Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Pitkään odotettu jäkäläopas

Julkaistu , kirjoittanut
2

rupijkl’Kun Suomen jäkäläopas muutama vuosi sitten ilmestyi, oli haaveena, että siihen saataisiin joskus jatkoa. Tuo kirjahan käsittelee vain meillä tavattavat lehtimäiset- ja pensasmaiset jäkälät. Rupijäkälien runsas lajisto siitä pääasiassa puuttuu joitakin esimerkkilajeja lukuunottamatta. Kun sitten kirja sai Tieto-finlandian, lupailtiin kirjalle jatkoa. Tämä lupaus on nyt täytetty. Kesän puhjetessa kukkaan saatiin Suomen rupijäkälät-kirja painosta.

Sain kirjan käsiini tänään, enkä ole ehtinyt sitä vielä lukea, korkeintaan hieman selailla ja silmäillä. Tämäkin osoittaa jo sen, että taas on tehty työtä kunnolla. Kirja on yhtä upea kuin edeltäjänsäkin, yhtä antaumuksella tehty ja yhtä loisteliaasti kuvitettu. Vaikka kirjan nimi lupaa enemmän kuin kirja sisältää, ei se haittaa. Kirja ei tosiaankaan esittele kaikkia maamme rupijäkäliä vaan ainoastaan noin neljäsosan, 300 lajia. Tämä on täysin ymmärrettävää, koska monet rupijäkälälajit ovat äärimmäisen vaikeasti toisistaan erotettavissa, huonosti tunnettuja ja pienikokoisia. Nyt esitellyt lajit ovat sieltä helpommasta päästä ja siksi myös me harrastajat pääsemme kirjan antia hyödyntämään. Kirjahan on tarkoitettu paitsi ammattilaisille myös harrastajille ja suurelle yleisölle. Jos lajit pitää aina tutkia reagenssiaineiden avulla tai mikroskoopilla, ei se palvele muita kuin ammattilaisia. Näitä reagenssejahan ei tavallinen harrastaja saakaan mistään. Tosin oikean lajimäärityksen saa vain näillä konsteilla.

Hienoa on myös, että kirjan lopussa on listana kaikki maamme jäkälät. Onkohan tätä listausta netissä? Sinne se olisi helppo päivittää ja näin pitää ajan tasalla, kun tahtoo olla, että lajit pilkkoutuvat DNA-määrityksissä ja vanhatkin lajit saavat uusia nimiä. Paperikirjasta tuskin otetaan tämän takia uusia painoksia, mutta netin lajilista pysyy helpommin ajan tasalla. Valtava työmäärä tuossakin kirjan osiossa on ollut. Hatun noston arvoinen asia.

Itse olen muutaman vuoden ajan yrittänyt perehtyä myös tähän ryhmään. Rupijäkälien osalta tutkiminen on pysähtynyt kirjallisuuden puutteeseen. Nyt tämäkin aukko tuli korjattua ja luultavasti seuraavat kuukaudet tulen kantamaan kiviä ja kantoja sisään etsiäkseni kirjan avulla niillä piileskeleviä rupijäkäliä. Olen lähetellyt näytteitäni asiaan perehtyneille ja saanutkin määritysapua, mutta olisihan se hyvä oppia itsekin. Valtaisa kiitos tekijöille! Toivottavasti tämäkin kirja menestyy edeltäjänsä tavoin vai olisiko parempi toivotus, että se kuluisi harrastajien käsissä ja näin saataisiin uusia jäkälistä kiinnostuneita luonnontonkijoita.’

Soili Stenroos, Saara Velmala, Juha Pykälä, Teuvo Ahti: Suomen rupijäkälät. Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, 2015. Norrlinia 28: 1 – 454.

Huijareiden paraati

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

huijareidenparaati’Kun toiset lukevat ruotsalaisia dekkaristeja, on oma suosikkini Kerstin Ekman, joka myös aloitti dekkaristina. Muutama vuosi sitten luin Sudentalja-trilogian ja jäin koukkuun. Sen jälkeen olen lueskellut muitakin hänen kirjojaan, mm. August-voittajan Tapahtui veden äärellä, mikä on vallan komea kirja, jäänyt pitkäksi aikaa mieleen. Nyt uusin Ekman, viime vuonna Pirkko Talvio-Jaatisen komeasti suomentama Huijareiden paraati on hyvinkin monenlaisia ajatuksia herättävä ja hieno pohdintaromaani. Sitäkin voi suositella sadeilmojen ratoksi.’ 

Oikeastaan kirjailijan elämään tarvitaan kaksi. Näin kiteyttää Ekman kirjansa tarinan. Toinen kirjoittaa, toinen markkinoi. Molempia yksi ihminen ei ehdi tehdä. Huijareiden paraati pitää sisällään kirjan tai oikeastaan koko kirjailijan tuotannon. Kuka on sitten kirjailija, Lillemor Troj vai Babba Andersson? Yhteistyö alkaa siitä, kun Babba huomaa osaavansa kirjoittaa, mutta omaavansa ulkomuodon ja käyttäytymisen, jotka eivät sovi kirjailijalle. Hän saa hylkäävän tuomion ja lamaantuu. Sitten hän tekee sopimuksen Lillemorin kanssa ja huijaus on valmis. Toinen kirjoittaa kierreselkäisiin vihkoihin tarinaa, toinen stilisoi ja kirjoittaa sen puhtaaksi koneella. Ensin he kirjoittavat viihteellisiä dekkareita, mutta kun Lillemor alkaa saada nimeä, nostetaan tasoa. Lopulta alkaa sataa kiitosta ja kunniaa, palkintoja ja lopulta akatemian ja Nobel-komitean jäsenyys. Kuinka tässä näin kävi?

