Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2013

Vuoden viimeisenä päivänä

Julkaistu , kirjoittanut
2

hohtosammal

’Tämä on vuoden viimeinen kirjoitus. Aamulla satoi räntää ja maa on nyt valkoinen. Eilen Jyväsjärvi loi jääpeitteensä toisen kerran tänä vuonna. Uusi vuosi alkaa siis vapain aalloin, minkä jotkut ottivat jo iloiten vastaan ja lähtivät soutelemaan. Sataman edustalla uiskentelee yli 200 harmaalokkia, mukana yksi isolokkikin. Jossain vaiheessa haistelin jo kevättä, vaikka talvikaan ei ole vielä tullut.

Kävin eilen vuoden viimeisellä sammalretkellä ja löysin vuoden viimeisen uutuuden, loukkohohtosammalen (Herzogiella striatella). Tämä pieni palmikkosammaliin kuuluva kasvi kasvoi valuvetisellä kalliojyrkänteellä täällä Jyväskylässä. Se on sisämaassa suuri harvinaisuus, enkä sitä ole muuallakaan aikaisemmin nähnyt. Jospa ensi kesänä etsisin sen myös Luopioisista, kun nyt opin sen tuntemaan.

Tällä tavalla hieno vuosi sai arvoisensa päätöksen. Huomenna vuoden vaihduttua voisi lähteä etsimään uusia hienouksia, kun kerran säät näyttävät sallivan. Valoisaa aikaa on vain niin kovin vähän, joten retket on suunniteltava tarkkaan sen mukaan. Tosin hohtosammalenkin löysin otsalampun avulla. Makrokuvaamisesta maastossa ei tahdo tulla mitään, joten yllä oleva kuva onkin otettu lämpimässä ja valoisassa paikassa työpöydän ääressä.

Retkeily kannattaa aina – säistä riippumatta! Näillä eväillä haluan toivottaa kaikille lukijoille 

Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta!

Vuosikatsaus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Varvarinkulma

’Meillä ihmisillä on monella taipumus tehdä elämästään tilasto; mitä on tullut tehtyä, nähtyä,  toimitettua. Vuoden loppu on inventaarioiden aikaa kaupallisessa maailmassa mutta myös ainakin minun elämässäni. Vuoden kierto on tullut taas siihen kohtaan. Joskus miettii, kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman aikaa. Moni meidän mielestämme alkukantainen ihmisyhteisö ei mittaa aikaa, ei tiedä kuinka vanhoja ollaan tai mikä on ihmisen ikä. Nyt eletään, sitten kuollaan!

Tässä blogissa olen tämän vuoden aikana julkaissut 30 kirja-arviointia ja 128 muuta kirjoitusta. Lukemistani kirjoista olen arvioinut noin puolet. Muut artikkelit ovat pitäneet sisällään mm. luonnonilmiöitä, retkiä, uusia löytöjä, tiedotuksia ja erilaisia kannanottoja. Monet kirjoitukset ovat syntyneet retkillä havaituista erikoisista ilmiöistä.

Blogi syntyi aikoinaan kasvisivujen kylkiäiseksi ja sen oli tarkoitus tiedottaa uusista löydöistä ja mielenkiintoisista retkipaikoista. Ehkä se on edelleenkin tämän blogin päätarkoitus, vaikka matkalla on tullut mukaan paljon muutakin, esim. kirja-arvioinnit.

Mitä uutta sitten löytyi tämän vuoden aikana? Ensinnäkin Luopioisten kasvikartoitus lähenee loppuaan. Kartoitin 22 uutta ruutua ja täydensin muutamaa vanhaa. Jäljellä on vielä n. 30 kokonaan tekemätöntä ruutua lähinnä Aitoon suunnalta. Mitään mullistavan hienoja paikkoja ei löytynyt. Neljä uutta lajia kuitenkin merkittiin kasvioon: etelänhoikkaängelmä, ojakaali, keltapeippi ja piiankieli. Näistä kaksi ensimmäistä ovat uhanalaisia (VU) ja kaksi jälkimmäistä lähinnä satunnaiskasveja. Edelleenkin alueelta puuttuu muutama siellä melko varmasti kasvava laji, joten haasteita löytyy myös tulevaisuuteen. Hienoja löytöjä olivat myös ahonoidanlukko, pensaikkotatar ja sahalehti, joista oli tiedossa vain vanhoja tai jo kadonneeksi luultuja löytöpaikkoja.

