Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2015

Aave

Julkaistu , kirjoittanut
2

aave2

’Kasvi tarvitsee lehtivihreää valmistaakseen ravintoa ja kasvaakseen. Kukkimiseenkin tarvitaan energiaa. Jos valoa ei ole tarjolla, on ravinto ja kasvun voima saatava jostain muualta. Loiskasvit, joilla ei ole lehtivihreää ravinnon valmistamiseen, imevät sen muilta kasveilta. Väriltään ne ovatkin aavemaisen kelmeitä. Siksipä yllätykseni olikin suuri, kun kellarin pimeydessä kasvoi kuvan kasvi ja valmistautui kukkimaan. Mikä aave tuo on?

Arvoitus ratkesi nopeasti, kun nostin kasvin paremmin näkyviin. Puolimetrinen kalpean keltainen varsi alkoi nahistuneesta lantusta. Kyseessä siis on ristikukkainen kaalikasvi ja sen jalostettu muoto lanttu. Alunperinhän lanttu on kaalin ja nauriin risteymä, mutta harvoin pääsee kukkaan saakka, koska se syksyllä nyhdetään maasta kellariin. Kukkaan se puhkeaa juuri näin seuraavana vuonna, mutta harvemmin kellarissa. En ainakaan ennen ole tällaista havainnut. Onko kyse sattumasta, talven lämmöstä, kellarin huonoudesta, vai – mistä?

Tämä aaveen arvoitus sai minut menemään uudestaan kellariin ja katsomaan ihmettä tarkemmin. Aivan oikein, lajinmääritys olikin pielessä, kyseessä ei olekaan lanttu vaan juureslavan pohjalle jäänyt kyssäkaali. Nahistunut kaali oli viimeisillä voimillaan työntänyt pitkän verson turvatakseen lajinsa säilymisen. Enpä tällaistakaan ole ennen nähnyt eikä se tuota pähkäilyä kummemmaksi muuttanut. Uskomatonta, sitä sitkeyttä ja sitä voimaa. Nyt nostin tuon aaveen ikkunalaudalle ja seuraan, kuinka nopeasti se valossa saa vihreää väriä vai saako ollenkaan?’ 

aave1

Puron katteet

Julkaistu , kirjoittanut
2

puro1

’Viime päivät ovat olleet ihanteellisia jääkuvaukseen. Pienet purot ovat saaneet uudelleen jääkatteen, lätäköt ovat kuivuneet jättäen koristeellisen kannen jäljelle ja vesistöjen jäät ovat vahvistuneet. Niinpä ikuistin pienen metsäojan jäätaidetta aamutuimaan ennen kuin aurinko ehti tehdä niille tuhojaan.

puro2

Kuvista voi etsiä hahmoja ja tunnistettavia esineitä. Vaaniiko tuossa kettu kanapaistia, onko metsän urut viritetty oikein, saako linnunpoika ruokaa? puro4Etsikää omat tulkintanne. Oma suosikkini on tuossa vieressä juttelevat peikot. Mitä lienee hemmoilla asiaa, kun yhden suu on mutrullaan, toisen leveässä virneessä ja komas lienee nukahtanut. Siinäpä tarinan alku ja juoni, lopun keksiköön jokainen itse.

Joskus miettii, ettei näin talvella ole mitään kuvattavaa, mutta se on aivan väärä käsitys. Oikeastaan kuvattavaa on kaikkina aikoina ja varsinkin talvella. Se on aika, jolloin luonto antaa mitä ihmeellisimpiä näkymiä, jos vain malttaa pysähtyä katsomaan tai tarkenee pysähtyä. Kiersin pitkään ojan vartta ja etsin sattuvia muotoja, ehkä niistä joskus vielä saa aikaan jonkin mehevän tarinan.

