Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2013

Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista

Julkaistu , kirjoittanut
2

Auschwitz’Pimeinä iltoina, kun ei jaksa tuijottaa mikroskooppiin, on syytä tuijotella hyvään kirjaan. Göran Rosenbergin kirja on huonoa iltalukemista, sillä se aiheuttaa painajaisia, mutta hyvää hämärälukemista, koska se on hyvin kirjoitettu. Auschwitzin kuvauksia on ilmestynyt useita, mutta yleensä ne päättyvät tuhoon, niin kuin kuuden miljoonan ihmisen kohdalla tapahtui. Tämä kirja kertookin tarinan siitä, kuinka sieltä on päästy pois ja mitä se on kokijalleen aiheuttanut.’

On vuosi 1947 Ruotsissa. Yksinäinen mies astuu junasta asemalaiturille voidakseen aloittaa uuden elämän uudessa maassa. Hän saapuu Auschwitzista. Hän on selvinnyt hengissä helvetistä ja Ruotsi on ottanut hänet vastaan, sijoittanut pieneen kaupunkiin ja auttanut elämän alkuun. Sinne saapuu myös Hala ja he avioiutuvat. Sinne syntyy myös Göran, kirjailija, joka kertoo tässä kirjassa isänsä tarinan. Heidän piti vain pysähtyä matkallaan, mutta pysähdys venyy elämäksi.

Dokumenttiromaani kertoo yhden tarinan siitä kuinka päästiin pois Auschwitzista. Sinne pääsyhän on kaikille selvä: juna vei lastauslaiturin viereen ja härkävaunut purkivat sisältönsä valittavaksi. Osa meni suoraan kaasukammioihin, osa valittiin työhön. Göranin isä pääsee töihin kuorma-autojen akseleita valmistavalle orjatyömaalle. Sota lähenee loppuaan, natsit ovat hävinneet, mutta yrittävät vielä kaikin keinoin hävittää jälkiään. Göranin isä pistetään täpötäyteen junaan, joka kulkee tuhoamisleiriltä toiselle, kunnes heidät hylätään piikkilankojen sisään Pohjois-Saksaan sairaina, nälkäisinä, kuolleina. Sieltä hänet pelastetaan. Elämä uudessa maassa uusien töiden, ihmisten, olosuhteiden kanssa ei ole helppoa. Se ei ole helppoa muillekaan, mutta keskitysleirien runtelema mies ei ole kyllin vahva kestämään tällaisia muutoksia. Menneisyys ja sen varjot ajavat hänet masennukseen ja tuhoon.

Göran Rosenberg sai kirjastaan August-palkinnon vuonna 2012, se vastaa meidän Finlandia-palkintoamme. Kirjaa kehuttiin naapurimaassa kristallinkirkkaaksi proosaksi, hyvin henkilökohtaiseksi dokumentiksi ja lämminsydämiseksi mestarilliseksi lapsuudenkuvaukseksi. Kaikkea tätä kirja onkin, mutta se on paljon muutakin. Natsien keskitysleirikuvauksena se on hieman erilainen kuin edeltäjänsä, sillä se kuvaa niitä muistojen, dokumenttien ja takaumien kautta, joita pieni poika löytää. Hirveyksillä ei mässäillä mutta julmuuksia ei myöskään vähätellä.

Kun kertoo oman isänsä tarinaa, tulee kerrontaan pakostakin hyvin henkilökohtaista. Tarina suodattuu pienen pojan ajatusten kautta, pojan joka ei vielä tiedä eikä tajua kaikkea kokemaansa ja kuulemaansa. Miksi isä on sitä ja miksi isä on tätä? Hän kyselee, hän ihmettelee, hän yrittää löytää isän, siinä kuitenkaan onnistumatta. Isä on pahasti vaurioitunut eikä löydä itsekään itseään ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Kirjassa jää sivurooliin kirjailijan äiti, joka myös matkasi pois Auschwitzista samantapaisten ja yhtä kauheiden kohtaloiden kautta. Hän on vahvempi ja kestää.

