Kun keväällä lumet sulivat ja luonto alkoi heräillä, kirjoitin kauden alkamisesta ja siitä, että pitäisi olla ahkerampi tänä kautena. Kattia kanssa, nyt ollaan samassa jamassa ja blogi on ollut täydentämättä kuukausia. Olen pahoillani tai ei kai se niin ole kuitattu. Kaksi äkillistä poismenoa on sekoittanut elämän niin, ettei retkille ole ollut asiaa ja kirjat ovat saaneet pysyä kaapissa, havainnot tekemättä. Veljeni Markun menehtyminen alkukesästä vei pohjan monelta asialta. Olimme lapsesta asti jakaneet luonnon harrastamisen keskenämme ja jokailtaiset puhelut koostuivatkin tehdyistä havainnoista, elämästä ja siitä selviämisestä. Nyt vasta voin siitä kertoa ja kuitenkin tiedän, että se tulee suruna uudelleen ja taas uudelleen vastaan.
Juuri kun ensimmäinen kolaus oli jotenkin mennyt läpi ymmärryksessä ja osin käsitelty, iski toinen. Vuosikausia tein yhteistyötä lähinnä sammalien kartoituksessa, määrittämisessä ja opiskelussa Ari Parnelan kanssa. Hän kävi läpi keruuni, varmisti havaintoni, työsti yhteiset retkiselosteet ja kannusti uskomattomalla tavalla jatkamaan tällä vaikealla alalla. Elokuussa hänen retkensä oli tehty ja tyhjyys iski myös sillä alalla. Kuka nyt käy läpi keruukset, kuka keskustelee ja neuvoo, kuka kannustaa ja kutsuu retkille?
Vasta lokakuulla lähdin maastoon ajatuksena jatkaa siitä, mihin toukokuussa jäin. Pienet luonnontilaiset suot odottivat. Voisi sanoa, etteiväthän ne mihinkään katoa, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Eihän raakkujoenkaan pitänyt olla uhattuna millään. Tuntuu, etteivät nämä isojen koneiden puikoissa touhuavat tajua pienen kauneutta. Jo vuosia olen seurannut koneurien ilmestymistä pehmeille maille, suojelumaille, soille, vaikka kaiken järjen mukaan niillä ei siine pitäisi olla mitään asiaa. Viime kesänä löysin pieneltä rämeeltä EH-alueelle uuden sammalen, tänä suvena suo oli osin entinen, kun sieltä oli isolla koneella haettu muutaman parikymmensentinen männynruko. Vaurio korjaantuu aikanaan, mutta lajistosta en mene takuuseen. Miksi? En tiedä, en osaa ajatella samalla tavalla kuin siellä koneen hytissä. Eihän hekään sitä tahallaan tee, jostain tulee käsky ja ajatus pysähtyy siihen, tehdään se mikä pitää.
Syksy on tuonut useita uusia sammalia Luopioisiin. Kirjoittelen niistä toisella kerralla. Ne löytyvät kyllä jo Luopioisten kasvistosta. Palaillaan nopeammin kuin ennen ensi vuotta.
Aikoinaan arvioin, että Luopioisten kokoiselta alueelta löytyisi noin 400 sammallajia. Asetin sen tavoitteeksi. Tämä määrä täyttyi korona-aikana ja tällä hetkellä kokonaismäärä on 406 taksonia. Siinä on mukana myös muutama alalaji. Viimeisin uusi laji löytyi viime marraskuussa pieneltä luonnontilaiselta suolta Ämmätsän Salmenniemestä. Olen muiden töiden ohella yrittänyt kartoittaa luonnontilaisia noin hehtaarin kokoisia soita nyt muutaman vuoden ajan. Tarkoituksena on selvittää niiden merkitys lajien säilymiselle. Kun suo ojitetaan ja muutetaan metsäksi tai muuntumaksi, niin lajisto köyhtyy. Jo nyt parinkymmenen suon tarkastelu on osoittanut, että pienikin alue ylläpitää runsasta lajimäärää.