Kirja alkaa siitä, kun elämänsä ehtoopuolella elävä Lillemor saa kustantajaltaan käsikirjoituksen, joka kummallisella tavalla peilaa koko hänen tuotantoaan ja elämäänsä. Hän ottaa käsikirjoituksen, alkaa lukea ja uppoutuu siihen. Paljastuuko nyt kaikki, kun Babba Andersson onkin päättänyt avautua ja kirjoittaa kirjan omalla nimellään? Teksti kulkee vuoroon kummankin näkökulmasta. Lillemorin teksti on preesenssissä ja sen mukaan edetään. Babban teksti luotaa koko historiaa, koko huijausta. Näin käydään läpi Ruotsin sodanjälkeinen kirjallisuus, monet mytologiat, historian käännekohdat ja kansan vaiheet, mutta samalla myös Lillemorin elämä, hänen avioliittonsa, mielisairaalavaihe, feminismikommuuni, vasemmistolaisuus, akatemia. Samalla pohditaan kirjallisuuden asemaa Ruotsissa, naisten asemaa ja poliittisia virtauksia. Loppua kohti tunnelma tiivistyy, kuinka Lillemorin käy?

Kerstin Ekman on yksi tunnetuimmista ja suosituimmista edelleen kirjoittavista ruotsalaisista kirjailijoista. Kuinka paljon tässä kirjassa on omaelämäkerrallista? Ekmanin toinen nimi on Lillemor, hän on toiminut akateemikkona vuodesta 1978, mutta erosi akatemiasta kymmenen vuoden kuluttua, saanut kahdesti August-palkinnon ja myös Pohjoismaiden neuvoston palkinnon. Lisäksi hän aloitti kirjallisen uransa dekkaristina ja vasta 90-luvulla alkoi kirjoittaa yhteiskunnallista proosaa. Monet seikat siis kielivät kirjan omaelämäkerrallisista aineksista.

Kun tunnettu kirjailija nostaa esiin haamukirjoittajan näinkin selvällä tavalla, täytyy siihen olla jokin syy. Tämä kirja onkin nähty veijariromaanina, jonka sanoma ei suinkaan ole huijaamisessa vaan siinä suunnattomassa luomistyössä, minkä kaunokirjallisen teoksen synnyttäminen vaatii, sillä niin kuin Babba Andersson toteaa: ”Kaikki kirjailijat lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludoivat tai mitä helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää…” Tässä kirjailija on onnistunut hienosti ja vaikka tässä tavataan kaksi tekijää, niin todellisuudessa lopulta tulee tuntu, että naisia on vain yksi, jolla on kaksi persoonaa eli tarvitaan kaksi tekemään yksi. Hieno saavutus Ekmanilta ja yhtä hieno saavutus myös suomentaja Pirkko Talvio-Jaatiselta.

Ekman, Kerstin: Huijareiden paraati. Tammi, 2014 (2011), suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. 475 s.

Yö nielee päivät

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

yonieleepaivat’Nyt alkaa olla lukupulpetti ajan tasalla, kun olen saanut keskeneräiset kirjat päätökseen. Taidan taas liittyä Kirja kerrallaan-liikkeeseen. Kovin oli raskasta juoksuttaa useita kirjoja samaan aikaan. Sahlberg se parantaa vauhtia ajan kulessa. Herodes oli vavahduttava lukukokemus viime vuonna ja nyt tämä. Kirja vie mukanaan ja juoppolalli, salakuljettaja, pikkurikollinen, veronkierttäjä rakkauden apostoli Jakobsson vie loputkin. Kirjan koosta huolimatta, suosittelen.’

Tämä kirja jatkaa Sahlbergin Göteborg-sarjaa. Jakobsson on suuri, jähmeä, kömpelö suomalainen maahanmuutaja, joka jää kaupunkiin siirtolaiseksi vuosikymmeniksi. Kirja on tavallaan jatkoa kirjailijan pimeää pohtivalle trilogialle: Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002) ja Paluu pimeään (2006). Näissäkin esiintyy Jakobsson-niminen mies, mutta kun näissä kirjoissa hän on ikäänkuin sivullinen omassa toiminnassaan, nyt hän on kirjan päähenkilö ja komea sellainen. Kirja saa suurten kertojien tyylin edetessään kohti vääjämätöntä loppuaan.

Meidän miehemme Jakobsson, millä puhuttelulla hän monessa kohdin esiintyy, ei oikein sovi mihinkään, hän epäonnistuu valtaosassa töitään ja ajautuu lain väärälle puolelle yrittäessään auttaa muita ja rakastaa lähimmäisiään. Näin kirja on upea rakkauden ylistyslaulu aivan tavallisen tallaajan näkökulmasta katsottuna. Mies saa ystäviä, hyviäkin, jotka auttavat häntä eteenpäin, hän rikastuu ja köyhtyy, ajautuu konkurssiin ja perustaa uuden yrityksen, salakujettaa kapakoihin viinaa, eristää putkia, pyörittää ilotaloa ja motellia, perustaa kaksi kertaa perheen ja menttää molemmat, tapaa naisia ja miehiä eikä kukaan jää kylmäksi hänet kohdattuaan, paitsi ne, jotka ovat kuolleet. Jakobsson on oikeudenmukainen mutta ei lainmukainen. Vaikka hänen kokonsa on hyvä henkivakuutus, ei sekään aina riitä ja lopulta hän kohtaa kovemman palan kuin voi kestää. Miehemme Jakobsson on suomalainen.

Kirja voidaan laskea ruotsinsuomalaisten siirtolaisromaanien joukkoon. Muutama kirjailija on noussut maineeseen Ruotsissa juuri siirtolaisuutta käsittelevillä kirjoillaan, päästen jopa August-palkinnoille. Sahlberg on asunut jonkin aikaa Ruotsissa Göteborin lähellä ja kirjoittaa siellä. Hän tuntee alueen ja sen ihmiset ja ennen kaikkea hän tuntee suomalaiset etenkin suomalaiset siirtolaiset, jotka tulivat Volvon tehtaille 1970-luvulla kruunuja vuolemaan suomalaista perämetsistä. Näiden malli on Jakobsson. Hän kuitenkin sopeutuu yhteiskuntaan paremmin kuin keskiverto maahanmuutaja, joka löytyy kirjassakin kapakan pimeästä nurkasta.