Sammalten osalta vuosi oli antoisampi, sillä uusia tai uudelleen löydettyjä lajeja havaittiin peräti 22 lajia. Ne on merkitty sammallajiluetteloon merkinnällä UUSI!. Näistä lajeista ei mikään ole perin järisyttävä, lähinnä silmälläpidettäviä ja aivan tavallisia. Kuitenkin esim. tammihiippasammal on uusi laajalle alueelle, samoin käyrälehtirahkasammal. Jälkimmäinen löytyi Luopioisten tämän hetken ainoalta tunnetulta letolta, joka sekin löytyi viime kesänä. Niin vähiin ovat käyneet Etelä-Suomen ravinteiset suot.

Jäkälät jäivät tänä vuonna kovin vähälle huomioille. Olen odotellut rupijäkälistä kertovan kirjan ilmestymistä. Luetteloihin taisi tulla vain yksi uusi laji, norjantorvijäkälä. Rupijäkälät ovat kaksi kolmasosaa kaikista lajeista, joten niissä olisi paljon tutkittavaa, ovat vain niin vaikeita.

Mikrosienten osalta kesä olisi ollut suotuisa, mutta aika ei antanut periksi kiertää vain niitä etsimässä ja kun keskittyi kartoitukseen, jäivät sienet sivuun. Niinpä lajimäärä on edelleen vaatimaton. Tulevan vuoden aikana on tarkoitus saattaa taudinaiheuttajasienten osio julkaistuksi kasvisivuilla. Tähän asti siellä on ollut vasta joitain kokeiluja ilman linkitystä.

Luonto on täynnä ihmeteltävää eikä sitä loppuun asti pysty ammentamaan koskaan, mm. yläkuvan itiöpesäkkeellinen lettosiipisammal. Niinpä ensi vuodeksi voi rauhassa asettaa tavoitteeksi muutaman uuden lajin löytämisen, uusien sivujen julkaisun ja hauskojen kirjojen lukemisen. Paineita ei kuitenkaan pidä ottaa liikaa.’

Joulun mentyä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kangasmetsä1

’Lapsuuden joulut olivat valkoisia tai sitten muisti pettää. Nyt ulkona sataa vettä lähes kaatamalla: lumi tuli, lumi meni, liukkaus jäi metsäpoluille. Ystäväni tutkii kallioita ja kerää sammalnäytteitä sulassa metsässä, itse ajattelin lähteä huomenna itsekin katsomaan pari lähikalliota. Tilastot kertovat asioiden olevan kunnossa. Tarvittaisiin paljon pidempi aikaväli ennen kuin voi sanoa jotain varmaa mistään pysyvämmästä muutoksesta.

Mustien joulujen määrä on lisääntynyt. Kun katselee tilastoja 1960-luvulta lähtien ovat käppyrät vuosikymmen toisensa jälkeen laskeneet lähemmäksi nollaa eli lumetonta aikaa. Tampereen korkeudella, samoin kuin Jyväskylänkin, lumen syvyys jouluna on usenana vuonna vähentynyt vaikka ei aivan nollaan ole mennytkään. Toinen havainto on, että eri vuosien vaihteluväli on suurentunut eli on ollut jokunen hyvin luminen joulu ja taas vastaavasti lumeton. Aikaisemmin lumimäärät olivat tasaisempia eri vuosina.

Viimeisen kymmenen vuoden (2003 – 2013) aikana lumettomia jouluja on ollut Tampereen korkeudella neljä (2006. 2007, 2011, 2013). Aikaisemmille vuosikymmenille sellaisia on sattunut vain yksi tai kaksi, joten näin lyhyen tilaston mukaan mustien joulujen määrä on ainakin tuplaantunut.

Aikaisemmin täällä blogissa oli puhe myrskyistä. Sääolojen muuttuminen on yksi ilmastonmuutoksen merkki. Silloin ylitsemme olivat pyyhältäneet vasta Eino ja Oskari. Muutama tuli vielä niiden jälkeenkin ja nytkin ulkona puhaltaa melko reippaasti. Länsi-Suomessa metsää on taas nurin ja paljon. Jyväskylä siivosi teiden varsia ensi suven asuntomessuja varten ja nyt myrskyt ovat harventaneet lisää. Lehdet varoittelevat hyönteistuhoista, joten ensi suvena saa taas olla varuillaan. Se onkin sitten ihan eri asia, mistä sekin johtuu.