Yritin myös kuvata lumihiutaleita, mutta ne sulivat kameran lämmöstä liian nopeasti ja niin makro kuvasi vain lässähtänyttä mössöä ja vesitippoja, kauniita nekin. Ehkä tarvittaisiin vähän kylmempää ja paljon harjoitusta.

puro3

Tässä vielä pari tarinanjuurta ojan reunasta. Liekö keijukainen menettänyt siipensä tai hämähäkki kutonut liian kylmän seitin vai olisiko lohikäärme kylpemässä, kuka senkin tietää. Olisi mukava kuulla lukijoiden omia tulkintoja joko kommentteina tänne blogiin tai kasvisivujen sähköpostin kautta.’

puro5

Villa Triste

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

villa_triste’Olen pyrkinyt vuosittain lukemaan ainakin yhden Nobel-palkinnon saaneen kirjailijan teoksen. Joskus ruotsalaiset yllättävät niin perusteellisesti, ettei yhtään kirjaa ole saatavilla, ennen kuin sellainen käännetään. Viime vuoden nobelisti lienee suurelle osalle lukevia ihmisä yllätys ja jos ei täysin niin ainakin puoliksi tuntematon. Ainakin minulle. Ranskalainen Patrick Modiano on saanut lukuisia palkintoja teoksistaan, mutta 1970-luvulla. Miksi hänet nostettiin nyt vasta näin korkeaan asemaan, jos hän kerran on niin erinomainen? Onhan Nobel-palkinto kiistatta maailman arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Ansaitseeko hän näin monen vuoden kuluttua moisen arvon? On pahasti sanottu, että hänen kaikki kirjansa ovat variaatioita samasta teemasta. En osaa ottaa kantaa, kun en ole lukenut kuin tämän yhden. Tässä joka tapauksessa muutama täysin subjektiivinen kommentti lukemastani.’

Omalla tavallaan kirja on pieni helmi, vaikka sen maailma, sanoma ja tapahtumat ovat kuin toiselta planeetalta omien ajatusteni kanssa, Sartren ja Camusin luokkaa, ehkä myös Somerset Maughamin. Victor Chmara, kirjan minä-kertoja pakenee Algerian sotavärväyksiä Sveitsin rajalle pieneen kylpyläkaupunkiin. Hän, vaikka onkin kirjan päähenkilö, jää utuiseksi ja salaperäiseksi kuten muutkin kirjan henkilöt. Hän on nuori, ilmeisen rikas ja pelokas. Kylpylässä on kohtaa Yvonnen, kauniin näyttelijättären, jonka kanssa hän pian muuttaa samaan huoneeseen ja suunnittelee pakoa Amerikkaan. Kirjan kolmas henkilö on lääkäri Rene Meinthe, hyvin erikoinen persoona, joka nimittää itseään Belgian kuningattareksi.

Kirjan päähenkilöt lipuvat läpi ajan ja paikan. Oikeastaan kirjan aikana ei tapahdu juurikaan mitään, syödään, kävellään, juhlitaan. Konkreettisempi kohta on, kun Yvonne voittaa erikoisen kilpailun ja pääsee sitä kautta tuttavuuteen entisen huippu-urheilijan Daniel Hendrickxin kanssa. Kirjan vaikuttavin kohta on, kun Yvonne vie Victorin tapaamaan setäänsä, autokorjaamoon. Jotenkin tämä kohtaus sitoo elämän paikoilleen, sillä setä on ainoa kirjan henkilöistä, joka tekee työtä elääkseen, muut ovat onnenonkijoita tai tyhjäntoimittajia, jotka elävät perityillä tai anastetuilla rahoilla.

Kirja lienee tyypillistä Modianoa. Nobel-komitea kehui hänen tarkkaa paikkojen ja ilmiöiden kuvaustaan. Se tuleekin hyvin esiin, jopa pitkästymiseen saakka. Vaikka tapahtumapaikka lienee keksitty, se selostetaan katu ja talo kerrallaan pikkutarkasti, samoin huoneiden kalustus, rakennusten ulkonäkö ja puistot. Oikeastaan vain ihmiset jäävät epämääräisiksi. Luettuani kirjan en oikein tiennyt, mitä siinä loppujen lopuksi tapahtui. Se on kuiin pala elämästä, joka ainakin minulle on hyvin vieras. Ilmeisesti noinkin voi elämänsä kuluttaa.

