30 vuotta – eikä suotta

lilja

’Joskus 1980-luvulla istutin syksyllä puutarhaan sipulin toiveikkaana, että seuraavana keväänä siitä nousee pakkauksen kannessa oleva komea liljakasvi kaikessa loistossaan. Jotain maasta nousi, muttei se kukkinut. En ole mikään puutarhan viherpeukalo ja niinpä ajattelin, että olen taas kerran epäonnistunut: maa on liian köyhää, valaistus on epäedullinen, olen kastellut väärään aikaan, sipuli oli viallinen. Syitä löytyy siis itsestä ja muista.

Sitten annoin sipulin olla ja huilata. Se kasvatti parinkymmenen sentin lehtiruusukeen lähes joka kevät, mutta ei kukkinut. Pari kertaa mylläsin kukkapenkkiä oikein kunnolla ja epäilin sipulin jo kadonneen, kun parina vuonna ei noussut lehtiäkään pintaan. Kunnes … niin kunnes tänä keväänä vihdoin ja viimein … se kukkii. Katsoin kukkaa sananmukaisesti monttu auki, sitten hain kameran ikuistaakseni ihmeen ja lopuksi aloin miettiä: Mikäs tämä kasvi taas olikaan? Aikojen saatossa kasvin nimi oli jo unohtunut, niin kuin kaikki muutkin tiedot siitä. Mutta eipä tullut turhaan istutettua aikoinaan eli vanhan sanonnan mukaan: parempi myöhään kuin ei silloinkaan.’

Pispalan kiviä

Pispalan kiviä’Iltalukemiseksi tarttui kirjastoautolta ’tamperelaanen’ kirja. Vähän pitää olla tuota paikallisväriä ja sitä kannattaa, siksi ehkä tämä kirja viehätti. Tapereen kuiva huumori, sutjakka murre ja ihmisten elämä 1950-luvun Pispalassa, siinä keitoksen ainekset ja hyvätä maistui.’

Kirja kertoo pienen tytön Railin elämästä 1950-luvun Tampereelta, Pispalasta. Hän asuu pienessä talossa harjun kupeessa mummunsa kanssa, joka pitää pientä kivijalkakauppaa talon alakerrassa. Isä on lähtenyt toisen naisen perään, äiti on sairastunut ja joutunut hoitoon. Raililla on talon alakerrassa ystävät Maaru ja Lintu, joiden kanssa käydään tutustumassa lähiseutuun, leikitään sen ajan sankareita, matkitaan filmitähtiä ja kuuluisuuksia. Kunnes Pispalaan saapuu ihan oikea taiteilija Eedit, hän, joka on käynyt Pariisissakin. Eedit pistää paikan sekaisin, kuten odottaa saattaa ja kärsijäksi joutuu pienin eli Raili. Tarina etenee tytön muuttuessa ensin koululaiseksi ja lopulta aikuiseksi, jolloin mummu on kuollut, äiti samoin ja isä. Hän käy katsomassa Eeditiä ja kysyy: Kävitkö sinä Pariisissa?

Kaiken yllä hersyää Tampereen murre.

Tapahtumat kirjassa ovat liian suuria pienen tytön kestää ja ymmärtää. Kirjailija tuo tämän hienosti esiin. Lapsi on lapsi ja ajattelee kuin lapsi. Hän elää lapsen maailmaa, vaikka rakenteet ympärillä sortuvat ja aikuiset sotkevat asiansa kuinka pahasti tahansa. Onneksi tytöllä on mummu, turvallinen ihminen, joka ei sotke asioitaan solmuun ja joka on ottamassa ja auttamassa.