Kirjan dokumenttimaisuus tulee ilmi tilastoissa, lehtiartikkeleissa, haastatteluissa, valokuvissa. Kirjailija etsii tietoja isästään, etsii sen ajan elämää. Hän tekee löytöjä pieninä palasina ja niistä lopulta muotoutuu kuva isästä kuin palapeli, taitavasti koottu palapeli. Kirja on hyvin henkilökohtainen, se on hyvin kirjoitettu ja se ei jätä kylmäksi. Ehkä joitain kohtia olisi voinut tiivistää, mutta hyvä näin. Taas on koettu ihmisen julmuus ihmistä kohtaan, vallan luoma häikäilemättömyys ja käskyvallan sokeus. Ei koskaan enää – miksi se sitten jatkuu?

Rosenberg, Göran: Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (suom. Ulla Lempinen). Atena, 2013. 337 s.

Keuhkojäkälä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

keuhkojkl’Kävin tänään syysretkellä ystäväni kanssa Pälkäneen Hausalossa. Se sijaitsee Roineen ja Mallasveden välissä ja on tunnetusti hyvän kasvisaaren maineessa. Ajankohta ei tietenkään ollut kovin otollinen hienojen havaintojen tekoon putkilokasvien osalta (pesäjuuri kuitenkin löytyi). Siitä huolimatta tuo saaren länsiosan luonnonsuojelualueen hienous yllätti. Maan peitti paksu kerros syksyn karistamia lehtiä, joista näki, että pääosa lehtipuista on haapoja, lehmuksia ja raitoja. Joukossa kasvoi myös jokunen vaahtera ja hieskoivukin. Kiersimme alueen ympäri ihaillen luonnontilaisen lehdon syksyistä kauneutta. Erityisen komeita olivat muutamalla raidalla kasvavat raidankeuhkojäkälät, joista tässä on pari kuvaa. Enpä muista missään muualla nähneeni noin reheviä kasvustoja ja hyväkuntoisia. Tämä silmälläpidettävä jäkälä tahtoo kadota talousmetsistä ja roskapuun viha hävittää sen myös talojen lähimetsistä. Kuitenkin tuota komeampaa jäkälää saa hakea. Suurimmat kasvustot kattoivat puun koko rungon monen metrin matkalta ja näkyivät jo kauas puiden välistä. Keuhkojäkälä on harvinaistunut juuri metsien siivouksen vuoksi. keuhkojkl (1)Katselin pari vuotta sitten Jyväskylässä, kun paikallinen puistotoimi sahasi komeaa raitaa poikki kahdesta metristä usean metrin päässä pururadasta ja kun asiaa kysyin, niin vastaus oli tyly, melkein siihen malliin, että mitäs se sinulle kuuluu. Siellä se torso seisoo edelleen kaiken kansan ihailtavana hyödyttömänä lahoavana tappina ja aivan turhaan. Miksi on niin vaikea ymmärtää, että tällainen tarpeeton tappaminen on typerää? Metsänomistajat edelleen kaatavat surutta maahan haapaa ja tappelevat sen jälkeen yhä kasvavien juurivesaikoiden kanssa. Samalla kun antaisi suurten haapojen olla, saisi metsäänsä tikkojen ja muiden lintujen armeijan hävittämään kaarnakuoriaisia ja muita tuholaisia luonnollisesti. Nyt saa sitten ihmetellä, miksi puut kuolevat pystyyn ja ötökät sen kun surraavat. Toisaalta ihmettelen myös tämänhetkistä ötökkävihaakin. Muistan lapsena käyneeni katsomassa mäntypistiäismetsää, jossa toukat söivät kaikki neulaset männyistä ja nostivat päätään aina kun sormella niitä osoitti. Silloin oli niiden joukkoesiintymisen aika. Nyt on kirjanpainajan. Aika tasaa molemmat.’