Kirjan mielenkiintoisin henkilö ei suinkaan ollut päähenkilö Victor, joka oli oikeastaan aika tylsä, eikä kuvankaunis Yvonne, joka leikki Marilyn Monroeta, vaan tohtori Meinthe. Mikä hän oli miehiään, sitä ei kerrottu? Hän tuli ja meni, soitti puheluita, kävi kokouksissa, asui Villa Tristessä kalustamattomassa huoneessa ja jäi kirjan loppuun saakka arvoitukselliseksi, henkilöksi josta lukija saattoi ajatella melkein mitä vaan. Mikä suhde hänellä oli Yvonneen, mikä Victoriin?

Modianolle tyypillisesti kirjassa on kaksi osiota: menneen muistelu ja nykyaika. Victor palaa kylpylään sodan jälkeen kaksitoista vuotta myöhemmin aistimaan sitä ilmapiiriä, joka siellä vallitsi Yvonnen aikaan. Takautuvasti hän muistelee ystäviään ja pohtii asioiden saamia käänteitä, kulkee katu kadulta, hotelli hotellilta, muisto muistolta paikasta toiseen. Hän elää uudelleen tapahtumat kahdentoista vuoden takaa. Niitä ajatuksista syntyy tämä kirja.

Modiano, Patrick: Villa Triste. WSOY, 2014 (1975), suom. Jorma Kapari. 189 s.

Pöllöretki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pöllö1

’Näillä keleillä on melkein pakko päästä pöllöretkelle. Viikonvaihteessa sain seurakseni tyttärentyttären. Pöllökiinnostus lienee Potter-seurausta. Niinpä matkaan, pois kaupungin valosaasteesta, ulos maaseudun pienille pimeille teille. Lintuverkosta katsoin sopivia alueita, jotta säilyisi edes jonkinmoinen mahdollisuus onnistumiseen.

Kolmen tunnin retkellä kuulimme kaksi viirupöllöä ja varpuspöllön kimakan vihellyksen. Se on ihan hienosti, sillä monet ovat saaneet tehdä retkensä ilman ainoatakaan äännähdystä. Korvat pitkinä kuuntelimme hiljaisuutta. Koiran haukku kuuluu yllättävän kauas ja pihavalojen kajo loistaa satojen metrien päähän. Kymmenes pysähdys toi tuloksen. Ensin epäillen, sitten hämmästyen ja lopulta varmistuen, edessä olevan pellon takaa kuului pöllön huhuilu. Kuuntelimme yhdessä ja nautimme onnistumisesta. Kuin bonuksena alkoi taivaanrannasta nousta valojen kajo, revontulet. Niinpä kuuntelimme viirupöllön huhuilua revontulten loisteessa nauttien hetken ainutlaatuisuudesta. Luulen, että tapahtuma jää meidän kummankin mieliin pitkäksi aikaa.’

JyskäPöllökuva on otettu hiiripöllöstä Luopioisissa kesällä 2012. Revontulet loimusivat pari vuotta sitten komeasti täällä Jyväskylässä. Nytkin täksi yöksi on ilmoitettu tulia melkoisella varmuudella.

Paakkuja ja uurnia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

paakku-uurna1

’Pari päivää sitten tehdyllä hiihtoretkellä pikkulampien jäälle löytyi sitten oikein mukava sammalkin, paakku-uurnasammal (Amphidium mougeotii). Eihän tämä sammal mikään suuri harvinaisuus ole, mutta jostain syystä se Luopioisissa on harvinainen. Ennestään on tiedossa vain yksi varma paikka Holjasta ja toinen epävarmempi Padankoskelta.

Tämä sammal on vaikea erottaa rinnakkaislajistaan tummauurnasammalesta (A. lapponicum). Oikeastaan varma ero on lehden solukossa ja silloin löytö pitäisi aina toimittaa mikroskoopin alle tunnistukseen eikä se sittenkään ole helppoa. Kuitenkin näillä sammalilla on selviä kasvullisia eroja, joista voi jo päätellä lajin, vaikka varmistuksen tekeekin sitten skoopilla. Nimensä mukaan paakku-uurnasammal muodostaa paksuja paakkumaisia kasvustoja, jotka voivat olla hyvinkin laajoja. Lisäksi siltä puuttuvat lähes aina itiöpesäkkeet. Tummauurnasammal on matalakasvuisempi ja pienenpiä kasvustoja muodostava ja usein täynnä pesäkkeitä.