Lukiessani kirjaa löysin valtavasti kiinnekohtia omaan lapsuuteeni, sen tapahtumiin ja ajatuksiin. Taitavasti murretta apunaan käyttäen kirjailija johdattaa lukijan sen ajan leikkeihin, työhön, kotihuusholliin. Pienet yksityiskohdat elävöittävät kerrontaa ja saavat tekstin elämään aivan kuin itse olisi Pispalassa vierestä seuraamassa Railin elämää. Elämästä siellä henkii aivan toisenlainen yhteisöllisyys kuin nykyään. Ihmiset tuntuvat todella välittävän toisistaan, vaikka sotkeutuvatkin toistensa elämään. He auttavat, luovat turvan keskelleen, ovat läsnä, eivät kännykän päässä tai takana. Nykyihmisillä olisi paljon opittavaa näiltä pispalalaisilta. Samalla nämä ihmiset ovat kotiseuturakkaita, Pispala on heidän maailmansa, sen kivet ja maisemat, sen elämä – kokonaisuudessaan.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä. Karisto, 2013. 204 s.

Vastaantulija

Laippa

’Muutama päivä sitten retkeilin Laipan erämaa-alueella Pälkäneen ja Kangasalan rajalla. Polkuja kolutessa etsin kevääseen liittyviä asioita: kukkia, muuttolintuja, hyönteisiä. Tiellä vastaan kömpi oudonnäköinen otus, toukka tai mato, mikä kumma lienee. Hämärästi sen muistin lapsuudesta, jolloin juhannuksen aikaan sellaisia etsittiin ja ihmeteltiin. Sitten muistin: kiiltomato (Lampyris noctiluca), sehän se on! 

Oikeastaan tuo outo kulkija on kovakuoriainen. Naaras vaan muistuttaa kovin tavallista toukkaa. Uros onkin sitten ihan kovakuoriaisen näköinen. Kuuluisaksi kiiltomato on tullut siitä, että naaras houkuttelee urosta takapäänsä valolla. Hämärässä kesäyössä valo näkyy meille ihmisille muutaman metrin päästä, mutta uros aistii sen varmaankin kauempaa lennellessään kesäyössä. Myös uroksella ja toukalla on vastaava kyky, miksi, sitä en tiedä.

Muutenkin tämä otus on erikoinen. Toukka saalistaa kotiloita, jotka se lamauttaa myrkyllään ja sulattaa sen elimistöä ennen kuin oikeastaan juo kotilon sisäänsä. Kiiltomadot erittävät lisäksi kuvottavaa löyhkää, jonka tarkoitus on saattaa naaraat ja koiraat yhteen. Kaikin tavoin siis tutustumisen arvoinen eläin.

Bioluminenssissa on kyse kemiallisesta reaktiosta, joka tapahtuu yleensä solun sisällä ja tuottaa valoa. Vain muutama maalla elävä eläinlaji maailmassa pystyy tuottamaan valoa tällä tavalla. Sen sijaan on uskottu, että lähes kaikki syvänmeren kalat omaavat tämän kyvyn. Myös joillakin sienillä on vastaava elintoiminta. Liekö samasta asiasta kyse myös aarnisammalen kohdalla. Kuuluisiksi ovat tulleet amerikkalaiset tulikärpäset, joista kerrotaan monissa kirjoissa ja elokuvissa. Tällöinkin kyseessä on todellisuudessa kovakuoriainen.

Eipä sitä aina tiedä, mihin kulkiessaan törmää. Nyt on kiiltomatojen aika. Kannattaa liikkua hämärissä ulkona, tiedä vaikka kohtaisi muutakin kummallista.’

Kiitos ja uusi pyyntö!

kiurunkannus5

’Viikko sitten peräänkuulutin pystykiurunkannusta (Corydalis solida) Luopioisista. Tässä se nyt on kuvattuna koko komeudessaan. Kiitos sen löytymisestä kuuluu aktiivisille asukkaille, jotka löysivät ja ilmoittivat kasvupaikan minulle. Heille lämmin kiitos tästä.