Sahlberg liittää lähes aforismisiä lauseita Jakobssonin puheeseen ja vaikka mies ei juurikaan hymyile, niin lukija hymyilee, niin sattuvasti dialogi kulkee, niin sattuvia ovat repliikit. Tapahtumat kirjassa ovat toisaalta traagisia, toisaalta niille naureskelee. Kieltämättä päähenkilö peilautuu Cervantesin Don Quijoteen, joka samalla tavalla taisteli suurempiaan vastaan. Jakobson seisoo Ruotsin suurmiesten rinnalla, seuraa vierestä Palmen murhaa, elää nimenä kaatuvan huulilla. Jonkinlaista symboliikkaako? Monissa kohdin tekstin juoksutus on kuin Aleksis Kiven tuotannosta, mutta myös muita tekstin tyylilainauksia löytyy, jopa niin, että alkaa miettiä sen tarpeellisuutta, kikkailuako? Joka tapauksessa Herodeksen jälkeen aina vain parempaa Sahlbergia. Noita pimeitä kirjoja en kaikkia jaksanut aikoinaan lukea, niihinkin ehkä voisi palata.

Valkoinen Toyota vei vaimoni

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

valkoinen Toyota’Ulkona sataa, sataa ja sataa. Silloin voi hyvällä syyllä uppoutua kirjaan. Tosin sisätöitäkin tahtoo riittää aivan tarpeeksi sadepäivien varalle. Vanhemmiten on kuitenkin tullut laiskaksi aloittamaan. On helppo ottaa kirja hyllystä ja lysähtää nojatuoliin. Olen viime aikoina tavoistani poiketen lukenut useaa kirjaa yhtäaikaa. Ensimmäisenä sain päätökseen Joni Skiftesvikin keväällä palkitun uutuuden. Oululaisen kirjailijan meriaiheiset novellit ovat aina viehättäneet, vaikka niitä onkin tullut luettua aivan liian vähän. Senkin asian voisi jossain vaiheessa korjata. Kirjailija on kirjoittanut vain muutaman romaanin, mutta tuntuu osaavan tämänkin aihealan kiitettävästi. Kannattaa tutustua.’

Kirja on kuin kahden ihmisen epikriisi, mutta on siinä paljon muutakin. Toisaalta se on kuin ote tosi-tv- ohjelmasta tai sensaatiolehdistön artikkelikokoelmasta. Kaiken tämän voi rauhassa heittää sivuun eli torjua, silloin kun teksti on hyvää ja hyvin kirjoitettua. Tässä kirjassa on juuri näin!

Kirja alkaa kirjailijan vaimon matkatessa valkoisella taxilla lentokentälle mennäkseen Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Kirjailija itse ei pääse mukaan, koska hänellä on outoja kipuja rinnassa, jotka kuitenkaan eivät johdu sydämestä vaan aortasta. Yksinäisyyden, huolen ja näiden mainittujen suurten tapahtumien kautta kirjailija juoksuttaa lukijan eteen rehellisesti ja kaunistelematta elämäkertansa, josta ei tunnut toimintaa puuttuvan. Pojan hukkuminen kanoottiretkellä, kiusaamiset Kajaanin vuosina, toimittajan työt eri sanomalehdissä, ikävät ja mukavat ihmiset, vapaana kirjailijana oleminen ja kaiken tämän keskellä eläminen. Kuten tavallista, tällaisessa kirjassa loppu jää auki. Toipuuko vaimo leikkauksesta, jossa tulee komplikaatioita, puhkeaako kirjailijan aortta, selvitäänkö seuraavaan vuoteen? Googlasin, ja totesin molempien edelleen elävän.

Kun katsoo kirjailijan teosten määrää, hämmästyy. Kuinka voi yksi ihminen tuottaa tuollaisen määrän tekstiä ja kuinka voi olla sitä tietämättä. On novelleja, kertomuksia, romaaneita, näytelmiä, kuunnelmia, artikkeleita, antologioita, käsikirjoituksia TV:lle ja elokuviin, tietokirjoja, dramatisointeja jne. loputtomiin. Erilaisia palkintoja hän on haalinut liki kaksikymmentä, vimeisimpänä Runeberg-palkinto juuri tästä kirjasta. Kuitenkin minusta tuntuu, että kirjailija on jäänyt aika vieraaksi suurelle yleisölle. Itse olen lukenut vain muutaman nuortenkirjan ja novellikokoelman.

Kirjailijan teksti on hiottua ja viimeisteltyä. Hänellä on omintakeinen kerrontatyyli, jota kadehtien seuraa. Dialogi on lyhyttä ja napakkaa, jäntevää. Näistä ansioistahan ne palkinnot tulevat. Tämän kirjan osalta on myös tullut lukijoiden palkkio eli kirja valittiin myös varjo-Runeberg-palkinnon voittajaksi. Lukeva yleisö on hänet löytänyt, vaikka viime aikojen lukulistat kertovat dekkareiden ja kioskikirjallisuuden valta-asemasta. Soisi tämänkaltaiselle kerronnalle enemmänkin markkinoita, vaikka toki tämän kirjan suosion voikin ajatella kumpuavan siitä, että ihmiset haluavat tirkistellä toistensa elämään. Minusta tämä ei kuitenkaan noussut tässä etusijalle kuin aivan muutamassa kohdin. Pääasiassa kerronta oli joustavaa tarkoin harkittua elämäkertakuvausta. Hyvä valinta!

Neidonhius

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

neidonhius’Julkisuuteen on viime aikoina noussut raketin lailla venäläinen kirjailija, jolle povataan jopa Nobelin palkintoa lähitulevaisuudessa. Omassa maassaan hän on kahminut jo kaikki mahdolliset palkinnot. Mihail Šiškin on kirjallaan Neidonhius noussut lukevan maailman tietoisuuteen räjähdysmäisesti. Kun kirjan suomennos huhtikuussa julkaistiin, myytiin ensi painos loppuun hetkessä. Kirjaa on verrattu moneen kirjalliseen merkkiteokseen ja sen suomentamista pidetään kulttuuritekona. Varmaan myös politiikka on tähänkin asiaan sotkeutunut, sillä kirjailija on tunnettu Putinin Venäjän arvostelija ja uudistusten vaatija. Itse luin kirjaa liiankin kauan, enkä ole tyytyväinen lukemaani. Tuntui liian vaikelta minulle.’