Kruunu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kruunu2

’Näin syksyllä, kun ruskan värit alkavat hiipua ja ankea ruskea eri vivahteissaan hiipii kaiken ylle, huomaa helpoimmin kääpämäisten sienten väriloiston. Monesti myös kosteus korostaa niiden värejä. Helposti ajattelee, että kaikki puissa kasvavat sienet ovat kääpiä, mutta ainakin itse vasta muutama vuosi sitten tajusin, että siellä elää paljon muitakin sieniryhmiä, kuten orvakat, nahakat ja vuotikat. Lajeja näissä ryhmissä on satoja ja niiden toisistaan erottaminen vaatii asiantuntemusta. Yhteistä näille kantasienille kääpiin verrattuna on se, ettei lakin alla ole pillejä, ei myöspään helttoja tai piikkejä. Alapinta on usein nahkamaisen sitkeä ja sileä. Värityskin muistuttaa nahkaa. Monet niistä ovat lisäksi kokonaan tai puoliksi resupinaattisia eli puun pinnanmyötäisesti kasvavia sieniä.

Yläkuvan kääväkäs lienee karvanahakka (Stereum hirsutum), joka on hyvin yleinen lehtipuun valkolahottaja. Se ilmaantuu nopeasti ulos varastoituun puutavaraan ja aloittaa välittömästi työnsä eli puun selluloosan hajoittamisen. Näissä sieniryhmissä on myös vahingollisia sieniä, jotka saattavat lahottaa eläviäkin puita. Sienihän on oikeastaan rihmaa ja lisääntyäkseen suvullisesti se muodostaa rihmasta itiöemiä eli niitä lakkimaisia tai koukeroisia palleroita, joita me kutsumme sieniksi. Näissä itiöemissä sitten muodostuvat itiöt, jotka toimivat sienen suvullisina leviämiseliminä. Harvoilla sienillä itiöemät ovat monivuotisia kuten suurella osalla kääväkkäistä.

kruunu1Kun olin ottanut ylläolevan kuvan, käänsin raitapölkyn pystyyn ja huomasin sienen valloittaneen koko pölkynpään. Karvanahakka oli muodostanut pölkylle kruunun. Monesti kääväkäs levittäytyykin koko puulle ja muuttaa sen nopeassa tahdissa puruksi ja maaksi jälleen. Oikeastaan sienet ovat hyödyllisiä eliöitä, sillä ilman niitä metsät olisivat täynnä lahoamatonta puuta ja jätettä. Valtaosan tuosta hajottamistyöstä tekevät juuri lahottajasienet. Samalla niiden luoma alusta pitää yllä uskomattoman monimuotoista elämää: matoja, hyönteisiä, alkueläimiä yms.

Täytyypä jatkossa kuvata muitakin kääväkkäitä, vaikka vain niiden kauniin syysvärin vuoksi, niin ja miksei niiden hauskojen nimienkin vuoksi. Kirjasta löysin nimittäin nahakoiden, orvakoiden ja vuotikoiden lisäksi myös kesiköitä, pehmiköitä, punakoita, nahkoja, kuorikoita, kelmukoita, torvakoita, rypyköitä, vanukoita, rosokan, silokoita, härmäköitä ja niin – tietenkään ei saa unohtaa myöskään kääpiä.’

Ei hassumpi pöllö

Julkaistu , kirjoittanut
2

hiiripöllö2

’Tuo sama paju taisi olla jo pari päivää sitten kuvissa mukana, kun esittelin myöhäissyksyn maisemaa ja vertasin sitä eri vuodenaikoihin. No, nyt se saa toimia jalustana linnulle, joka on pyörinyt nurkissa jo viikon verran. Kun tarkaan kuvaa katsoo, niin onhan siellä pensaan latvassa jokin musta piste. Yleensä näin on minun lintukuvissani, kun en omista pitkiä putkia, makroja vain. Tai ainakaan ne pitkät eivät ole silloin saatavilla, kun niitä tarvittaisiin. Usein lintu on jo kadonnut ennen kuin saan putken vaihdettua.