Kasvin alkuperä jäi vielä hämärän peittoon, sillä asukkaiden mukaan se ilmaantui maalaistalon pihanurmikolle muutama vuosi sitten ja on levinnyt sen jälkeen pihaan ja sen reunoille. Onko kasvi tulkittava satunnaiskasviksi, joka on vakiintunut kasvupaikalleen vai puutarhakasvien mukana tulleeksi siirrännäiseksi? Olkoon miten vain, hyväksyn sen kuitenkin Luopioisten kasvistoon. 

kaihonkukka1

Ruokahalu kasvaa syödessä. Tässä ylläolevassa kuvassa on lemmikkikasveihin kuuluva kevätkaihonkukka (Omphalodes verna). Se on vanha perenna ja monen pihan kaunistus näin keväällä. Uskon sen viihtyvän myös Luopioisissa. Kasvi saattaa levitä kukkapenkistä pensasaitojen alle, pellon pientareelle jopa rannoille ja metsänreunoihin. En ole sitä kuitenkaan täältä mistään löytänyt. Syy tähänkin saattaa olla siinä, että liikun yleensä maastossa kasveja tähyämässä vasta heinäkuulta alkaen. Silloin tämäkin kaunis kukka on jo kukkinut. Siis taas silmät auki ja etsimään. Nyt kannattaa huomata, että hyvin samannäköisen puistolemmikin (Myosotis sylvatica) lehdet ovat kapeat, mutta kaihonkukan leveän herttamaiset. Siitä ne erottaa toisistaan.’

Onko jotain tehtävissä?

palsami1

’Kuva näyttää viattomalta keväiseltä kasvun alulta. Sellaistahan siinä onkin, kasvin sirkkataimia kertavanaan kostealla maalla. Ne ovat jo päässeet reippaaseen vauhtiin. Siementen itäessä sirkkalehdet pullistuvat ja varsinainen varren alku tunkeutuu niiden välistä kohti valoa. Kaikki siis hyvin – kasvu alkaa! Vai onko? 

palsami2Viereinen kuva kertoo samasta asiasta hieman lähempää. Nyt näkyvät yksityiskohdat tarkemmin. Kuvasta saattaa myös aavistaa, mistä kasvista on kyse. Tuollainen voimakas ja aggressiivinen kasvu on vain jättipalsamilla (Impatiens grandulifera), tulokaslajilla, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana levinnyt räjähdysmäisesti maamme lehtoihin ja rannoille. Tulokaslajeista annetut ohjeet vaativat sen poistamista luonnosta, vaan kuinka se tapahtuu? Jokainen sirkkataimi kasvattaa sormenvahvuisen varren ja sen päähän haarautuvan kukkakerroksen, jossa jokaisessa kukassa valmistuu kesän lopulla melkoisen joukko sienemiä. Nämä kasvi viskaa erikoisella mekanismilla ympäristöönsä, niin että ropina kuuluu. Sinkoutuneista siemenestä kasvaa seuraavana keväänä uusia sirkkataimia jne.

palsami3Kasvi on yksivuotinen eli hävittämällä nyt itäneet kasvustot, voisi kasvin saada kuriin, mutta kuinka se tapahtuu? Jokainen taimi pitäisi nyhtää ylös maasta. Jos yksikin jää, tulee siitä kymmeniä uusia taimia. Lisäksi maassa siemen elää vuosia siemenpankissa ja työntää aina uutta kasvustoa seuraavana keväänä poistettavaksi. Niittäminen ryteikköisillä rannoilla ei onnistu, liekinheittimellä saattaisi tulla tulosta, mutta silloin menee kaikki muukin.