Kirjailija on noussut otsikoihin vahvana Venäjän arvostelijana. Hän asuu Sveitsissä ja on toiminut siellä mm. pakolaisten tulkkina, juuri niin kuin tässä kirjassakin päähenkilö toimii. Šiškiniä on verrattu suuriin venäläisiin kertojiin Tolstoihin ja Tsehoviin mutta myös Joyceen ja nykykirjailijoista Orham Pamukiin ja J. M. Coetzeehen. Hän siis jatkaa vahvan draaman jalanjäljissä. Neidonhius on vaativa kirja, niin lukijalta, kirjoittajalta kuin kääntäjältäkin. Kaksi jälkimmäistä ovat onnistuneet, ensimmäinen joutuu kyllä toteamaan, ettei ole minun makuuni. Liian vähän tiedän taustoista, myyteistä, historiasta, kirjallisuudesta. Varmaankin kirja tulisi lukea uudelleen, sillä ensi kerralla sen ovi ei aukea kuin raolleen. Jotain siitä voin kuitenkin sanoa yhden lukukerrankin valossa.

Kirja muodostuu kolmesta kerroksesta. Tulkki toimii Sveitsissä vastaanottokeskuksessa, jossa kuulustellaan Venäjältä paenneita maahanmuuttajia. Pietari, vastaanoton johtaja, vaatii turvapaikanhakijalta tarinan, joka kuvaa hänen pakonsa syytä ja sitä vaaraa, johon hän on joutunut maassaan. Näin tämä osio muodostuu kuin tarinakokoelmaksi mitä kummllisimmista kohtaloista. Tulkki puolestaan värittää vielä tarinoita ja johdattelee kertojat avaamaan kaikki sanaiset luukkunsa. Monet tarinat ovat kammottavia, raakoja ja epäinhimillisiä, mutta on joukossa kauniitakin tarinoita.

Tämän kerroksen rinnalla kulkevat tunnetun venäläisen laulajan päiväkirjamerkinnät. Ne pohjaavat todellisuuteen eli laulaja Isabella Jurjevan elämäkertaan. Tämä osio kulkee tulkin tarinan kanssa ristiin ja niissä on paljon yhtymäkohtia, vaikka aika on täysin eri. Laulajatar tilittää ensin lapsenomaisesti elämäänsä, sitten nuoruuden rakkauksiaan ja lopuksi taiteilijan tuskaa esiintymisten välillä.

Kolmas osio kulkee taas tulkin mukana ja siinä käydään läpi hänen hajoavaa avioliittoaan. Tämä tarina keskittyy Roomaan, sen nähtävyyksiin ja mytologiaan.

Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta ja siksi sen lukeminen on vaikeaa. Jossain kohtaa saattaa pudota aivan kärryiltä, kun sivu kaupalla kirjailija tulittaa lauseilla, jotka jokainen liittyy täysin eri asiaan. Lopulta jokainen lause on kuin aforismi, ajatelma, jolla ei olekaan tarkoitus kiinnittyä mihinkään. Lukijalle se on raskasta ja suoraan sanottuna aika puuduttavaa. Varsinkin kun muisti ei ole sellainen, joka painaa kaiken mieleen.

Luin kirjaa vähitellen ja yritin saada siitä tolkun jo ensi lukemalta. Koen kuitenkin epäonnistuneeni ja moneen kertaan ajattelin, että onkohan tässä keisarilla vaatteita ollenkaan. Kun pääsi kirjan loppuun ja alkoi silmäillä sitä nopeasti uudelleen, alkoi se myös aueta. Ne kohdat, joita ei ymmärtänyt, saattoi sivuuttaa ja vähitellen yhä useampi kohta nivoutui toiseen ja kokonaisuus hahmottui. Kun Šiškiniä verrataan suuriin venäläisiin kertojiin, niin ehkä siinä on myös sitä, etteivät nekään ole helppoja. Muistan, kuinka tuskastuin Dodstojevskin Idiootin kanssa ja tunsin itseni idiootiksi, kun en jaksanut vatkata niitä juonenkäänteitä, joita kirja on täynnä. Tässä on siinä mielessä samaa.

Tämä vuosi on tärkeä venäläisen kirjallisuuden teemavuosi Suomessa. Helsingin kirjamessuilla syksyllä teemana on Venäjä. Niinpä tätä kirjaa hehkutetaan kulttuuritekona senkin vuoksi. Ihailtavalla tarmolla kääntäjä Vappu Orlov on paneutunut asiaan ja siitä hienona näyttönä on kirjan lopun selityskokoelma täynnä myyttejä, kirjallisuutta, uskontoa.

Mikä sitten on neidonhius. Kasvitutkijana tiesin sen olevan hiussaniaisen, joka kasvaa Etelä-Euroopan muureilla ja valleilla, seinän koloissa ja katukivien välissä rikkaruohon tapaan. Kirjan lopussa symboliikka paljastuu ja voi sanoa kirjan olevan kuin neidonhius kivenkolossa täynnä symboliikkaa, mystiikkaa, uskontoa, hengellistä pohdintaa, pakolaisuutta, muukalaisuutta, filosofiaa, syyllisyyttä ja syyttömyyttä, sortoa ja kuolemaa, elämää ja rakkautta. Kirja kuljettaa mukanaan koko elämän kirjoa ja kaataa sen lukijan syliin – ota siitä ja nauti. Mutta niin kuin sanoin, pitäisi tietää entuudestaan enemmän ja lukea koko opus moneen kertaan läpi huolella ja harkiten. Maksaako vaivan, en tiedä?

Mihail Šiškin: Neidonhius. WSOY, 2015, suom. Vappu Orlov. 568 s.

Pispalan kiviä

Julkaistu , kirjoittanut
2

Pispalan kiviä’Iltalukemiseksi tarttui kirjastoautolta ’tamperelaanen’ kirja. Vähän pitää olla tuota paikallisväriä ja sitä kannattaa, siksi ehkä tämä kirja viehätti. Tapereen kuiva huumori, sutjakka murre ja ihmisten elämä 1950-luvun Pispalassa, siinä keitoksen ainekset ja hyvätä maistui.’

