Kirjailja ja toimittaja Kimmo Ohtonen näki jutun, jossa pohdittiin naalin ilmestymistä Suomen puolen tuntureille 30 vuoden tauon jälkeen. Niinpä hän päätti kirjoittaa naalin historiikin.
Kirja luotaa pienen koiraeläimen elämää satojen vuosien ajalta. Metsästäjät ovat aikoinaan jättäneet naalin rauhaan, koska pienen eläimen turkilla ei ollut arvoa. He pyytävät suurempia ja kalliimpia turkiksia. Muoti kuitenkin muuttuu 1800-luvun lopulla ja napaketun turkki alkaa kelvata suurille muotitaloille ja turkiksen hinta nousee moninkertaiseksi lyhyessä ajassa. Se ei tiedä hyvää metsästyksen kohteelle. 1900-luvulle tultaessa naali on hävitetty laajoilta alueilta ja silloin nousee huoli sen tulevaisuudesta.
Pohjolassa on oma naalikantansa, yhteinen kaikille Pohjoismaille ja sen säilyminen on nyt uhattuna. Naali rauhoitetaan 20-luvun lopulla, mutta tapahtuuko se liian myöhään. Kanta ei enää kasva, kun yksilöiden etäisyydet ovat liian pitkät eikä geenivirta kulje enää ryhmien välillä. Päätetään kolmesta parannuksesta tilanteeseen ja ne myös toteutetaan. Naaleja aletaan ruokkia koiranmuroilla, tuntureille levinneet ketut metsästetään pois ja mahdollisimman luonnonmukaisissa tarhoissa kasvatetut pennut vapautetaan tuntureille tietun suunnitelman mukaan. Näin naalikanta saadaan kasvamaan ja myös Suomeen saadaan vihdoin pesintä kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Kirja on hätähuuto naalin puolesta, mutta myös monen muun eläimen puolesta, jotka saattavat joutua samaan tilaan tai ovat jo siinä. Voidaanko kerran hävinnyt eläin palauttaa? Voidaanko näin lisätä luonnon monimuotoisuutta? Onko peli jo menetetty, kun ilmastonmuutos sulattaa lumia tuntureilta ja kettu rynnii apajille? Näihin kysymyksiin kirja etsii vastausta, mutta ei sitä varmuudella löydä. Ei yksi pesintä vielä palauta naalia maamme eläinkantaan, tarvitaan useita pesintöjä vuosittain pitkän ajan kuluessa ja tarvitaan varmuus siitä, että jossain vaiheessa ruokinta-automaatit voidaan poistaa tuntureilta ja naali pystyy elämään omaa elämäänsä, lisääntymään ja selviytymään vihollisistaan.
Kirja kertoo naalin tarinan ja sen tarkoitus on, ettei sille käy niin kuin kävi muuttokyyhkylle tai siivettömälle ruokille. Samalla kirja on kannanotto naalien tarhaukseen pienissä häkeissä muodin oikkujen mukaan. Siinä kirja hetkellisesti muuttuu pamfletiksi ja siinä huomaa, ettei kirjoittaja ole tutkija eikä biologi, vaan toimittaja, jonka omat ajatukset ja toiveet nousevat kerronnan yläpuolelle. Ei sinällään, samaa mieltä minäkin olen, mutta kun tehdään tietokirjaa, niin pysytään siinä.
Hyvä ja lämmin kirja, joskin hyytävästä aiheesta, on tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana. Toivotaan kirjalle menestystä, vaikka voittoa ei tullutkaan.
Ohtonen, Kimmo: Tunturikettu, Otava 2023, 320 s.
Olen nyt aktiivisesti tarkastellut Luopioisten sammalajistoa 15 vuoden ajan. Jo ennen sitäkin keräilin mielenkiintoisennäköisiä sammalia herbarioon, mutta en osannut niitä määrittää. Muistan, kuinka Jyväskylän yliopiston lehtori Veli Saari lupautui katsomaan sammalnäytteeni läpi 2000-luvun lopulla ja palauttaessaan totesi naurahtaen, että fifty-fifty. Niinhän se oli, puolet määrityksistä oli väärin. Se sisuunnutti ottamaan selvää. Hommasin mikroskoopin ja määrityskirjallisuutta, jotka ovat välttämättömiä tänäkin päivänä. Aina nekään eivät tahdo riittää, vaan on edelleen turvauduttava toisten apuun. Kiitos heille.
Parin viime vuoden aikana ei putkilokasvirintamalla ole Luopioisissa tapahtunut oikeastaan mitään uutta. Olen laiskasti kiertänyt kohteita. Kun Atlas-kartoitus tuli tehtyä, niin keskityin lähes pelkästään sammaliin ja niiden esiintymiseen täällä. Katselin kyllä muutakin, mutta en pistänyt tietoja muistiin muualle kuin muistivihkoon. Nyt lienee aika käydä nämä vihot läpi ja tehdä täydennyksiä.