Sammalia on hauska etsiä, kun ne ovat tunnistettavissa ympäri vuoden. Kun siemenkasvit vasta harkitsevat kasvun aloittamista lumen alla, ovat sammalet ja jäkälätkin jo täydessä vauhdissa. Nyt niitä on hauska etsiskellä ja bongailla. Nämä kaksi uurnasammalta kielivät hieman paremmasta kalliosta, joten niiden koloista voi löytää muutakin mukavaa.’

Kevään aurinko

Julkaistu , kirjoittanut
6

aurinko1

’Tein tänään kevään ensimmäisen sammalretken. Kävelin Laipanmaalla pienten järvien jäällä ja katselin veteen päättyvien kalliojyrkanteiden lajistoa. Näitähän ei kesällä näe kuin veneestä tai uimalla. Jään päältä ne on helppo katsastaa, kunhan varoo putoamasta jäihin. Vielä en tiedä, mitä löysin, mutta ei ainakaan silmämääräisesti pusseihin kertynyt mitään järisyttävää.

Päivä oli huikaisevan kaunis: aurinkoa, syviä sinisiä varjoja, metsän tummaa vihreää ja lumikiteiden tuiketta. Sykähdyttävin oli kuitenkin kallionkolosta säteilevä keltainen aurinko, jonka säteet sojottivat kalliohalkeamien juovittamana. Värin kallioon saa aikaan varjorikkijäkälä (Chrysothrix chlorina), pienijyväsinen rupijäkälä, joka etsiytyy juuri kaikkein varjoisimpiin onkaloihin ja ylikaltevien kalliolippojen alle. Laji ei ole mikään harvinaisuus, mutta aina se ilahduttaa kirkkaalla värillään, kun sen löytää. Kallioilla on muitakin keltaisia jäkäliä, mutta tämä on tasaisen keltainen ja muodostaa usein laajoja kasvustoja.

Kannattaa siis kurkistella koloihin, yllätykset odottavat!’

Suomen pyhä sota

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pyhä sota’Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa itsessään pasifistin piirteitä. Väkivalta ja sen ilmenemismuodoista pahin, sota, alkavat tuntua vastenmielisiltä ja kaikella tapaa tuomittavilta. Näin Naisten päivänä ei voi välttyä ajatukselta, kuinka paljon naiset ovat joutuneet kärsimään joko suoraa tai välillistä väkivaltaa. Luettuani Jouni Tillin tutkimuskirjan Suomen jatkosodasta ja luterilaisen kirkon pappien toiminnasta siinä heräsi monenlaisia ajatuksia sodan minkäänlaisesta oikeutuksesta. Kirkon, jos minkä instituutin, pitäisi asiaa tarkkaan tutkia ja vaalia rauhaa. Ei käy kateeksi sen ajan pappien kohtalo: mihin uskoa, mitä tehdä, miten toimia? Mikään ei ole yksiselitteistä.’

Onko sota ja tappaminen oikeutettua kirkon ja pappien mielestä? Onko oikein rikkoa viidettä käskyä: Älä tapa? Kun Suomi taisteli henkensä hädässä talvisodassa hyökkäävää vihollista vastaan, asia oli toinen kuin jatkosodassa, jossa valtakuntamme hyökkäsi samaa vihollista vastaan, vaikka sodan tällöinkin aloitti Neuvostoliitto. Kuinka nyt pitäisi perustella sodan välttämättömyys? Papit joutuivat tekemään itselleen omantunnon kysymyksen eikä se suinkaan jokaiselle ollut helppo. Sodan ylipäällikkö Mannerheim antoi asiaan helpotusta esittäessään päiväkäskyssään kesäkuussa 1941 kutsun pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Päiväkäskyn lopuksi hän vielä kutsuu sotaa ristiretkeksi mahtavan Saksan armeijan rinnalla. Tästä papit saivat oikeutuksen puhua ja kannustaa sotilaita uhrauksiin isänmaan ja Suur-Suomen hyväksi. YTT Jouni Tilli on käsitellyt aihetta Jyväskylän Yliopistossa tarkastetussa tutkimuksessaan vuonna 2013. Tutkimus palkittiin silloin vuoden parhaana väitöskirjana. Tämä kirja pohjaa tehtyyn tutkimukseen ja se sai Vuoden kristillinen kirja-palkinnon viime vuonna.