Kuvassa näkyy myllätty sammalmetsä. Liekö joulutontut olleet asialla. Enemmän epäilen kuitenkin metsän eläimiä. Routaa ei maassa näytä olevan ainakaan pinnassa. Hieman suretti, kun pusikosta vilahti metsäjänis valkoisessa puvussaan. Suojaväri pettää, liekö siinä yksi syy myös rusakon yleistymiseen. Ruskeana se on paremmin suojassa vihollisiltaan.

Kaikesta huolimatta etenemme kohti seuraavaa vuotta, joka sitten tuo omat ilmiönsä ja kummastelunsa mukanaan. Nyt lienee aika tehdä yhteenvetoa tästä vuodesta. Jääköön se kuitenkin seuraavaan pohdintaan.’

Jouluntoivotus!

Julkaistu , kirjoittanut
2

Joulukoriste2

’Kun maas ei oo hakea ja järvetkin tuskin jäässä, voiko juhlan tuntua tulla? Onneksi laulussa on jatko: –  ja hyvä lämmin hellä, on mieli jokaisen. Tätä laulua olen hyräillyt useasti kesken juhlavalmistelujen. Joulu on kuitenkin yksi vuoden kohokohdista. Silloin pimeys kääntyy valoon, kesä lähenee, saamme hiljentyä työn keskellä. Kun jouluviraat saapuvat, on vähät väliä sillä, miltä ulkona näyttää. Mielen täyttää silloin lämpö ja rauha. Moni vanha asia nousee mieleen vuosien takaa: oman lapsuuden joulujuhla, kuusenhakumatka, joululahjan odotus, joulupäivän unettava raukeus aikaisen kirkossakäynnin jälkeen. Perinteet siirtyvät kauttamme ja uudet syntyvät. Joulu ja sen sanoma on kuitenkin aina sama.’

Rauhaisaa Joulua ja valoisaa Uutta Vuotta kaikille lukijoille!

Ennen juhlaa

Julkaistu , kirjoittanut
2

Joulukoriste’Ennen juhlaa blogikirjoittelu alkaa hiipua. Monet juhlaan liittyvät valmistelut vievät aikansa. Vaikka valmistautumisen aloittaisi kuinka hyvissä ajoin tahansa, huomaa juhlan lähestyessä, että monet asiat ovat jääneet hoitamatta. Adventin aika on kristillinen paastonaika, joka taas tarkoittaa hiljentymistä, rauhoittumista ja pidättäytymistä. Näinhän ei nykyään adventtiaikaan tapahdu. En koskaan näe niin paljon ihmisiä kaupoissa, autoja liikenteessa tai kiireistä hyörintää kuin näin ennen juhlaa.

Viereisen kuvan valitsin tähän rauhoittamaan mieltä. Juhlaan loppujen lopuksi tarvitaan niin vähän. Tiedän, että tuo on valitettavasti ihan höpöhöpö-puhetta ja itsekin juoksen kaupasta kauppaan, kerään tavaraa ja valmistelen asioita enemmän kuin tarpeeksi, ettei vaan lopu kesken tai ettei kukaan jäisi ilman. Monesti on puhuttu valmiille menosta, matkasta jouluna tai pidättäytymisestä turhasta, mutta joka kerta, kun vieraat ilmoittelevat tulostaan ja juhla on alullaan, huomaa asian muuttuneen entiselleen.

Kauppa odottaa taas kerran kaiken ylittävää myyntiä, kasvua entiseen ja voittojen tuplaantumista. Aikoinaan puhuttiin tosissaan kulutuksen vähentämisestä ja huomattiin sen johtavan lamaan. Kuitenkin tiedetään talouden jatkuvan kasvun olevan mahdottomuus. Ristiriitaa, joka sekin helposti luo ahdistusta juhlaan. Miten tästä kehästä pääsee ulos? Eihän tätä ole tällaiseksi tarkoitettu. Loppujen lopuksi tarvitsemme juhlaan kovin vähän eikä tavaran määrä, ruuan moninaisuus tai koristeiden näyttävyys sitä juhlaa luo.