Tämä lintu kuitenkin poseerasi aloillaan hyvinkin uskollisena, vaikka sekä koira että pieni kaksivuotias ja minä rahjustimme sitä kohti. Lopulta seisoimme pajupensaan edessä ja lintu kökötti meidän yläpuolellamme pyöritellen päätään aina siihen suuntaan, minne koira sattui menemään. Silloin oli helppo tunnistaa se hiiripöllöksi, jota olimme jo epäilleetkin, varsinkin kaksivuotias, joka hoki joka toisella askeleella: pöllö … pöllö … pöllö. Sain minä linnusta sitten kuvan vähän lähempääkin, mutta miltäs mustavalkoinen lintu näyttää mustavalkoisessa maisemassa, no tietenkin mustavalkoiselta. Tässä kuitenkin on tarjolla  viikon aluksi hiiripöllö, olkaat hyvät! Niillä näyttää olevan tänä syksynä taas oikein kunnon vaellusbuumi päällä, sen verran runsaasti niistä on kirjattu havaintoja muistiin.’

hiiripöllö1

Syksyn viime lehti

Julkaistu , kirjoittanut
2

paatsama’Tunnetusti puiden lehdet putoavat eri aikaan. Syksyinen puhuri saattaa riisua puun kerralla paljaaksi, mutta jos näin ei käy, voi jokin lehti viivytellä hyvinkin sitkeästi puussa kiinni. Tällainen takertuja on usein paatsamanlehti. Metsässä näkee tähän aikaan  paljaita puita runsaasti ja sitten keskellä synkkää korpea sinnitteleekin kaunis kuultava vihertävänkeltainen lehti siippamaisen pensaan latvassa väristen ilmavirtausten mukana.

Paatsama on siisti ja hauska pensas. Se viihtyy ravinteisissa metsissä ja rannoilla. Sen kukat ovat mitättömän kokoiset eikä sitä juurikaan sen kukkiessa edes huomaa. Kesällä sen sileät lehdet kyllä kiinnittävät huomiota, mutta sekottuvat helposti tuomen, raidan tai jonkin muun pajun lehtiin.

Kun olen raivannut metsää, huomaan paatsaman yleensä liian myöhään. Haluaisin säästää tuon kauniin pensaan, mutta siinä se menee nurin muiden lehtipuiden kanssa ja vasta kannon keltaisesta väristä tunnistaa ystävänsä. Paatsama on nimittäin ennen ollut säästettävä hyötykasvi. Sen kuoresta ja marjoista on eritetty ulostuslääkettä ja lehdistä uutettu keltaista väriainetta. Onpa sen vartta hiillettykin ja saatu hienojakoista hiiltä ruudin valmistamiseen. Muistan joskus myös keränneeni sen varsia käyttöpuuksi, mutta keltainen väri puussa ei säily kuivana eikä puuaineskaan ole kovin vahvaa.

Paatsaman mustat marjat ovat lievästi myrkyllisiä niin kuin koko kasvikin, mutta metsän eläimille se kyllä kelpaa. Jostain syystä pensaaseen tulee yleensä kovin vähän marjoja kukintaan nähden. Siinä suhteessa se painii tuomen kanssa samassa sarjassa.

Nyt on metsässä viimeisten paatsamanlehtien aika. Bongataan ne!’

Myöhäissyksyyn

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

syys3

’Lumi peitti jo kukat laaksosessa, mutta suli sitten pois ja nyt on taas lähes terminen kesä. Eilen vuorokauden keskilämpötila maksimin ja minimin keskiarvona laskien oli yli kymmenen plusastetta. Tällainen sää nostattaa sumua aamutuimaan. Yläkuva ei ole eilen otettu, mutta se kertoo sään laadusta parin viikon takaa lokakuun alusta aamupäivältä. Alla on kuva tältä hetkeltä lokakuun lopulta, myös aamulla otettu. Siinä näkyy nousevan auringon punerrus. Jos taivas kirkastuu, sumu haihtuu ja aurinko kuivattaa maisemaa. Koskaan se ei kuitenkaan tule täysin kuivaksi enää myöhäissyksyllä. Kosteus jää viipymään varjokohtiin, se kimaltaa kolojen hämähäkinseiteissä ja kiiltää kynnöksellä. 

syys4

Elämme toisaalta pysähtynyttä aikaa toisaalta suurta muutosta. Sato on korjattu, maat käännetty, marraskuun tunnelmaa viipyy jo kuolevassa kasvillisuudessa. Takanapäin on kesän vehreys ja valo, jotka näkyvät juhannusviikolla neljän aikaan otetussa aamusumuisessa kuvassa.