Kirja kertoo pienen tytön Railin elämästä 1950-luvun Tampereelta, Pispalasta. Hän asuu pienessä talossa harjun kupeessa mummunsa kanssa, joka pitää pientä kivijalkakauppaa talon alakerrassa. Isä on lähtenyt toisen naisen perään, äiti on sairastunut ja joutunut hoitoon. Raililla on talon alakerrassa ystävät Maaru ja Lintu, joiden kanssa käydään tutustumassa lähiseutuun, leikitään sen ajan sankareita, matkitaan filmitähtiä ja kuuluisuuksia. Kunnes Pispalaan saapuu ihan oikea taiteilija Eedit, hän, joka on käynyt Pariisissakin. Eedit pistää paikan sekaisin, kuten odottaa saattaa ja kärsijäksi joutuu pienin eli Raili. Tarina etenee tytön muuttuessa ensin koululaiseksi ja lopulta aikuiseksi, jolloin mummu on kuollut, äiti samoin ja isä. Hän käy katsomassa Eeditiä ja kysyy: Kävitkö sinä Pariisissa?

Kaiken yllä hersyää Tampereen murre.

Tapahtumat kirjassa ovat liian suuria pienen tytön kestää ja ymmärtää. Kirjailija tuo tämän hienosti esiin. Lapsi on lapsi ja ajattelee kuin lapsi. Hän elää lapsen maailmaa, vaikka rakenteet ympärillä sortuvat ja aikuiset sotkevat asiansa kuinka pahasti tahansa. Onneksi tytöllä on mummu, turvallinen ihminen, joka ei sotke asioitaan solmuun ja joka on ottamassa ja auttamassa.

Lukiessani kirjaa löysin valtavasti kiinnekohtia omaan lapsuuteeni, sen tapahtumiin ja ajatuksiin. Taitavasti murretta apunaan käyttäen kirjailija johdattaa lukijan sen ajan leikkeihin, työhön, kotihuusholliin. Pienet yksityiskohdat elävöittävät kerrontaa ja saavat tekstin elämään aivan kuin itse olisi Pispalassa vierestä seuraamassa Railin elämää. Elämästä siellä henkii aivan toisenlainen yhteisöllisyys kuin nykyään. Ihmiset tuntuvat todella välittävän toisistaan, vaikka sotkeutuvatkin toistensa elämään. He auttavat, luovat turvan keskelleen, ovat läsnä, eivät kännykän päässä tai takana. Nykyihmisillä olisi paljon opittavaa näiltä pispalalaisilta. Samalla nämä ihmiset ovat kotiseuturakkaita, Pispala on heidän maailmansa, sen kivet ja maisemat, sen elämä – kokonaisuudessaan.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä. Karisto, 2013. 204 s.

Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

Julkaistu , kirjoittanut
2

fakiiri’Kevätmatkan lukemisiksi olin valinnut kioskista pokkarin, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Olen ollut kiinnostunut, ehkä työnkin puolesta, Eurooppaan saapuneista niin matkaajista kuin pakolaisistakin. Tämä kirja puhuu mm. juuri tämän päivän asiasta: Välimeren yli pyrkivästä pakolaisaallosta. Vaikka fakiiri tulee Intiasta, niin matkallaan hän törmää näihin onnettomiin, jotka vaeltavat maasta toiseen etsien turvapaikkaa ja kuitenkin heidät aina palautetaan yrittämään uudelleen. Romain Puértolas on iskenyt ajankohtaiseen aiheeseen. Kirja pursuaa paitsi sattumia ja epäuskottavia juonenkäänteitä niin myös todentuntuista pohdintaa tämän hetken elämästä meillä ja muualla. Lisäksi se on pullollaan kutkuttavia rinnastuksia lähikulttuuriin ja -historiaan. Eipä valintani ollutkaan vain kioskikirjallisuutta!’

Ajatusatru Vasta Patel on intialainen fakiiri, joka lähtee hakemaan piikkimattoa Pariisin Ikea-myymälästä. Mukanaan hänellä on vain toiselta puolelta väärennetty 100 € seteli. Välittömästi hän joutuu vastakkain eurooppalaisen yhteiskunnan kanssa, jossa esine saattaa olla arvokkaampi kuin ihminen. Taksikuski ei kärsi tappiotaan, vaan aloittaa sinnikkään fakiirinmetsästyksen. Koska matto Pariisin Ikeassa on saatavilla vasta seuraavana päivänä, joutuu Ajatusatru yöpymään liikkeessä ensin sängyn alla sitten kohtalokkaassa vaatekaapissa. Täältä alkaa hänen matkailunsa Englannin kautta Espanjaan ja Roomaan sekä Libyaan ja takaisin Pariisiin. Matkalla hän kohtaa niin venepakolaisia kuin turvapaikanhakijoitakin. Kaunis filmitähti auttaa hänet uudelle uralle kirjailijana, mutta lähtemättömimmän vaikutuksen fakiiriin tekee Ikean ruokajonossa huijattu Marie. Fakiiri päättää lopettaa ihmisten pettämisen ja keskittyä ihmisten auttamiseen.

Hulvaton seikkailu läpi Euroopan muuttaa fakiirin, mutta se muuttaa myös lukijan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sankari alkaa kirjoittaa tarinaansa Ikean kynällä likaiseen paitaansa pilkkopimeässä lentokoneen ruumassa koiran tuijottaessa kiiluvin silmin, hymyilee lukija epäuskoisena. Tarina on läpikotaisin hauska ja viihdyttävä. Huijari kuoriutuu pala palalta turbaanistaan ja muuttuu, todella muuttuu niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän ystävystyy Sudanista Englantiin pyrkivän Fayyadin kanssa ja saa tästä ensimmäisen, jolle voi osoittaa uudenlaista itseään, ystävällistä ja totuuteen pyrkivää.

Matkan aikana kirjailija kuljettaa sankaria milloin vaatekaapissa, milloin matka-arkussa, joskus lentokentän liukuhihnalla ja kuumailmapallossakin. Hän joutuu merirosvojen kyytiin ja suihkuseurapiireihin, saa 100 000 € lähes olemattomasta paitakäsikirjoituksesta ja rakastuu silmittömästi. Kaikkiin tapahtumiin hän joutuu tietenkin vahingossa, mutta kaikista hän selviää jotain uutta oppineena. Vaikka taksikuski pistääkin veitsellä saadakseen satasensa, selviää fakiiri tästäkin vähin vaurioin, eikä merirosvokaan saa aluksi kuin lumeseteleitä.