Vaikka kuinka yrittää itselle vakuuttaa kaikkea tätä, niin huomaa, ettei täällä ole yksin eikä yksin päättämässä juhlimisestakaan. Niinpä juhla luodaan yhdessä perinteiden mukaan ja aikanaan sen seurauksena juhlitaan myös yhdessä kuten ennenkin. Loppujen lopuksi jää vain toivomaan, että se valmistelu ei menisi hukkaan ja että juhlijoilla olisi hyvä lämmin hellä mieli jokaisella.’

Musta orkidea

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

musta orkidea’Kun tätä blogia aloittelin muutama vuosi sitten, oli ajatuksena koota tänne luontoa käsittelevää kirjallisuutta pieninä esittelyinä ja arvioina. No, ajan myötä kirjallisuusosio laajeni käsittämään kaikkea mahdollista kirjallisuutta. Nyt esiteltävä kirja on oikeastaan sitä, mitä alunperin suunnittelin. Elina Grundströmin Musta orkidea on sekä luontokirja, tietokirja että tarina. Kirja on saanut hyvän vastaanoton ja varsinkin luonnonsuojelupiireissä sitä on sekä kiitetty että kehuttu. Niinpä minäkin tuon muutaman ajatuksen mukaan soppaan.’

Kirja on siis tarinan muotoon kirjoitettu tieteellinen reportaasi harvinaisesta orkideasta, sen kasvualueesta, ympäritönsuojelusta ja sen vaikeudesta. Kirjailija on tullut tunnetuksi kantaaottavista lehtikirjoituksistaan ja kirjoistaan, joista hän on saanut kahdesti valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Nykyään hän työskentelee vierailevana jurnalistiikan professorina Tampereen yliopistossa. Aloittaessaan tämän kirjan kirjoittamisen hän joutui ottamaan ensin asioista selvää. Hän joutui matkustamaan useita kertoja Borneolle saadakseen tietoa ja löytääkseen sopivat ihmiset tarinan päähenkilöiksi. Hän joutui tutkimaan niin öljybisnestä kuin orkideakauppaakin, perehtymään ilmastonmuutokseen, kasvihuonekaasuihin ja palaviin soihin. Jotta tällainen kirja olisi uskottava, faktojen pitää olla kohdallaan eikä missään sovi poiketa liian kauaksi totuudesta.

Kirja alkaa vierailulla Orkideayhdistyksen kokouksessa, tutustumisella kahteen suomalaiseen harrastajaan ja oman orkidean ostolla. Orkideajalostus ja -kauppa ovat tänä päivänä miljardiluokan asioita. Orkideanmetsästys on paikallisille asukkaille toimeentulo, mutta herättää samalla kysymyksiä sen oikeellisuudesta. Kirjailija joutuu tutustumaan niin Neste Oilin toimintaan palmuöljyn ostajana ja jalostajana kuin myös Indonesian valtion maankäyttöprojekteihin, joissa valtaisat suosademetsät tuhotaan ensin riisiviljelmille (Mega Rice-alue) ja sen epäonnistuttua öljypalmuille. Hän tutustuu paikallisiin Keski-Kalimantanin maakunnan asukkaisiin dajakkeihin ja haastattelee heitä mennestä ja tulevasta, menetetystä maasta ja sen kasvillisuudesta. Hän matkaa jokiveneellä hakemaan orkideoja vielä säilyneiltä alueilta, yrittää tutustua paikallisiin hallintomiehiin ja heidän tapoihinsa. Yhtenä päämääränä on tutkia, voiko hän vaikuttaa ilmastonmuutoksen suuriin tekijöihin eli niihin valtaviin hiilidioksidipäästöihin, joita palavat ja lahoavat suosademetsät syytävät ilmakehään. Kun Suomi tuottaa 0,3 % maailman kasvihuonekaasuista, tuottaa yksi palava suosademetsä samanaikaisesti moninkertaisen määrän. Jos Mega Rice-alue saataisiin ennallistettua, vähenisi vahingollisten kaasujen määrä kerralla suunnattomasti enemmän kuin niillä pienillä teoilla Suomessa, joita aina mainostetaan.

Samalla kun kirja kertoo näistä asioista, se kertoo myös mustan orkidean etsimisestä. Kasvi on alueen tunnuskasvi ja suojelun ikoni, samaan tapaan kuin saimaannorppa on Suomessa. Sen kasvualueet ovat tuhoutuneet ja sen löytyminen on vaivalloisten yritysten takana. Kirjailija tutustuu rouva Asihiin, joka kasvattaa kotinsa puutarhassa satoja orkidealajeja suojellakseen niitä tuhoutumiselta. Hän pääsee tämän nuoren naisen mukana kuvernöörin palatsiin, näkee sen tiedon ja taidon, millä lajeja suojellaan ja tapaa lopulta myös etsimänsä kasvin täydessä kukassa.

