Se, mitä ilman…

Saana

’Puolitoista kuukautta tuli kipuiltua ja tehtyä surutyötä ystävän vuoksi. Sitten oli aika mennä eteenpäin. Kuukausi näillä, Hillalla ja Saanalla, oli yhteistä elämää, tietämättä toisistaan. Nyt tulokas etsii paikkaansa, nuuskii, teputtaa sängynaluset muurinnurkat, tutustuu pihamaahan, marjapensaisiin. Reilun kahden kuukauden kokemuksella ollaan jo rehvakasta ja kaikkitietävää, mutta kun putos haavasta lehti…

Koirasta sanotaan, että se on ihmisen paras ystävä. Se ei sano vastaan, ei temppuile, ei hylkää ja kuitenkin kaikkea sitäkin se tekee. Liekö kasvatuksella merkitystä, jos koira on itsepäinen tai luonteeltaan jörö. Aika näyttää ja koira näyttää. Molempien kanssa on opittava elämään. Kun on aika lähteä, se otetaan vastaan luonnollisena, surraan hetki ja mennään taas, niin ihmisten kuin koirienkin maailmassa.’

Ystävä

hilla

’Ihmisen paras ystävä, niin sanotaan, joskus enemmänkin. Kun retkikaveri siirtyy toisille retkireiteille, se ei mene ilman ajatuksia. Olen tässä pari päivää pohtinut elämää eläimen kautta. Mitä se tuntee, mitä se tietää? Kun kivut lisääntyvät, hymy muuttuu ja kun loppu lähenee, se tietää sen.

Neljätoista ja puoli vuotta kuljettiin yhdessä. Monet polut koluttiin Lappian myöten, elettiin yhdessä, otettiin toisemme huomioon. Nyt jatkan yksin, muistot mukanani. Poissaoloa ei vielä oikein tajua, mutta aamulla katse etsii ovenpielestä tuttua näkyä. Jossakin vaiheessa tulee vielä aika, jolloin kuulen haukun, näen valkoisen vilauksen, koen läsnäolon. Niin on käynyt ennenkin.

Ystävä ei koskaan häviä, se jää muistoihin, se kulkee mukana.’