Kun huijaaminen on verissä, voi tehdä siitä taiteen ja saada ihmiset hyväksymään itsensä. Mutta itse ei pääse siitä eroon, että huijaaminen on huijaamista ja totuuteen on siitä pitkä matka. Fakiiri näkee ihmisten hädän eikä halua enää käyttää heitä hyväkseen. Niinpä muhkealla ennakolla käsikirjoituksestaan hän päättää tehdä hyvää ja auttaa niitä, joita on aikoinaan huijannut. Kun vielä rakkauskin kannustaa tähän, on syntynyt uudenlainen fakiiri, joka ei ehkä enää jää kiinni vaatekaappiin, ainakaan yhtä helposti.

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Otava, 2013. Suom. Taina Helkamo. 221 s.

Kielletty kansa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kielletty kansa’Maailma on käynyt viime aikoina rauhattomammaksi kiitos Venäjän ja Lähi-Idän. Molemmissa kohteissa tuntuu, ettei ratkaisua löydy, ei ainakaan helpolla. Lähi-Idän konfliktista on kirjoitettu hyllymetreittäin tekstejä, vuoroon kunkin osallistujan puolelta ja toisia vastaan. Tunteella kirjoitetut tekstit luovat kuvan kauheuksista ja terrorista, joihin toiset syyllistyvät. Harva kirja pysyy tasapuolisuudessa ja osaa nähdä sen tosiasian, ettei kaikki ole niin kuin luullaan. Tartuin siksi hieman empien uusimpaan kriisiä käsittelevään teokseen, Tuomas Mustikaisen kuvaukseen palestiinalaisalueilta. Valitettavasti tätäkin kirjaa vaivaa sama ongelma kuin monia muitakin, tasapuolisuuden puute. Lukemalla teoksen voi luoda oman käsityksensä asiasta, tässä muutama oma kommenttini kirjasta.’ 

Kirja lähestyy vaikeaa aihetta. Palestinan kansa elää hajallaan monen maan alueella ja joutuu konflikteihin naapuriensa kanssa yhtenään (esim. Jordania karkoitti osan 3 miljoonasta palestiinalaisesta levottomuuksien vuoksi pakolaisleireille). Kun kerrotaan kirjailijan nimeämän kielletyn kansan kohtaloista ja elämästä, törmätään monenlaiseen totuuteen. Aiheeseen liittyy suuri määrä tunteita, toiveita, pettymystä, väkivaltaa, syrjintää, joidenkin mielestä jopa apartheidia. Kun lisäksi mukana ovat myös uskonnot, historian tapahtumat, raha ja maailmanlaajuiset valtasuhteet, on sekamelska valmis.

Palestiinalaiset ovat pääasiassa muslimeja, vain pieni osa on kristittyjä. He ovat asuneet muiden kansojen keskellä jo Raamatun filistealaisista alkaen. Kansallinen identiteetti syntyi vasta 1900-luvulla eikä heillä ole ollut omaa valtiota ellei Jordaniaa katsota sellaiseksi. Heitä on syrjitty, sorrettu, tapettu ja alistettu toisten vallan alle. Heille on viime aikoina perustettu valtiota ja varattu maa-alueita vaihtelevalla menestyksellä. Usein yritykset ovat tuhoutuneet keskinäisiin riitoihin (nyt Hamas vastaan Fatah), korruptioon tai ulkopuolisten valtojen vallanhakuisiin pyrkimyksiin (viimeksi Egypti, Britannia ja Israel). Tämänhetkinen tilanne on kestämätön.

Mustikainen valottaa kirjassaan tilannetta tekemiensä haastattelujen kautta. Hän on seurannut usean vuoden ajan toimittajana ja kouluttajana palestiinalaisten elämää niin Gasan kuin Länsirannankin alueella ja luonut siitä pohjan omalle ajattelulleen ja kirjalle. Haastateltavina ovat olleet niin tavalliset ihmiset kuin johtajatkin etupäässä palestiinalaisalueilta. Hän on päässyt seuraamaan läheltä näiden ihmisten elämää ja kuullut heidän kohtaloistaan. Samalla hän on itse nähnyt millainen tilanne alueella vallitsee.

Kirjaa ei voi sanoa tietokirjaksi, sillä monet tarinat ovat hyvin tunnepohjaisia ja todellinen tieto katoaa tuntemusten jopa propagandan alle. Hän varmaankin pyrkii kirjassaan tasapuolisuuteen, mutta ei siihen pääse. Kirjan nimikin kertoo, että kuvauksen pohjana on eläminen palestiinalaisalueilla, joten tarinatkin värittyvät siltä pohjalta. Toisaalta lienee mahdotonta luodakaan tasapuolista kuvausta tilanteesta. Niinpä jättämällä pois lähes kokonaan israelilaisen näkemyksen asiasta, tulee kirjasta hyvinkin yksipuolinen jopa mustavalkoinen kuva. Jos kerrotaan, että Israel hyökkäsi tai Israel rakensi turvamuurin, mutta ei puolella sanalla kerrota, miksi näin kävi, ei lukija voi saada muuta kuin yhdensuuntaisen tiedon asiasta. Ainahan toiminnalla on jokin järkisyy, näin ainakin minä uskon. En usko suoranaiseen ilkeyteen. Kirjailija vähättelee Hamasin johtajien toimia, raketteja ja itsemurhan tekeviä, mutta kuvaa tarkasti, kuinka sotilas osoitti väkivaltaa tai kuinka huonot olot israelilaisissa vankiloissa on. Toki jokainen tajuaa, että raketit ja pommitukset Gasassa eivät ole tasavertaisia. Suuren huomion saaneet laivakuljetukset Gasaan kirjailija kuvaa vain saarron murtajien kannalta. Hän ei kerro, että Israel tarjosi satamaansa laivoille, jotta voi tarkastaa lastin, ei myöskään sitä, että sen jälkeen tavarat kuljetettiin Gasaan tai että Israel päivittäin avustaa Gasaa tonnikaupalla elintarvikkeita, lääkkeitä ja muuta hyödyllistä. Sotatarvikkeita ja siihen verrattavaa ei sinne päästetä, koska se kulkeutuu Hamasille ja sen jälkeen suoraan israelilaisia itseään kohti. Saarto sinällään on sydämetön asia. Sama koskee turvamuuria. Kuitenkin sotatilanteessa jokainen on mahdollinen vihollinen, sen tajuaa armeijan käynyt suomalainenkin, eikä sellaiseen voi suhtautua välinpitämättömästi.