Tämäntyyppisiä kirjoja on julkaistu Suomessa tähän mennessä vain muutamia. Muualla tämä genre on yleisempi ja Amerikassa se on ohittanut määrässä jopa kaunokirjallisuuden. Aikoinaan 1980-luvulla luin Jean M. Untinen-Auelin kirjan Luolakarhun klaani, joka on varhaisimpia tämän genren tuotteita ja sai jatkoteoksineen valtaisan suosion, jopa niin että sitä luettiin Amerikassa yliopistotasolla kurssikirjana. Tällaisessa kirjassa kirjailija rakentaa tietokirjansa tarinan muotoon, etsii sille päähenkilöt, tapahtumapaikat ja jonkinlaisen juonen. Samalla hän tekee tarkkaa tutkimustyötä, jotta tarinan asiat ovat totta ja uskottavia. Kirja saattaa ottaa myös rivien välissä kantaa asioihin ja niiden seurauksiin. Lukija voi aistia, mitä mieltä kirjailija on. Lukemisen edistyessä hän huomaa muodostavansa omia mielipiteitä, jotka joko kulkevat kirjailijan ajatusten mukana tai sitten lukija alkaa etsiä niille vasta-argumentteja. Kävinpä itsekin muutaman kerran netissä tarkastamassa, voinko hyväksyä tuon asian sellaisenaan. Enpä saanut tekijää lankaan.

Toisaalta kirja oli viihdyttävä ja miellyttäväkin lukea, mutta toisaalta siinä piilee juuri viihteellisyyden tuoma vaara. Uskottavuus kärsii. Jos tehdään liian helpon tuntuinen kirja, suhtautuu lukija siihen samalla tavalla ja itse asia jää sen varjoon. Onko se sitten hyvä vai huono asia, sen päättelee jokainen lukija itse, jos jaksaa.

Aikoinaan kohistiin tieteen popularisoinnista. Tutkijat eivät katsoneet aina hyvällä toimittajia, jotka selittivät kansankielellä heidän vaivalla esiinkaivamiaan päätelmiä. Tämän kirjan kirjallisuusmuoto on askel vielä kauemmaksi tieteestä. Itse tiede- ja tietokirjoja lukeneena haluan tehdä sitä edelleenkin, mutta en karsasta välipalana tämäntyyppistäkään kirjallisuutta. Kumpi on sitten parempi, vertailu on vaikeaa. Ne ehkä täydentävät toisiaan. Jotenkin vierastan tässä sitä kuinka tutkija/kirjailija/toimittaja menee mukaan ajan trendikkäisiin muotivirtauksiin liki TosiTV:n tapaan. Myöskään en pitänyt kirjan ajallisesta sekoittamisesta, mikä tekee siitä sekavan. Ne ovat kuitenkin ehkä tarpeen tämäntyyppisessä tarinankerronnassa, että nykyihmisen mielenkiinto säilyy kirjan loppuun saakka.

Grundström, Elina: Musta orkidea. Nemo, 2013. 224 s.

Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tässä ja nyt’Olen odottanut innokkaana, että pääsisin käsiksi tähän kirjaan. Se on saanut seistä pitkään suuressa kirjapinossa työpöydän kulmalla aina Helsingin kirjamessuista saakka. Auster ja Coetzee ovat molemmat vallan valloittavia kirjailijoita, suosittuja ja hyviä, mikä ei suinkaan ole aina sama asia. Nyt kun kirja on luettu, voin sanoa kirjan nimen mukaan sen olevan mitä parhainta elämän pohdintaa juuri tässä ja nyt. Elämä virtaa eteenpäin ja tuleva muuttuu menneeksi. Tämä kirja kertoo osan siitä, mikä oli ajankohtaista pari vuotta sitten tällä planeetalla. Tässä muutama ajatus ja kommentti kirjasta.’