Lupiinin kohdalla on kädet nostettu pystyyn. Se on tullut jäädäkseen. Sitä nyhdetään pois vain kaikkein arimmilta alueilta. Luulenpa, että jättipalsamin kohdalla päädytään samaan lopputulokseen. Kasvi on kaunis, kuten voit nettisivuiltani nähdä, mutta se estää pienempien alkuperäisten lajien menestymisen ja saattaa lopulta tuhota ne. Näin on joillakin kasvupaikoilla Luopioisissakin käynyt tesmayrtille ja lehtopalsamille. Kukahan tämänkin asian ratkaisisi? Itse nyhdin palsamia parina vuonna tuntikaupalla pois muutaman aarin alueelta, mutta ylimmästä kuvasta näkee lopputuloksen, turhauttavaa työtä.’

Löytyykö tätä?

kiurunkannus3

’Olen turhaan etsinyt Luopioisista kuvan kasvia. Kaiken todennäköisyyden mukaan sen pitäisi täällä kasvaa. Pystykiurunkannus (Corydalis solida) kasvaa Etelä-Suomen lehtomailla ja on monin paikoin yleinen ja runsas. Sen kukintakausi on juuri nyt menossa ja siksi se on helppo huomata. Myöhemmin, kun kukat ovat lakastuneet, tunnistaminen on huomattavasti vaikeampaa. Luopioisissa on runsaasti lehtoja ja kasville sopivia kasvupaikkoja, mutta jostain syystä siitä ei kuitenkaan ole tullut täältä yhtään havaintoa Helsingin kasvimuseon kasvirekisteriin.

kiurunkannus1Kiurunkannukset kuuluvat nykyään unikkokasveihin ja ovat läheistä sukua peltoemäkille (Fumaria officinalis), joka on yleinen rikkakasvi puutarhoissa ja pelloilla. Kasvi on unikoiden tapaan lievästi myrkyllinen ja sitä onkin käytetty sen vuoksi kansanlääketieteessä hyödyksi kipulääkkeenä. Kaunista kasvia on myös siirretty lehdoista puutarhoihin etenkin kartanoissa ja niinpä nykyään se voi löytää myös puistonurmikoilla.

Kiurunkannus kukkii huhti-toukokuussa sinisin kukin, mutta lakastuu jo ennen kesän puhkeamista. Lehdet jäävät muun kasvillisuuden joukkoon ja häviävät nekin kesän mittaan. Ravinnon ja uuden alun kasvi säilöö sipulimaiseen juurakkoon. Sieltä se ponnistaa esiin taas seuraavana keväänä. Samalla tavallahan toimivat monet liljakasvit, kuten käenrieskat (Gagea minima).

kiurunkannus2Suomessa tavataan myös hyvin samannäköinen harvinainen hentokiurunkannus (Corydalis intermedia), jota olen tavannut lähinnä Lammilla, Padasjoella ja Sysmässä. Koristeena kukkapenkeissä varsinkin vanhoissa puutarhoissa kasvatetaan keltakukkaista jalokiurunkannusta (Corydalis nobilis), joka jää helposti koristejäänteeksi tai leviää lähialueille koristekarkulaiseksi. Tällaisena olen sen tavannut kahdelta paikalta myös Luopioisista.

Mutta tämä viereisen kuvan pystykiurunkannus on siis kadoksissa ja se tulisi löytää. Melko varmaa on, että se kasvaa jossain varjoisessa savipohjaisessa lehdossa myös Luopioisten alueella. Nyt on otollinen aika etsiä sitä ja ilmoitella minulle kasvisivuilla olevan sähköpostiosoitteen tai puhelinnumeron avulla.’

Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

fakiiri’Kevätmatkan lukemisiksi olin valinnut kioskista pokkarin, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Olen ollut kiinnostunut, ehkä työnkin puolesta, Eurooppaan saapuneista niin matkaajista kuin pakolaisistakin. Tämä kirja puhuu mm. juuri tämän päivän asiasta: Välimeren yli pyrkivästä pakolaisaallosta. Vaikka fakiiri tulee Intiasta, niin matkallaan hän törmää näihin onnettomiin, jotka vaeltavat maasta toiseen etsien turvapaikkaa ja kuitenkin heidät aina palautetaan yrittämään uudelleen. Romain Puértolas on iskenyt ajankohtaiseen aiheeseen. Kirja pursuaa paitsi sattumia ja epäuskottavia juonenkäänteitä niin myös todentuntuista pohdintaa tämän hetken elämästä meillä ja muualla. Lisäksi se on pullollaan kutkuttavia rinnastuksia lähikulttuuriin ja -historiaan. Eipä valintani ollutkaan vain kioskikirjallisuutta!’