Jos tämän kirjan lukija ajattelee, niin kirjan lukemisen jälkeen olisi syytä miettiä asiaa tarkoin. Ei tilanne alueella voi olla näin yksisuuntainen. Tämä yksisilmäisyys onkin kirjan suurin puute, mutta kuvaa hyvin tätä aikaa. Vaikka kirjailija on haastatellut palestiinalaisten lisäksi humaaneja israelilaisia, niin virallinen puoli valtion toimista jää valottamatta, sillä eihän tähän tilanteeseen ole vain yhtä totuutta. Ympärilläolevien arabivaltioiden haluttomuus rauhaan ja tavoite Israelin tuhoamisesta pitävät palestiinalaiset ahdingossa. Kirja päättyy tietynlaiseen pessimismiin konfliktin ratkaisemisesta. Kirjan luettuaan voi olla asiasta samaa mieltä. Niin kauan kuin Hamasin terrori jatkuu, niin kauan Israel pitää saartoa yllä ja rakentaa turvamuuria kansalaisilleen ja niin kauan kuin saarto kestää, Hamas terrorisoi ympäristöä. Tavalliset palestiinalaiset ja israelilaiset saavat siinä kärsiä eniten.

Mustikainen, Tuomas: Kielletty kansa, elämää palestiinalaisalueilla. Atena, 2014. 273 s.

Öinen ratsumies

Julkaistu , kirjoittanut
2

Öinen ratsumies’Pääsiäisenä tartuin vähän vanhempaan kirjaan, joka oli jäänyt kirjahyllyyn pölyttymään. Koska olen Keltaisen kirjaston fanittaja, olen todennäköisesti hankinut sen aikoinaan joltain ale-pöydältä tarkoituksena lukea, kun tulee aikaa. Molina on maailmankuulu espanjalainen kirjailija. Hänen kirjojaan on käännetty lukuisille kielille ja hänen tuotantoaan luetaan kaikkialla. Hänet on palkittu lukuisia kertoja niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin. Siksi voisi ajatella, ettei teos ole minkään turhanaikaisen kirjailijan sepite. Luettuani kirjan jäin kyllä mietteliääksi. Olen lukenut monen espanjalaisen (esim. Perez-Reverte, Falcones, Rivas, Moriel, Zafon) teoksia ja pitänyt niistä. Tämän teki vaikeaksi suunnaton rönsyily ja tarinan hukkuminen sen sekaan.’

Tarina alkaa New Yorkissa kiihkeästä rakkaudessa kahden ihmisen, miehen ja naisen, välillä. Manuel on simultaanitulkki ja työkomennuksella USA:ssa, Nadia on toimittaja ja asuu kaupungissa. He ovat tavanneet tiettävästi kerran ennen tätä Madridissa, sattumalta, mutta … Siinäpä se tarinan suunnaton rikkaus onkin. Nadia tunnistaa miehen lapsuudestaan, Manuel ei tunnista naista. Keskeisenä muistona on Rembrandtin maalaus Puolalainen ratsumies. He paneutuvat paitsi toisiinsa niin myös salaperäisen valokuvia täynnä olevan arkun sisältöön. Muistot alkavat palautua, menneisyys herää proustilaisittain eloon etenkin pienestä espanjalaisesta kaupungista Máginasta. Nadialla ei ole kuin isänsä majuri Galaz, joka on juuri kuollut, mutta Manuelilla on koko kaupunki asukkaineen ja tarinoineen. He ovat tavanneet lapsuudessaan, mutta eivät ensin tunnista toisiaan. Koska tarinat kumpuavat menneisyydestä, nousee esiin myös salaisuuksia, kuten seinään muurattu tyttö ja koko Francon aikakauden kaaos. Kaupungin köyhyys ja ihmisten selviytyminen ilmenevät tarinoissa, ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa ja salaisuudet paljastuvat vähitellen kirjan edetessä. Eivät kuitenkaan kaikki, jotta lukijallekin jää pohdittavaa. Manuelin isoäiti kuolee ja elämä asettuu uuteen asentoon, on pohdittava myös omakohtaisen menetyksen mahdollisuutta. Manuel matkustaa Máginasiin ottaakseen osaa suvun suruun, Nadia lupaa tulla perässä. Kirja päättyy odotuksen ja rakkauden tuskaan.

Tarina ei ole kovin suuri eikä kovin erikoinen, mutta niin vain kirjailija vyöryttää sitä yli seitsemän sadan sivun verran lukijan silmille. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että vähempikin olisi riittänyt. Vaikka hän kirjoittaa mielenkiintoisesti ja hyvin, niin ne loputtomat luettelot tapahtumista, paikankuvauksista, ihmisistä ja ajatuksista vyöryvät vastaan tuskastuttavasti. Ajattelen, että toimittajalla olisi ollut syytä karsia tekstiä. Kirjailija on kuitenkin maailmankuulu ja hänen teoksiaan on käännetty kymmenille kielille, joten hänen tavaramerkkinsä lienee kirjoittamisen tyyli. Silloin on paha mennä karsimaan. Tietenkään kukaan ei estä lukijaa karsimasta. Kun lause saattaa olla sivun mittainen, voi huoletta etsiä seuraavan pisteen ja jatkaa siitä. Valitettavasti tavoistani poiketen tein myös näin. Luulen, etten jäänyt mitään paitsi enkä pudonnut pahasti kärryiltä. Ehkä kirjailija on tarkoittanut teoksensa sellaisille, jotka pystyvät lukemaan sivun kerrallaan yhdellä vilkaisulla. Muistan, että minulle kävi samalla tavalla edellisen Molinan kanssa eli luin kirjan nimeltä Sefarad.