kesä2

Edessäpäin on helmikuun hankien tuoma häikäisevä kirkkaus ja kuulaus. Niitä olen yrittänyt vangita talvikuvaan helmikuun puolivälissä iltapäivällä.

talvi2

Kuvat on kaikki otettu samaan suuntaan melko samalta paikalta eri vuodenaikoina. Joskus 70-luvulla olin niin viitseliäs, että seisotin kameraa jalustalla ja otin kesäisen vuorokauden kuvat parin tunnin välein samasta maisemasta, mutta olen ne kuvat johonkin hukannut. Saisikohan joskus vielä itsestään irti tehdä sama uudelleen näin digiaikana. Muistan, kuinka hämmästyttävän paljon maisema voi muuttua parin tunnin aikana.

Nyt odotamme pysähtyneessä syksyn elossa ensin joulun valoja ja sitten taivaan valoja. Vielä pari kuukautta pimenee, sitten mennään taas kohti uutta kasvukautta. Kohta alkaa olla aika tehdä yhteenveto tämän kauden löydöistä, keruuksista ja havainnoista.’

Unien kirja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Unien kirja’Veikko Haakana tunnetaan Lapin luonnon ja eränkäynnin runollisena kuvaajana. Hän on tehnyt elämäntyönsä opettajana Sodankylässä  ja elelee eläkeläisenä nyt jo yhdeksänkymppisenä edelleen Lapissa. Hänen tuotantonsa sijoittuu seitsemälle vuosikymmenelle ja käsittää uskomattoman määrän monipuolista kirjallisuutta. Erityisesti nuortenkirjat olivat aikoinaan suosittuja. Itse pidän hänen runoistaan ja näistä myöhemmistä tarinoista. Unien kirja on hänen viimeisin julkaisunsa.’

Kirja käsittelee kolmea tyypillistä uniteemaa: luontoa, sotaa ja lapsuutta. Kirjassa sukelletaan kirjailijan sisimpään unien maailmaan ja hetkittäin tulee jopa epämääräinen olo, syyllistyykö tirkistelyyn, sillä jotenkin vaistoaa, etteivät nämä unet ole keksittyjä, nämä ovat kirjailijan muistelmat. Kirjailija vakuuttaa osaavansa ohjailla uniaan, palata niihin uudelleen, jatkaa seuraavana yönä edellisen yön tarinaa. Olen itsekin yrittänyt tätä, mutta turhaan, vaikka joskus aamulla tuntuukin, että tämän unen olen nähnyt ennenkin. Unia pidetään hyvin henkilökohtaisena mielen alueena, nehän ainakin freudilaisittain paljastavat sielumme sisimmät ja luonteemme salaisuudet. Siksi ne ovat hyvin henkilökohtaisia niin kuin tässäkin.

Kirjailijan univaellus alkaa sielunmaisemasta, johon hän aina haluaa palata. Hän luonnehtii siitä kertomuksenomaisen kartan, josta pyytää kommentteja, voisiko joku tunnistaa, missä se sijaitsee. Maisema on selvästi jostain Lapista purojen, järvien ja selkosten maailmasta. Siinä on paljon yksityiskohtia, mutta paljon myös salaperäisyyttä. Metsänkulkijan unet on kuin eräkirjallisuuden loistava tarina puettuna univaatteisiin.

Toisessa tarinassa liikutaan painajaisten maailmassa ja sodassa. Se on kuvaukseltaan erilainen. Nyt tarina voisi olla kuvaus yhden miehen sodassa kokemista tapahtumista, unenomaisuus ei tule tässä niin selvästi esiin. Se, että kyse on unesta, jää sivulauseisiin. Yleisesti tiedetään, että sodan painajaiset seuraavat uniin, eivätkä ne välttämättä jätä koko loppuelämän aikana. Tässä sotilaan elämä, haavoittuminen ja selviäminen kuvataan lämmöllä.