Kirjan alkupuoli kuvaa lukemattomien esimerkkien valossa sitä liki hurmosta, jolla edettiin ensin talvisotaa edeltäneelle rajalle ja sitten turvattiin luontaiset rajat Syvärille ja Ääniselle, vapautettiin Karjala jumalattoman bolsevismin otteesta. Retoriikka oli kannustavaa, vihollista halventavaa ja urhoollisuutta, kansallishenkeä nostattavaa. Vertaiskohteet haettiin Vanhasta Testamentista Israelin historiasta. Hyvin yleinen saarnan aihe oli Davidin ja Goljatin taistelu. Kun sitten sota kääntyi ensin asemasodaksi ja sitten lähes silmittömäksi perääntymiseksi, muuttui pappien puhe pyhän sodan ja ristiretken tendensseistä syyllistäväksi ja syntejä etsiväksi parannussaarnaksi. Maata ja sen kansaa rangaistiin sen jumalattoman elämän, juopottelun ja irstauden vuoksi.

Teos vilisee lainauksia aikalaispappien puheista, lehtikirjoituksista ja saarnoista. Niistä on koottu tutkimuksen keinoin kirjan sanoma. Mielenkiintoisen kirjan lukemisesta tekee raskaan sen tutkimusmaisuus. Tilli on havainnollistanut kerrontaa lukemattomilla esimerkeillä niin, että teksti alkaa tuntua jankkaavalta. Ehkä vähempikin olisi riittänyt näin kirjallisessa tuotteessa. Sinällään tyyli on sujuvaa ja esimerkit valaisevia. Kirjailija ei myöskään sorru puolueellisuuteen tai selittelyyn. Hän kertoo, mitä on löytämistään teksteistä havainnut, lukija saa tehdä itse johtopäätökset. Sille ei voi mitään, että nykyihminen pudistelee ihmeissään päätään monessa kohdin: voiko todella olla näin? Tuntuu, ettei vastaava onnistuisi tänä päivänä, mutta juuri lukemani Pohjois-Koreaa käsittelevä kirja kertoo muuta. Näitä kirjoja ei tietenkään voi verrasta muulla tavalla toisiinsa.

Minua hämmensi myös se, että sotapapit yksi toisensa jälkeen nousivat sodan jälkeen arvostetuiksi kirkonmiehiksi, piispoiksi ja arkkipiispoiksi, sellaisiksi joista kuulin puhuttavan lapsuudessani. Varmaan tuon ajan kauheus sai heidät etsimään helpotusta Raamatusta, kannustamaan sotilaita kansakunnan puolustamiseen ja täten tukemaan sotilasjohdon pyrkimyksiä. Kokonaan toinen asia onkin se, olivatko nämä pyrkimykset kuinka oikeutettuja. Jälkiviisas on helppo olla. Sitä myös mietin, kuuntelivatko sotilaat pappeja, kun tänä päivänä kirkko ja sen sanoma mediassa koetaan enemmän kiusallisena jäänteenä kuin auttavana ja tarpeellisena. Sanotaan, ettei Suomessa ole koskaan rukoiltu niin paljon kuin sodan aikana eikä vain mummojen taholla kotirintamalla vaan myös sotilaiden keskuudessa juoksuhaudoissa. Niinpä voi hyvin kuvitella, että sotilaat todella kuuntelivat hengellisiä johtajiaan. Siksipä tuntuukin pahalta, että tappion häämöttäessä pappien puheet kääntyivät syytöksiin.

Vaikka sota tai kirkko tuntuisivatkin vierailta, kannattaa kirjaan tutustua jo historiankin valossa. Se avaa hienolla tavalla yhtä unohdettua osaa sotiemme historiassa.

Jouni Tilli: Suomen pyhä sota, papit jatkosodan julistajina. Atena, 2014. 317 s.

