Näytteet

näytteet’Sadepäivien ratoksi olen järjestellyt kasvinäytteitäni luovutettavaan kuntoon. Aloin viime vuonna miettiä yli kymmenentuhannen näytteeni loppusijoituspaikkaa ihan tosissaan. Olen aina kuvitellut, että ne joskus päätyvät museokokoelmiin jonkin yliopiston suojiin. Kyselykierros tuotti harrastajalle aika tylyn vastauksen. Museot ovat näytteitä pullollaan, ei ole enää itsestään selvää, että niitä huolitaan. Mitä niille sitten teen? Vastauksia, hyviä ja huonoja, tuli, mutta ne eivät minua tyydyttäneet. En ollut vielä valmis pinoamaan näytteitäni pihalle juhannuskokoksi.

Eihän tästä ole vielä pariakymmentä vuotta, kun museoihin kyseltiin vanhoja koululaisherbarioitakin. Itsekin silloin sain niitä muutaman toimitettavaksi eteenpäin. Ajat muuttuvat ja toki on ymmärrettävää, etteivät museot ole mitään heinälatoja. Aktiivinen harrastaja ei kuitenkaan ole tehnyt työtään siinä mielessä, ettei sillä ole mitään merkitystä. Lopulta kyselyni tuotti tuloksen ja saan ainakin osan näytteistäni Keski-Suomen Luontomuseon suojiin. Kiitos heille!

Tämä kokemus herättää kyllä muutakin mietittävää. Onhan se totta, ettei museoihin kannata säilöä tuhansia vesiheiniä eikä muita ihka tavallisia lajeja. Keskusteluissa lajien uhanalaisuudesta on vilahdellut tarve, kerätä kontrollinäytteet uhanalaisista lajeista, jotta tiedämme varmasti sen edelleen löytyvän kasvupaikaltaan. Sammalien ja muiden vaikeasti määritettävien lajien kohdalla sen jotenkin vielä ymmärtää, mutta muuten ei. Tätä menoa harvinaiset ja uhanalaiset lajit saavat yliedustuksen kokoelmissa ja tavallisia lajeja saa koluta laarin pohjalta.

Kasviharrastajia ei maassamme ole liikaa. On turha karkottaa näitä vähiäkin pois huonolla diplomatialla. Parempi vaihtoehto on hallittu kontrolli. Museo ottaa vastaan ja valitsee tarvitsemansa. Loput voi sitten hävittää. Onneksi omiin muutaman näytteen eriini on vielä suhtauduttu myönteisesti. Ymmärrän toki, että tuhansien näytteiden määrä hirvittää ketä tahansa, niin minuakin.’