Kirjasta nousee esiin sama tunnelma kuin suosikkisarjastani Francon aika (Francon jälkeen – Alcantaran perhe). Pikkukylä TV-sarjassa muistuttaa kirjan Máginaa. Lukiessa voi kuvitella tapahtumat sinne. Ajan sulkeutuneisuus, salaisen poliisin pelko ja sisällissodan kauhut nousevat selvästi esiin muisteluissa. Nuorella Manuelilla on poispääsyn haaveita ja murtautuminen sulkeutuneisuuden vankilasta tapahtuu musiikin kautta. Hän kuuntelee levyjä baarissa ja varsinkin kapinahenkinen Doorsin Rider in the Storm nousee keskeiseksi kirjan keskimmäisessä osassa.

En pidä aikaa, jonka tämän lukemiseen käytin, hukkaan heitettynä. En kuitenkaan voi suositella kirjaa hidaslukuisille. Kun kirja lisäksi rakentuu kuin palapeli moninkertaisten takaumien, valtavan ihmismäärän, lukemattomien tapahtumapaikkojen ja muistelusten kautta, tahtoo hitaasti lukien mennä kaikki hurlumhei päässä. Kuitenkin lukukokemuksena antoisa kirja.

Muñoz Molina, Antonio: Öinen ratsumies (El jenete polaco). Tammi, 2011 (1991), suom. Tarja Härkönen, 767 s.

Villa Triste

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

villa_triste’Olen pyrkinyt vuosittain lukemaan ainakin yhden Nobel-palkinnon saaneen kirjailijan teoksen. Joskus ruotsalaiset yllättävät niin perusteellisesti, ettei yhtään kirjaa ole saatavilla, ennen kuin sellainen käännetään. Viime vuoden nobelisti lienee suurelle osalle lukevia ihmisä yllätys ja jos ei täysin niin ainakin puoliksi tuntematon. Ainakin minulle. Ranskalainen Patrick Modiano on saanut lukuisia palkintoja teoksistaan, mutta 1970-luvulla. Miksi hänet nostettiin nyt vasta näin korkeaan asemaan, jos hän kerran on niin erinomainen? Onhan Nobel-palkinto kiistatta maailman arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Ansaitseeko hän näin monen vuoden kuluttua moisen arvon? On pahasti sanottu, että hänen kaikki kirjansa ovat variaatioita samasta teemasta. En osaa ottaa kantaa, kun en ole lukenut kuin tämän yhden. Tässä joka tapauksessa muutama täysin subjektiivinen kommentti lukemastani.’

Omalla tavallaan kirja on pieni helmi, vaikka sen maailma, sanoma ja tapahtumat ovat kuin toiselta planeetalta omien ajatusteni kanssa, Sartren ja Camusin luokkaa, ehkä myös Somerset Maughamin. Victor Chmara, kirjan minä-kertoja pakenee Algerian sotavärväyksiä Sveitsin rajalle pieneen kylpyläkaupunkiin. Hän, vaikka onkin kirjan päähenkilö, jää utuiseksi ja salaperäiseksi kuten muutkin kirjan henkilöt. Hän on nuori, ilmeisen rikas ja pelokas. Kylpylässä on kohtaa Yvonnen, kauniin näyttelijättären, jonka kanssa hän pian muuttaa samaan huoneeseen ja suunnittelee pakoa Amerikkaan. Kirjan kolmas henkilö on lääkäri Rene Meinthe, hyvin erikoinen persoona, joka nimittää itseään Belgian kuningattareksi.

Kirjan päähenkilöt lipuvat läpi ajan ja paikan. Oikeastaan kirjan aikana ei tapahdu juurikaan mitään, syödään, kävellään, juhlitaan. Konkreettisempi kohta on, kun Yvonne voittaa erikoisen kilpailun ja pääsee sitä kautta tuttavuuteen entisen huippu-urheilijan Daniel Hendrickxin kanssa. Kirjan vaikuttavin kohta on, kun Yvonne vie Victorin tapaamaan setäänsä, autokorjaamoon. Jotenkin tämä kohtaus sitoo elämän paikoilleen, sillä setä on ainoa kirjan henkilöistä, joka tekee työtä elääkseen, muut ovat onnenonkijoita tai tyhjäntoimittajia, jotka elävät perityillä tai anastetuilla rahoilla.

Kirja lienee tyypillistä Modianoa. Nobel-komitea kehui hänen tarkkaa paikkojen ja ilmiöiden kuvaustaan. Se tuleekin hyvin esiin, jopa pitkästymiseen saakka. Vaikka tapahtumapaikka lienee keksitty, se selostetaan katu ja talo kerrallaan pikkutarkasti, samoin huoneiden kalustus, rakennusten ulkonäkö ja puistot. Oikeastaan vain ihmiset jäävät epämääräisiksi. Luettuani kirjan en oikein tiennyt, mitä siinä loppujen lopuksi tapahtui. Se on kuiin pala elämästä, joka ainakin minulle on hyvin vieras. Ilmeisesti noinkin voi elämänsä kuluttaa.

Kirjan mielenkiintoisin henkilö ei suinkaan ollut päähenkilö Victor, joka oli oikeastaan aika tylsä, eikä kuvankaunis Yvonne, joka leikki Marilyn Monroeta, vaan tohtori Meinthe. Mikä hän oli miehiään, sitä ei kerrottu? Hän tuli ja meni, soitti puheluita, kävi kokouksissa, asui Villa Tristessä kalustamattomassa huoneessa ja jäi kirjan loppuun saakka arvoitukselliseksi, henkilöksi josta lukija saattoi ajatella melkein mitä vaan. Mikä suhde hänellä oli Yvonneen, mikä Victoriin?

Modianolle tyypillisesti kirjassa on kaksi osiota: menneen muistelu ja nykyaika. Victor palaa kylpylään sodan jälkeen kaksitoista vuotta myöhemmin aistimaan sitä ilmapiiriä, joka siellä vallitsi Yvonnen aikaan. Takautuvasti hän muistelee ystäviään ja pohtii asioiden saamia käänteitä, kulkee katu kadulta, hotelli hotellilta, muisto muistolta paikasta toiseen. Hän elää uudelleen tapahtumat kahdentoista vuoden takaa. Niitä ajatuksista syntyy tämä kirja.

Modiano, Patrick: Villa Triste. WSOY, 2014 (1975), suom. Jorma Kapari. 189 s.