Kolmas osio Kotiinpaluu kuvaa sitten kirjailijan lapsuutta, sen aikaista elämää ja ihmisiä. Kauniisti kuvatut unet liittyvät elettyyn elämään ja vaikka jotkin asiat eivät uniin tulekaan, muistot täydentävät aukkoja. Tuleva kirjailija elää tässä rauhaisaa elämää rajan pinnassa lasketun järven rantamilla ilman huolia tulevasta. Lapsen lapsuus on kuvattu rakkaudella.

Ei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa sitä, että Haakana edelleen yhdeksänkymppisenä kirjoittaa näin hyvin ja pohtivasti. Tekstissä ei missään kohdin näy ikä, ei ainakaan negatiivisessa mielessä. Hän on kirjoittanut liki 50 teosta, nuortenkirjoja, runoteoksia, romaaneja ja eräkirjoja. Omiin suosikkeihini hän on kuulunut 70-luviulta lähtien, jolloin luin hänen runojaan. Yleensä en runoista saa kovinkaan paljon irti, mutta nämä puhuttelivat väkevästi. Tämä teos sattui silmiini kirjastoautolla ja vaikka se on jo parin vuoden takainen, niin sen sanoma on iätön, aina luettavissa, aina uusi.

Kaikki kolme tarinaa ovat keskenään erilaisia liikkuen saman teeman ympärillä ja täydentävät hienosti toisiaan. Vaikka kirja on pienimuotoinen ja nopeasti luettavissa, niin se on vahvaa kerrontaa ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Ensin tuntui, ettei tällä tavalla voi koko kirjaa kirjoittaa, mutta sitten tekstin runollisuus vei mennessään ja tuntui jopa sääliltä, kun kirja loppui. Loppua kohti teksti muuttuu haaveellisemmaksi kuin vanhan miehen muisteluiksi. Esiin nousee tapahtunut muutos: vanha sadunomainen maisema ja nykyinen revitty turmeltu erämaa. Unimatka päättyy kotipihaan, käsi tarttuu ovenripaan, tuttuun ja turvalliseen. Unimatka on päättynyt, taas kerran, jatkuakseen loputtomiin.

Haakana, Veikko: Unien kirja. Karisto, 2011. 200 s.

Valokuvaaja

Julkaistu , kirjoittanut
6

valokuva’Luonnossa liikkuva valokuvaaja on oikeastaan hyvin yksinäinen ihminen. Hän pääsee harvoin niihin enemmän tai vähemmän onnistuneisiin kuviin, joita hän ottaa. Joskus näkee itselaukaisilla otettuja potretteja ja olen siihen itsekin muutaman kerran syyllistynyt, kun olen halunnut saada dokumentin siitä, että olin täällä minäkin.

Itse en yleensä haluakaan kuviin. Jotenkin, kun on ikänsä ottanut kuvia toisista, niin tuntuu luontevalta, ettei itse ole mukana. Oman kuvan julkaiseminen blogissa, Facebookissa tai muualla netissä, ei tunnu nykyään edes järkevältä. Näistä varoitellaan ahkeraan, vaikka mitään hävettävää naamataulussa ei olisikaan. Niinpä en myöskään täällä omassa blogissa näytä yleensä kuvia, joissa on ihmisiä, en ainakaan luvatta tai tunnistettavasti. Jotkut ovat tämän jopa kieltäneet. Luonnossa on sen verran paljon kuvattavaa ilman valokuvaajan naamaakin, että sen luusi riittävän. Yläkuvassa olen mukana. Sovin somasti kahden männyn varjon väliin auringonlaskun valossa. Eihän tuo nyt hääppönen kuva ole eikä kohdekaan kaksinen, mutta siinä minä olen.

