissä. Silloinkin löytyy kuvattavaa, silloinkin on jotain sanottavaa. Ehkäpä blogikirjoituksetkin tulisivat näin monipuolisemmiksi ja mielkkäämmiksi.’