Suljettu maa

Julkaistu , kirjoittanut
1

suljettu maa’Ostin muutaman pokkarin talvilukemiseksi. Yleensä en välitä kerronnallisista kirjoista, jotka pohjaavat toimittajien tekemiin haastatteluihin. Niiden sanoma lähtee usein sensaatiohakuisuudesta. Barbara Demick kirjoitti Los Angeles Timesiin joukon artikkeleita, jotka käsittelivät ihmisten elämää pohjoiskorealaisessa Ch’ongjinin kaupungissa. Päästäkseen selvyyteen totuudesta hän päätti haastatella joukkoa tuosta kaupungista loikanneita ihmisiä. Näin kirja sai alkunsa ja vuosien työn tuloksena lopulta pääsi markkinoille. Nykyään kirjailija toimii Kiinassa ja on edelleen kiinnostunut aiheesta. Kirja saavutti suuren suosion ja sai lukuisia arvostettuja kirjallisuuspalkintoja. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Kirja kertoo siis muutamasta pohjoiskorealaisesta ihmisestä, jotka elivät elämäänä suljetussa maassa, kommunistisessa diktatuurissa. He joutuivat koville aivopesun tuhotessa oman ajattelun ja olosuhteiden kärjistyessä sietämättömiksi puutteen ja nälän vuoksi. Lopulta he eivät enää voineet tehdä muuta kuin pyrkiä pois maasta, loikata vapauteen.

Mi-ran on nuori tyttö, joka valmistuu opettajaksi ja jonka on päivästä toiseen toistettava oppilailleen suuren johtajan Kim-il-sungin oppeja maan paremmuudesta ja elämän ihanuudesta Pohjois-Koreassa. Hän seurustelee salaa Jun-sangin kanssa, joka on opiskelijana pääkaupungin Pjongjangin yliopistossa. Vuosikausiin he eivät tapaa toisaan muuta kuin pimeässä tapahtuvilla kävelyillä ja ainoa hellyydenosoitus on satunnainen käsien sipaisu. Tohtori Kim on aatteelle uskollinen lääkäri ja rouva Song perheenäiti, joka tekee kaikkensa kunnioittaakseen suurta johtajaa ja elääkseen tämän oppien mukaan. Hyuck on köyhääkin köyhempi katulapsi, jolla ei näytä olevan mitään tulevaisuutta maassaan. Oak-hee taas on rouva Songin kapinoiva tytär, joka etsii elämälleen parempaa ja on sen löytääkseen valmis uhraamaan kaiken. Kaikille heille on yhteistä, että he loikkasivat Etelä-Koreaan ja olivat valmiit kertomaan tarinansa kirjan kirjoittajalle, joka tutki heidänkaltaistensa elämää ennen ja jälkeen loikkauksen.

Maa syntyi Korean sodan jälkeen 1950-luvulla, kun Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean niemimaan kahtia kummankin etupiiriin. Ensin pohjoinen osa oli vauraampi, mutta viimeistään silloin, kun Neuvostoliitto valtiona loppui, se menetti viimeisenkin tukijansa ja ajautui kaaokseen. Kim-il-sungin kuolema vauhditti katastroofia 1990-luvulla ja nälänhädän katkerat vuodet tappoivat miljoonia ihmisiä. Vakoilu, urkinta, ilmiannot, työleirit, kuolemantuomiot ja perheiden väkivaltainen kohtelu estivät ihmisten paremman elämän etsinnän, ruoan keräilyn ja loikkaukset. Yksityisyrittäjyydestä tai varomattomasta sanasta saattoi päätyä leirille tai tapettavaksi, joten kaikki oli tehtävä salaa ja yöllä. Pako maasta yltyi vuosikymmenen lopulla Kiinan kautta, mutta päästäkseen sieltä Etelä-Koreaan tarvittiin rahaa ja suhteita. Niinpä vain muutama sata vuosittain onnistui pääsemään etelään vanhojen sukulaistensa hoiviin. Pahinta asiassa on se, että sama meininki jatkuu maassa tänäkin päivänä, vaikka maa on menettänyt kaikki liittolaisensa ja saanut yleisen halveksunnan osakseen.

Dokumentaarinen romaani on usein vaikea. Siinä helposti syyllistytään sensaatiohakuisuuteen tai ylilyönteihin. Kun haastatellaan ihmisiä, jotka ovat selvinneet toisen mielestä mahdottomasta, muuttuu kerronta hyvin helposti mustavalkoiseksi. Tässä kirjassakin saattaa olla tätä vikaa, vaikka joistain loppuosan kuvauksista pääseekin rivien välistä havaitsemaan, ettei se uusi maa ollutkaan se paratiisi, jota kaivattiin, vanhassakin oli jotain hyvää.

