’Maailma on käynyt viime aikoina rauhattomammaksi kiitos Venäjän ja Lähi-Idän. Molemmissa kohteissa tuntuu, ettei ratkaisua löydy, ei ainakaan helpolla. Lähi-Idän konfliktista on kirjoitettu hyllymetreittäin tekstejä, vuoroon kunkin osallistujan puolelta ja toisia vastaan. Tunteella kirjoitetut tekstit luovat kuvan kauheuksista ja terrorista, joihin toiset syyllistyvät. Harva kirja pysyy tasapuolisuudessa ja osaa nähdä sen tosiasian, ettei kaikki ole niin kuin luullaan. Tartuin siksi hieman empien uusimpaan kriisiä käsittelevään teokseen, Tuomas Mustikaisen kuvaukseen palestiinalaisalueilta. Valitettavasti tätäkin kirjaa vaivaa sama ongelma kuin monia muitakin, tasapuolisuuden puute. Lukemalla teoksen voi luoda oman käsityksensä asiasta, tässä muutama oma kommenttini kirjasta.’ 

Kirja lähestyy vaikeaa aihetta. Palestinan kansa elää hajallaan monen maan alueella ja joutuu konflikteihin naapuriensa kanssa yhtenään (esim. Jordania karkoitti osan 3 miljoonasta palestiinalaisesta levottomuuksien vuoksi pakolaisleireille). Kun kerrotaan kirjailijan nimeämän kielletyn kansan kohtaloista ja elämästä, törmätään monenlaiseen totuuteen. Aiheeseen liittyy suuri määrä tunteita, toiveita, pettymystä, väkivaltaa, syrjintää, joidenkin mielestä jopa apartheidia. Kun lisäksi mukana ovat myös uskonnot, historian tapahtumat, raha ja maailmanlaajuiset valtasuhteet, on sekamelska valmis.

Palestiinalaiset ovat pääasiassa muslimeja, vain pieni osa on kristittyjä. He ovat asuneet muiden kansojen keskellä jo Raamatun filistealaisista alkaen. Kansallinen identiteetti syntyi vasta 1900-luvulla eikä heillä ole ollut omaa valtiota ellei Jordaniaa katsota sellaiseksi. Heitä on syrjitty, sorrettu, tapettu ja alistettu toisten vallan alle. Heille on viime aikoina perustettu valtiota ja varattu maa-alueita vaihtelevalla menestyksellä. Usein yritykset ovat tuhoutuneet keskinäisiin riitoihin (nyt Hamas vastaan Fatah), korruptioon tai ulkopuolisten valtojen vallanhakuisiin pyrkimyksiin (viimeksi Egypti, Britannia ja Israel). Tämänhetkinen tilanne on kestämätön.

Mustikainen valottaa kirjassaan tilannetta tekemiensä haastattelujen kautta. Hän on seurannut usean vuoden ajan toimittajana ja kouluttajana palestiinalaisten elämää niin Gasan kuin Länsirannankin alueella ja luonut siitä pohjan omalle ajattelulleen ja kirjalle. Haastateltavina ovat olleet niin tavalliset ihmiset kuin johtajatkin etupäässä palestiinalaisalueilta. Hän on päässyt seuraamaan läheltä näiden ihmisten elämää ja kuullut heidän kohtaloistaan. Samalla hän on itse nähnyt millainen tilanne alueella vallitsee.

Kirjaa ei voi sanoa tietokirjaksi, sillä monet tarinat ovat hyvin tunnepohjaisia ja todellinen tieto katoaa tuntemusten jopa propagandan alle. Hän varmaankin pyrkii kirjassaan tasapuolisuuteen, mutta ei siihen pääse. Kirjan nimikin kertoo, että kuvauksen pohjana on eläminen palestiinalaisalueilla, joten tarinatkin värittyvät siltä pohjalta. Toisaalta lienee mahdotonta luodakaan tasapuolista kuvausta tilanteesta. Niinpä jättämällä pois lähes kokonaan israelilaisen näkemyksen asiasta, tulee kirjasta hyvinkin yksipuolinen jopa mustavalkoinen kuva. Jos kerrotaan, että Israel hyökkäsi tai Israel rakensi turvamuurin, mutta ei puolella sanalla kerrota, miksi näin kävi, ei lukija voi saada muuta kuin yhdensuuntaisen tiedon asiasta. Ainahan toiminnalla on jokin järkisyy, näin ainakin minä uskon. En usko suoranaiseen ilkeyteen. Kirjailija vähättelee Hamasin johtajien toimia, raketteja ja itsemurhan tekeviä, mutta kuvaa tarkasti, kuinka sotilas osoitti väkivaltaa tai kuinka huonot olot israelilaisissa vankiloissa on. Toki jokainen tajuaa, että raketit ja pommitukset Gasassa eivät ole tasavertaisia. Suuren huomion saaneet laivakuljetukset Gasaan kirjailija kuvaa vain saarron murtajien kannalta. Hän ei kerro, että Israel tarjosi satamaansa laivoille, jotta voi tarkastaa lastin, ei myöskään sitä, että sen jälkeen tavarat kuljetettiin Gasaan tai että Israel päivittäin avustaa Gasaa tonnikaupalla elintarvikkeita, lääkkeitä ja muuta hyödyllistä. Sotatarvikkeita ja siihen verrattavaa ei sinne päästetä, koska se kulkeutuu Hamasille ja sen jälkeen suoraan israelilaisia itseään kohti. Saarto sinällään on sydämetön asia. Sama koskee turvamuuria. Kuitenkin sotatilanteessa jokainen on mahdollinen vihollinen, sen tajuaa armeijan käynyt suomalainenkin, eikä sellaiseen voi suhtautua välinpitämättömästi.

Jos tämän kirjan lukija ajattelee, niin kirjan lukemisen jälkeen olisi syytä miettiä asiaa tarkoin. Ei tilanne alueella voi olla näin yksisuuntainen. Tämä yksisilmäisyys onkin kirjan suurin puute, mutta kuvaa hyvin tätä aikaa. Vaikka kirjailija on haastatellut palestiinalaisten lisäksi humaaneja israelilaisia, niin virallinen puoli valtion toimista jää valottamatta, sillä eihän tähän tilanteeseen ole vain yhtä totuutta. Ympärilläolevien arabivaltioiden haluttomuus rauhaan ja tavoite Israelin tuhoamisesta pitävät palestiinalaiset ahdingossa. Kirja päättyy tietynlaiseen pessimismiin konfliktin ratkaisemisesta. Kirjan luettuaan voi olla asiasta samaa mieltä. Niin kauan kuin Hamasin terrori jatkuu, niin kauan Israel pitää saartoa yllä ja rakentaa turvamuuria kansalaisilleen ja niin kauan kuin saarto kestää, Hamas terrorisoi ympäristöä. Tavalliset palestiinalaiset ja israelilaiset saavat siinä kärsiä eniten.

Mustikainen, Tuomas: Kielletty kansa, elämää palestiinalaisalueilla. Atena, 2014. 273 s.