Kirja on siis kahden toisiaan ihailleen kirjailijan kirjeenvaihto muutaman vuoden ajalta. He tapasivat ensimmäisen kerran toisensa vasta vuonna 2008 ja huomasivat välittömästi tulevansa hyvin toimeen keskenään. Coetzeen aloitteesta he ryhtyivät kirjeenvaihtoon, koska toinen asuu New Yorkissa ja toinen Australiassa. Pitkästä välimatkasta huolimatta he tapasivatkin näiden muutaman vuoden aikana ilahduttavan monta kertaa yhteisillä luento- tai esittelymatkoillaan eri puolilla maapalloa. Coetzee sai Nobelin palkinnon tuotannostaan vuonna 2003 ja Austerille sitä on useammankin kerran ehdotettu.

Kirja on siis kirjekokoelma, jossa lukija pääsee seuraamaan kahden huippukirjailijan työskentelyä, ajatuksia ja arkielämää. Samalla kirjailijat pohtivat ja ottavat kantaa maailman tapahtumiin vuosina 2008 – 2011. Älyllinen sananvaihto ei missään vaiheessa muutu riidaksi tai jankkaamiseksi, vaikka he ovat joskus asioista hyvinkin eri mieltä. Perustellusti ja toista kunnioittaen he selventävät ajatuksiaan kirjeissä. Usein he saavat joko toisen hyväksynnän tai sitten uuden pohdinnan vastauksekseen.

Keskustelun aiheet liikkuvat usein urheilun ympärillä: jalkapallossa, pesäpallossa, kriketissä jopa shakissa. Austerille ne ovat olleet varsinkin nuorempana intohimon kohteena eikä Coetzeekaan ole niistä aivan sivuun jäänyt. Keskustelu kiertyy myös politiikkaan. Juutalaisena Auster pohtii Lähi-Idän ongelmia tuomitsematta niin israelilaisia kuin arabejakaan. Coetzee on nähnyt Etelä-Afrikan vuosinaan apartheidin koko kuvan eikä voi olla vertaamatta tilannetta siihen. Kannanotot kulkevat faxeina maapallon toiselta puolelta toiselle. Niiden väliin mahtuu aikaa, joten pikaistuksissa kirjeisiin ei ole vastattu vaan harkitusti. Niinpä lukija saa luettavakseen punnittua ajattelua kulloisestakin tilanteesta.

Arabikevät on samaan aikaan menossa ja siihen he myös ottavat kantaa ja harvinaisen hyvin heidän ennustuksensa toteutuvat parin vuoden päästä kirjeiden jälkeen. Elokuvat ovat myös yhtenä kesksutelun aiheena. DVD:t kulkevat valtamerten yli katsottavaksi ja niiden tuomia ajatuksia käsitellään sitten kirjeissä. Oman alueensa kirjeenvaihdossa saa tietenkin myös kirjallisuus. He lähettelevät toisilleen tekstejään, kommentoivat niitä ja pohtivat niiden saamaa kritiikkiä ja julkisuutta. Kirjeissä vilahtelee suuri joukko amerikkalaisia nykykirjailijoita, joiden kanssa varsinkin Auster käy keskustelua. Myös hänen vaimonsa kirjailija Siri Hustvedt saa oman osansa kirjassa. Hän toimii eräänlaisena innoittajana molemmille.

Nämä kirjailijat ovat olleet jo pitkään suosikkejani. En aina täysin ymmärrä, mitä he kirjoittavat, mutta hyvä ja selkeä kieli vie mennessään ja kun molemmilla on vielä hyvät kokeneet suomentajat, ei voi olla nauttimatta heidän kirjoistaan. Se niissä kuitenkin on, että luettuaan kirjan loppuun, käy usein niin, ettei juurikaan muista, mitä siinä tapahtui, varsinkaan muutaman kuukauden kuluttua. Niistä jää kuitenkin jäljelle hyvänolontunne, huomaa saaneensa jotain miellyttävää. Kirjat eivät itsessään ole aina miellyttäviä, mutta kannanotot ja ajatusrakennelmat ovat kiinnostavia ja tuoreita. Siksi onkin aika mielenkiintoista, että nämä herrat edelleenkin kirjoittavat mekaanisilla kirjoituskoneilla, lähettelevät faxeja sähköpostin sijaan eivätkä kirjoissaan juurikaan pistä sankareitaan puhumaan kännykkään tai käyttämään internettiä. Jotenkin tämä toimintatapa vaikuttaa vanhahtavalta, mutta luo niin kirjoihin kuin tähän kirjekokoelmaankin ajattomuutta.