Ajatusatru Vasta Patel on intialainen fakiiri, joka lähtee hakemaan piikkimattoa Pariisin Ikea-myymälästä. Mukanaan hänellä on vain toiselta puolelta väärennetty 100 € seteli. Välittömästi hän joutuu vastakkain eurooppalaisen yhteiskunnan kanssa, jossa esine saattaa olla arvokkaampi kuin ihminen. Taksikuski ei kärsi tappiotaan, vaan aloittaa sinnikkään fakiirinmetsästyksen. Koska matto Pariisin Ikeassa on saatavilla vasta seuraavana päivänä, joutuu Ajatusatru yöpymään liikkeessä ensin sängyn alla sitten kohtalokkaassa vaatekaapissa. Täältä alkaa hänen matkailunsa Englannin kautta Espanjaan ja Roomaan sekä Libyaan ja takaisin Pariisiin. Matkalla hän kohtaa niin venepakolaisia kuin turvapaikanhakijoitakin. Kaunis filmitähti auttaa hänet uudelle uralle kirjailijana, mutta lähtemättömimmän vaikutuksen fakiiriin tekee Ikean ruokajonossa huijattu Marie. Fakiiri päättää lopettaa ihmisten pettämisen ja keskittyä ihmisten auttamiseen.

Hulvaton seikkailu läpi Euroopan muuttaa fakiirin, mutta se muuttaa myös lukijan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sankari alkaa kirjoittaa tarinaansa Ikean kynällä likaiseen paitaansa pilkkopimeässä lentokoneen ruumassa koiran tuijottaessa kiiluvin silmin, hymyilee lukija epäuskoisena. Tarina on läpikotaisin hauska ja viihdyttävä. Huijari kuoriutuu pala palalta turbaanistaan ja muuttuu, todella muuttuu niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän ystävystyy Sudanista Englantiin pyrkivän Fayyadin kanssa ja saa tästä ensimmäisen, jolle voi osoittaa uudenlaista itseään, ystävällistä ja totuuteen pyrkivää.

Matkan aikana kirjailija kuljettaa sankaria milloin vaatekaapissa, milloin matka-arkussa, joskus lentokentän liukuhihnalla ja kuumailmapallossakin. Hän joutuu merirosvojen kyytiin ja suihkuseurapiireihin, saa 100 000 € lähes olemattomasta paitakäsikirjoituksesta ja rakastuu silmittömästi. Kaikkiin tapahtumiin hän joutuu tietenkin vahingossa, mutta kaikista hän selviää jotain uutta oppineena. Vaikka taksikuski pistääkin veitsellä saadakseen satasensa, selviää fakiiri tästäkin vähin vaurioin, eikä merirosvokaan saa aluksi kuin lumeseteleitä.

Kun huijaaminen on verissä, voi tehdä siitä taiteen ja saada ihmiset hyväksymään itsensä. Mutta itse ei pääse siitä eroon, että huijaaminen on huijaamista ja totuuteen on siitä pitkä matka. Fakiiri näkee ihmisten hädän eikä halua enää käyttää heitä hyväkseen. Niinpä muhkealla ennakolla käsikirjoituksestaan hän päättää tehdä hyvää ja auttaa niitä, joita on aikoinaan huijannut. Kun vielä rakkauskin kannustaa tähän, on syntynyt uudenlainen fakiiri, joka ei ehkä enää jää kiinni vaatekaappiin, ainakaan yhtä helposti.