Kai se on niin, että nykyaikana, kun eletään tätä minä-minä- kautta, itsensä esiintuomiselle on monesti ja monelle selvä tavoite. Se ei aina tunnu hyvältä. Esimerkiksi en juurikaan enää viitsi avata radiota, kun sieltä tulee niitä itsensäkehujien höpötysohjelmia, tiedot etsittynä Wikipediasta tai puhdasta suunsoittoa. Muistan kaiholla sitä aikaa, kun joku kertoi jostain mielenkiintoisesta asiasta sotkemata siihen mukaan omia mielipiteitään. Ketä ne kiinnostaa! Taidan olla aika tylsä. Toisaalta tällainen blogi on juuri sitä samaa. Ehkä nytkin joku lukija miettii samalla tavalla. Seurantasivut kertovat, että lukijoita blogilla on, vaikka kommentteja tuleekin kovin harvakseen. Koska edelleen luonto on täynnä mielenkiintoisia ja yllättäviä asioita, aion jatkaa, vaikka se ei sitten ketään kiinostaisikaan.’

Ovela lintubongari

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ovela_bongari’Ilkka Koivisto kuoli yllättäen viime vuonna. Hän tuli tunnetuksi paitsi kirjailijana myös pitkäaikaisena Korkeasaaren intendenttinä 1990-luvulle saakka ja ansiokkaana radion Luontoillan nisäkäsasiantuntijana. Hänen kirjoittamiensa kirjojen määrä on kymmeniä ja ne käsittelevät pääasiassa luontoa, eläinten käyttäytymistä ja eläintarhoja. Tämä kirja on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen.’

Koiviston postuumisti ilmestynyt tarinakokoelma pitää sisällään kolmetoista kertomusta elämästä. Hän käsittelee niissä hyvinkin vaikeita kysymyksiä, kuten moraalia, uskontoa, kuolemaa ja ihmissuhteita. Kirja tuntuu olevan aivan kuin hänen elämänkatsomuksensa testamentti meille lukijoille. Tarinoissa hän liikkuu hyvinkin laajalla alueella. Pilkillä-kertomus kuvaa hänen ylioppilaskevättään, jolloin nuori mies liikkui jo lintuharrastuksen parissa ja keväisillä jäillä. Tarkat luontohavainnot ovat kulkeneet mukana läpi elämän. Myös kirjan nimikkokertomus Ovela lintubongari on kuvausta lintuharrastuksesta. Bongaus vuoden pinnojen saamiseksi saa kaverukset kilpasille Heli-nimisen bongarin kanssa. Kun säännöistä ei sovita tarpeeksi tarkasti, käy helposti köpelösti. Voiko pinnaksi laskea riikinkukon tai unessa nähdyn lajin? Mitkä ovat eettiset säännöt bongauksessa? Tavallisessa Virtasessa potilaat menevät sekaisin ja asia saadaan selville juuri ennen kuin vahinko pääsee tapahtumaan. Tämä aihe on ehkä vähän kulunut. Puomi on kertomus kahdesta toimittajasta, jotka poimivat vattuja ja jäävät metsäautotielle puomin taakse. Sydänkohtaus tekee asiasta uhkaavan. Parissa kertomuksessa pohditaan varhaista rakkautta, onko aikoinaan tehty virheitä ja voidaanko ne myöhemmin korjata tai tuleeko silloin tehdyt virheet kostaa. Isän jälkeen kolme veljestä pohtii elämää laskiessaan verkkoja hautajaisten jälkeisinä päivinä eikä kaikki asiat menneisyydestä ole miellyttäviä.

Tarinoille yhteisenä teemana on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yhteys luontoon: milloin ollaan linturetkellä tai ainakin seurataan lintujen elämää milloin pohditaan luonnonsuojelullisia asioita tai viivytään mökillä. Uskonto on esillä useammassakin tarinassa. Tuntuu kuin se olisi kirjoittajalle kysymyksiä herättävä aihe. Biologina hän tuntuu tukeutuvan tieteeseen ja sen antamiin vastauksiin eikä osaa erottaa tiedettä uskosta, jolloin kysymyksiä kyllä riittää eikä niihin ole löydettävissäkään helppoja ratkaisuja. Kuolema on myös läsnä useammassa tarinassa. Siinä hämmästyin, sillä olen pitänyt Koivistoa ihmisläheisenä ja lämpimänä ihmisenä. Kuitenkin hän suhtautuu kuolemaan kylmästi ja teknisesti, kuin sivusta seuraava biologi. Kuoleva marjanpoimija ei saa kaveriltaa juurikaan myötätuntoa, tämä alkaa vain riidellä maanomistajan kanssa oikeuksistaan. Kuollut isä tulee esiin vasta testamenttinsa kautta eikä sekään poista kaunoja tai riitoja, joita on käyty halki elämän. Huumoria ja kekseliäitä juonenkäänteitä esiintyy ihan mukavasti ja lukija yllättyy, kuten tarinassa lintubongarista tai tarinassa Piimä, jossa uskottomuus saa arvoisensa tuomion.