En ota kantaa näiden mestareiden ajatuksiin enkä kirjoittamiseen. Se veisi aivan liian suuren ajan ja paikan. Yhteistä heille lienee sujuva kielenkäyttö, viisas ajattelu ja perusteellinen asioiden tietämys. Vaikka monet kirjeissä käsiteltävät asiat ovat niin arkipäiväisiä kuin vain voivat olla, luo kirjeenvaihto lukijan eteen pohtimisen arvoisen pinnan kuin peilin. Siinä kirjailijat katsovat itseään, toisiaan ja samalla lukijat voivat peilata omia puutteitaan ja hienouksiaan.

Paul Auster, J.M. Coetzee: Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä. Suom. Erkki Jukarainen (Auster) ja Seppo Loponen (Coetzee). Tammi, 2013. 296 s.

Väriä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

rusko2’Usein kuulee puhuttavan harmaasta ja pimeästä marraskuusta, loskasta ja ankeudesta. Vaikka harmaallakin on sävynsä ja pimeydellä valonsa, löytyy marraskuusta kyllä todellista väriloistoakin. Viime päivinä olen saanut nauttia komeista aamu- ja iltaruskoista. Monesti ne ovat hyvin lyhytaikaisia ja saa olla tarkkana, että huomaa ne ja saa ikuistettua.

Ennen ennustettiin tulevaa säätä myös ruskojen avulla. Sanottiin aamuruskon tuovan sateita ja iltaruskon poutaa. Tutkimuksissa tämä on osittain todennettu. Jos illalla ruskottaa, auringon säteet ovat kulkeneet pitkän matkan ilmakehässä ja se tietää, ettei ainakaan siltä suunnalta eli lännestä ole lähestymässä sateita. Toisaalta jos aamulla kovin ruskottaa varsinkin yläpilvien osalta, niin on suuri todennäköisyys saderintamaan sen päivän aikana. Kansanviisaus siis pitää paikkansa.

rusko1Mistä ruskotus sitten johtuu? Auringon valohan hajoaa ilmakehässä kaikkiin spektrin väreihin. Kun aurinko on keskitaivaalla, vallitseva väri on sininen ja me näemme maailman ns. luonnollisissa väreissä, koska olemme siihen tottuneet. Aamulla ja illalla punainen on vallitseva väri, koska säteet tulevat viistosti ja osuessaan pilviin, ne varjääntyvät punaisiksi. Useinhan taivaanranta punoittaa ennen tai jälkeen auringonnousun tai laskun. Värin saa aikaan ilman epäpuhtaudet: pilvet, pöly, roskat, jopa lumikiteet. Viimeksimainittuhan aiheuttaa halo-ilmiöitä hajoittaessaan valon kaikkiin spektrin väreihin kaarina tai tolppina aivan samoin kuin vesi tekee kesällä ja saa aikaan sateenkaaren. Aikoinaan, kun Filippiinien Pinatubo-tulivuori purkautui räjähdysmäisesti kesäkuussa 1991 ja syöksi ilmakehään valtavasti tuhkaa, saatiin täällä nauttia komeista ruskotuksista pitkän aikaa. rusko3

Sään ennustamisen sanotaan olevan vaikeaa, vaikka sitten olisi millaiset vempaimet tahansa apuna. Joskus tuntuu, ettei yleisissä tiedotuksissa oteta huomioon kokonaisuutta. Kun eilen pääuutisten meteorologi kertoi harmaasta loskaisesta päivästä, hän puhui tietenkin Helsingin näkökulmasta. Keski-Suomi sai nauttia liki keväisestä säästä: aurinko pilkisteli, vesi tippui räystäistä, linnut tirskuttivat ja lumi suli teillä vesinoroiksi. Ei harmaudesta tietoakaan, vaan oheisten kuvien ruskotukset, niin aamulla (ylin kuva) kuin illalakin (pikkukuvat), upeaa, kaunista, kuvauksellista. Voisihan ennustaja sanoa vaikka, että täällä Helsingissä oli harmaa päivä. Nytkin, kun kirjoitan tätä, aurinko pilkistelee vaaleiden, äsken karmiininpunaisten, pilviraitojen takaa, vesitipat tippuvat hiljalleen ikkunan ohi, puunoksat lepäävät, on tyyntä, lämmintä pari astetta ja pururadan hiihtoura houkuttaa. Taidan lähteä sinne.’