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Otava, 2013. Suom. Taina Helkamo. 221 s.

Kasveja Saapasmaasta

jouluruusu

’Palasin vappuna kevätretkeltä Italiasta. Kaiken kulttuurin ja historian ohella yritin saada otetta myös kasvimaailmasta. Siellä kevät oli tietenkin paljon pidemmällä kuin täällä, oikeastaan jo lopuillaan. Kuitenkin monet kevätkasvit kukkivat edelleen. Otin joistakin kuvia, muutaman näytteenkin, lähinnä sammalista. Tähän kokosin joitain mukavimpia yllätyksiä. Kaikkien nimeä en ole vielä saanut selville, mutta ehkäpä ne joskus ehtii valokuvista määrittää.

kilkkaruohoYllä komeilee jouluruusu (Helleborus sp.) luonnonympäristössä. Meillähän tämä leinikkikasveihin kuuluva komistus on puutarhakasvi. Vieressä rönsyilee Suomen eteläosissa harvinaisena viihtyvä kilkkaruoho (Cymbalaria muralis). Se täytti muurienraot ja kukki näyttävästi. Toinen muureilla viihtyvä kasvi oli nimeltäänkin muuriyrtti (Parietaria judaica), jonka olen tavannut lähes jokaisella etelänmatkallani, niin Espanjassa, kuin Israelissa tai Kreikassakin. Se on nokkoskasveihin kuuluva hyvin yleinen rikkakasvi Välimerenmaissa.

nokkonen1

Kun kerran kevättä otetaan vastaan, ei voi välttyä kirsikoilta. Niiden kukinta oli oikeastaan vasta aluillaan, mutta sitä komeammin. Muiden hedelmäpuiden kukintaa en huomannut. Oliivipuut kasvattivat vasta lehtiään, kukinta tulee myöhemmin ja viiniköynnökset näyttivä kuin ristisaattueelta kynittyinä ja karsittuina.

kirsikka

Kun kerran sammaletkin ovat kasveja ja niistä on kiinnostunut, piti niitäkin kuvata, vaikka määritys jääkin skooppauksen varaan niiden vähäisten näytteiden avulla, jotka kiikutin lompakossani kotomaahan. oravisammalPari mielenkiintoista tavallisten tuttujen ohella tuli bongattua. Viereinen oravisammal (Leucodon squiroides) oli hyvin yleinen lehtipuiden rungoilla. Meillähän tämän sammalen tapaa lähinnä ravinteisilta kalloilta. Hauskasti sen versot kaartuvat kuin oravanhännät konsanaan. Toinen kuvattu odottaa määritystä, mutta epäilen sen olevan muurilapiosammal (Tortula muralis), jota en kotomaassa ole koskaan nähnyt, mutta jonka ensi kerran kohtasin Krakovan vanhan geton muurista. Täälläkin se kasvoi betonilla Assisin kaupunginmuurin alaosissa. Näyttävä, kun  sitä on paljon.

sammal1Muitakin mielenkiintoisia kasveja näin, mutta kaikista ei tullut otettua kuvaa. Mukavannäköinen oli esim. tunturinurmikan itusilmuinen muoto (Poa alpina var. vivipara), jonka edellisen kerran olen nähnyt Haltin hartioilla. Kovin oli nyt erilaisessä ympäristössä Montepulccianon kaupungissa Apenniineilla. Siinä vieressä kasvoi myös kuuruoho (Lunaria annua) ja kun kerran kirkon kupeessa kasvoi, niin ihan oikealla paikalla, koska sitä myös Paavinkolikoiksi kutsutaan. Meillähän tämä yksivuotinen ristikukkainen on koristekasvi ja taitaa olla kovin harvoin viljelty, koska olen sen vain muutaman kerran kukkapenkistä äkännyt. Kauniina kasvina se voisi olla yleisempikin.’

itunurmikkaristikukkainen