Koska en ole lukenut kovin montaa Koiviston kirjoittamaa kirjaa, en osaa laittaa tätä mihinkään paikkaan hänen tuotannossaan. Ilman luontohavaintoja ja lintubongausta kirja sijoittuisi aika tavallisten tarinakokoelmien joukkoon. Nyt näistä aineksista tuli siihen mukavasti lisäväriä, joten voin sitä suositella luonnosta kiinnostuneille.

Koivisto, Ilkka: Ovela lintubongari ja muita tarinoita. Minerva, 2013. 231 s.

Madoille ruokaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kasvimaa

’Muutama päivä sitten arvuuttelin syksyisten kuuralehtien alkuperää. Lupasin palata myöhemmin kommenteissa asiaan, mutta teenkin siitä ihan oman jutun.

Kun näkee päivänkakkaran, sen yleensä tuntee ja ilahtuu sen näkemisestä. Mutta kun katsoo päivänkakkaraa, jossa ei ole kukkaa, ohittaa sen helposti rikkaruohona, tavallisena lehtenä tai ei yksinkertaisesti edes huomaa sitä. Sama juttu on hyvin monen muun kasvin kohdalla. Tunnemme siitä yleensä vain yhden piirteen ja määritämme koko kasvin sen pohjalta. Yleensä tämä piirre on kukka. Jotkut kasviotkin perustavat määrityksensä vain kukkaan, usein jopa vain sen väriin. Hyvä näin, mutta rikas luontomme tulee vielä rikkaammaksi, kun yrittää löytää muitakin piirteitä. Joskus kuljen metsässä ja yritän määrittää kasveja lehtien perusteella, en edes vilkaise niiden kukkaa. Näin syksyllä, kun kukkaa ei enää näy, se käy hyvin päinsä, ja koko ajan oppii lisää.

No, sitten niihin lehtiin nurmikolla. Kuvissa olleet kasvit voi määrittää ja oikeastaan on pakkokin määrittää lehdistä. Ylemmän kuvan lehdet muistuttavat raidan tai lepän lehtiä, mutta kun katsoo kuinka vino on lehden kanta eli kiinnittymiskohta ruotiin, pääsee oikeaan ryhmään. Kyseessä on jalava. Kerroin lehtien olevan pihasta, joten oikea laji on vuorijalava. Toisen kuvan lehdet ovat kerrottuja, mutta kun katsoo tarkasti, niin lehdykät eivät ole irrallaan lehden loppuun saakka kuten kotipihlajalla tai saarnella. Ylimmät lehdykät kasvavat kiinni toisissaan ja päättölehdykässä. Kyseessä on aika harvinainen pihapuu, mutta Ahvenanmaalta ja Varsinais-Suomesta luonnonvaraisenakin löydettävä suomenpihlaja. Kun katselee kasvinosia pitkään ja yrittää etsiä niistä sopivia tuntomerkkejä uudelleentunnistusta varten, ovat juuri lehden muoto, hampaisuus, väri ja suonten määrä hyviä muistitukia.

Tämän kirjoituksen yläosassa olevassa kuvassa nuo samat lehdet ovat päätyneet viimeiselle sijoituspaikalleen. Vetelin lehdet pressun avulla kasvimaalle ja aion vielä ennen talvea levitellä ne tasaiseksi kerrokseksi ja ajaa jyrsimellä maan sisään. Siinä on sitten madoille ruokaa talven ajaksi ja samalla tulee kasvimaa lannoitettua luonnonmukaisesti. Eipä ole tarvinnut juurikaan lannoitteita kaupasta ostaa.’