Lumi – vesi – jää

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lumi ja jää’Olen näköjään kiintynyt tällä hetkellä näihin veden olomuotoihin, mutta ei kai se ole ihme, kun niihin törmää jatkuvasti. Kuvastakin ne löytyvät kaikki, jos tarkaan katsoo. Kuva on muutaman päivän takaa, jolloin pakkanen ei vielä ollut jäädyttänyt kaikkia paikkoja umpijäähän, oli vain vetistä hyhmää. Sen sijaan lumituisku oli koristellut puut kauniilla pehmeällä silauksella.

Maailma on kuvassa kovin mustavalkoinen. Lumi luo ehkä kohtuuttomankin korostuksen kaartuvien puiden rungoille eikä niiden altakaan kovin paljon värejä löydy. Voisiko kuvan ottaakin mustavalkoisena? Käsittelin sitä tietokoneella ja muutin sen mustavalkoiseksi, mutta täytyy sanoa, että se menetti silloin kaikki värinsä, myös kirkkaan mustan ja huikaisevan valkoisen. Vaikka siis kuva näyttää mustavalkoiselta, on se täynnä värejä ja värisävyjä, jotka helposti katoavat kuvankäsittelyssä.

Viime päivät olen käsitellyt kesän ja syksyn kuvasaalista, tuhansia kuvia ja heittänyt roskiin turhaa, nimennyt lajeja ja kirjannut säilytettäviin avainsanoja hakujen onnistumiseksi. Yli puolet kuvista sai lähtöpassit ja vieläkin kansioihin jäi paljon turhaa kamaa. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, milloin niitä tarvitsee. Yllä oleva kuvakin oli jo lähdössä, mutta pelastin sen takaisin roskakorista, kun löysin sen näennäisestä sekaisuudesta myös kauniita kaarevia rytmejä. Mielestäni se myös kuvaa hyvin tätä ajankohtaa, jolloin luonto ei oikein tiedä, minä olomuotona veden pitäisi maahan saapua.

Ja katsokaapa harmaan sävyjä; sellaisia ei löydy mistään muualta maailmasta!’

Talven tultua

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

uveavanto

Itsenäisyyttä on taas juhlittu. Sain olla todella hienossa juhlassa mukana. Harmi, etten nähnyt linnan juhlaa Tampereelta, kun matkasin takaisinpäin pitkin loskaisia teitä. Oli kuulemma sekin onnistunut. Ensimmäiset hiihdot on tältä kaudelta hiihdetty ja talvi on tullut oikein tosissaan tänne Keski-Suomeenkin. Maassa on lunta jo reilut kymmenen senttiä eikä eilen tekemäni kukkainventaario tuonut enää yhtään kukkivaa kasvia. Vielä ennen lumia muutama kasvi sinnitteli kukassa, mutta nyt nekin ovat hangen alla. Varmaan ne kukkisivat, jos kaivaisin ne vain esiin. Tällaisia urhoollisia viimeisiä olivat tänä vuonna niin kuin edellisinäkin kylänurmikka, pelto-orvokki, lutukka ja peltovillakko. Kukathan ovat paleltuneet, mutta ovat kuitenkin kukkien näköisiä terälehtineen ja nuppuineen.

Nyt on vaarallista mennä jäälle. Kuva kertoo jään petollisuudesta. Ohuen jään läpi sulaa reikiä, jotka säteilevät ympäristöönsä kuin tähdet. Olen miettinyt, mikä tuonkin ilmiön saa aikaan. Yleensä näitä tähtiavantoja näkee juuri syksyllä ensipakkasten ja -lumen jälkeen. Keskellä tähteä on jäässä selvä usein myöhemmin jäätynyt reikä ja siitä säteet lähtevät eri suuntiin. Mikään mekaaninen, kuten kivi tai keppi, ei tätä aiheuta, ei myöskään jään painuminen tai virtaukset. Joskus näitä kuvioita näkee laajalla alueella tai koko pienen lammen pinnan täynnä.

Onkohan näillä sama perusta kuin kevään uveavannoilla. Niitähän syntyy jään sulaessa  varsinkin lähelle rantaa. Joskus kevätjäällä hiihtäessä niitä on saanut ihan tosissaan varoa. Itse olen päätellyt, että jostain jäänalaisesta virtauksesta, lähteestä tai vedenpyörettestä uveavannossa täytyy olla kyse. Liekö sitten syksyllä sama asia? Kertokoon se, joka tietää tai antakoon ilmiölle paremman selityksen.’