Toki on ymmärrettävä, että tässä on kyse todella kahdesta hyvin erilaisesta kulttuurista. Vastakkaiasettelu on itsestään selvää. Oikeastaan ihmettelee, ettei se ole vieläkin selvempää. Helposti kauhistelu vaihtuu katkeruudeksi. Lukijana mietin ehkä laajemmin asiaa enkä vain yksittäisten ihmisten kohtaloita. Nämä haastatellut olivat sinnikkäitä ja hyväosaisia, koska pääsivät pois maasta. Ollessaan osana yhteiskuntaa he lauloivat samaa liturgiaa kuin muutkin, epäilyt oli haudattu syvälle ja myötatunto kuoli kuolleiden myötä. Kun joku katosi, häntä ei jääty suremaan, koska oli päästävä omassa elämässä seuraavaan päivään, aamiaisen jälkeen aika kuluin lounaan miettimiseen, päivällistä ei enää ollut. Se, että vajaa parikymmentä vuotta sitten jossain maassa ihmiset kuolivat nälkään ideologian vuoksi, tuntuu mahdottomalta käsittää. Kirjan suurin anti onkin siinä, ettei edes nykyaikana voi tuudittautua onnen tilaan totalitaarisessa maassa, kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Suomen kaltaisessa vakaassa maassa me olemme tottuneet elämään hyvinvoinnissa, mutta onko sekään lopullista, voiko sekin luhistua hertkessä, niin kuin Pohjois-Korea 90-luvun alussa. Silmiä avaava kirja, jota kannattaa pohtia pidenpäänkin.

Barbara Demick: Suljettu maa, elämää Pohjois-Koreassa. Atena, 2014 (suom. Antti Immonen). 436 s.

Mustarastaan laulu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kevät1

’Terminen kevät alkaa siitä, kun vuorokauden keskilämpötila on nollan yläpuolella. Kuluneella viikolla tämä määrite on täyttynyt monella paikkakunnalla, jopa Jyväskylän korkeudellakin. Kalenteri kertoo tänään olevan kevään ensimmäisen päivän. Ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet ja talvehtineet heränneet laulamaan. Kaikki tämä kertoo kevään alkamisesta. Tosin saamme varmaankin varautua vielä takatalviinkin, mutta kuitenkin, nautitaan keväästä.

Itse havahduin kevääseen, kun eilen illansuussa palatessani hiihtolenkiltä kuulin mustarastaan laulavan. Vuodesta toiseen yhä useampi rastas jää talveksi lintulautojen ja pihlajanmarjasadon turviin talvehtimaan. Tänä talvena laskin mustarastaita lähipiiristä puolen tusinaa ja räkättirastaita useita kymmeniä. Lintutiedotuksen mukaan laulurastaskin selviytyi Jyväskylässä ainakin tähän saakka. Mustarastaan laulu on kuitenkin se odotetuin muuttolinnun laulu, varsinkin kun se kuuluu kuulaassa kevätillassa muuten täysin hiljaisessa metsässä. Se on jotenkin niin eksoottinen, ettei voi olla pysähtymättä sitä kuuntelemaan.

Vuosi vuodelta olen kuullut laulun aina vain aikaisemmin kuin ennen. Nyt siis jo helmikuun puolella. Viime vuotinen ennätys oli maaliskuun yhdeksäntenä. Onko tässä taas yksi esimerkki ilmaston lämpenemisestä? Kulunut helmikuu oli monessa suhteessa erikoinen. Vaikka talvi on ollut luminen, niin läpötila ei suinkaan ole ollut talvinen. Kulunut viikkokin, keskisuomalaisten hiihtoloman aika, oli ennätyslämmin ja loskainen. Kaukana olivat helmikuun kirpeät pakkaset. 

Kuvan harmaalokki istuskeli rantakivellä lepuuttamassa siipiään. Se on tämän kevään ensimmäinen näkemäni todellinen muuttolintu Jyväskylässä. Tourujoen suussa niitä olikin sitten jo kasapäin. Mukava taas tavata, vaikka edelliset näinkin vasta joulun aikaan samalla paikalla. Kovin on lyhyt nykyinen talvi.’