Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Pappi lukkari talonpoika vakooja

Julkaistu , kirjoittanut
1


Carre’Kesän alussa taisin päättää, että luen vain kevyitä ja pieniä kirjoja. Näin siinä kuitenkin aina käy, kun vauhtiin pääsee. Tämäkin tiheällä ja pienellä präntätty taskukirja vei mennessään. Monta iltaa ja sadehetkeä se vei, mutta kannatti. Laatu on aina laatua.’

Jo 1970-luvulla ilmestyneestä kirjasta on tehty hiljattain kriitikkojen ja yleisön kiittämä elokuva. Siksi ehkä kirjakin on ajankohtainen. Tammi otti siitä lisäksi taskupainoksen, jonka minäkin nyt luin. Olen lukenut muitakin John le Carrén teoksia tässä vuosien saatossa ja pitänyt niistä. Muistaakseni luin tämänkin jo aikoinaan 70-luvulla, mutta siitä huolimatta se tuntui nyt tuoreelta ja uudelta. Ehkä tuore on huono sana, koska kirja on aika kuivakas. George Smiley on saanut potkut Sirkuksesta eli brittien tiedustelupalvelusta henkilöstövaihdosten yhteydessä, mutta hän päättä ottaa vielä selvää, kuka tekee myyräntyötä talon sisällä. Tsekeissä brittivakooja jää ansaan ja saa pari luotia olkaansa. Tästä alkaa tutkimus: kuka vuoti ja kenelle? Lastenlorun mukaan ehdokkaita myyräksi on neljä ja yksi näistä on pahis eli vakooja. Tapahtumat kerrotaan sekaisin, joten joskus oli hieman vaikea seurata itse juonta. Nimiä ja paikkoja vilisevä teksti ei muutenkaan ollut kovin helppo, mutta haasteellinen. Loppua kohti juoni tiivistyy ja lopulta ollaan totuuden edessä, myyrä paljastetaan, salaisuudet aukeavat, mutta eivät kaikki. Lopussa on vielä yllätys, joka jääkin sopivasti auki, jotta saataisiin jännitettä mahdolliseen jatkoon. En tiedä, onko sellaista koskaan kirjoitettu.

En ole nähnyt elokuvaa. Se on juuri tullut DVD-levitykseen, joten voisihan sen vuokrata ja katsoa. Monesti vain hyvä kirja vesittyy elokuvassa tai toisinpäin. Harvoin ne molemmat miellyttävät, kuten Tolkienin sormustrilogia.

Tämä kirja oli aikoinaan le Carrén läpimurtoteos ja sai paljon kiitosta lukijoiltaan. Kirjailija on itse toiminut vakoojana, joten asiakohdat ainakin pitäisi olla paikoillaan. Se näkyy kyllä tekstistä. Usein kuitenkin hänelle selvä asia ei olekaan lukijalle selvä. Niinpä jouduin selailemaan edestakaisin kirjaa pysyäkseni juonessa mukana. Sittenkin jäi vielä paljon pohdittavaa. Teksti siis ei ole helppo ja tapahtumiin nähden ehkä liiankin konstikas. Jotenkin se kuitenkin sopi tähän aiheeseen, jossa jokainen on uhka, kehenkään ei voi luottaa, lähin ystäväkin voi olla petturi, vähintään kaksoisagentti. Tuntuu aika absurdilta tällainen maailma tänä päivänä. Kirja sijoittuukin kylmän sodan aikaan, jolloin kaikki vakoilivat kaikkia. Vieläköhän se on samanlaista? Tekniikka ainakin on mennyt huimasti eteenpäin niistä ajoista.

Yksi hieno puoli näissä le Carrén kirjoissa on se, ettei niissä tule turhia ruumiita eikä niissä ole tarpeetonta raakaa väkivaltaa. Olen perin pohjin kyllästynyt pohjoismaisiin dekkareihin juuri tästä syystä enkä siksi viitsi niitä enää lukeakaan, ehkä Matti Rönkää lukuunottamatta. Hänen kirjoissaan on varmaan vähän samaa kuin tässäkin. le Carrén kirjoissa on haastetta ja ehkä sitä kuuluisaa kuivaa brittiläistä huumoriakin, mutta ennen kaikkea ne ovat siistejä ja vakuuttavia. Tuntuu, vaikka ei itse tiedä vakoilusta tuon taivaallista, että tässä on pala sellaista elämää, joka kuuluu tai kuului kansainvälisen vakoilun piiriin. Kaikki sensaatiohakuinen hömppä on jätetty pois.

Suosittelen tätä muillekin! Kannattaa kuitenkin varautua pitkään rupeamaan eikä ole suotavaa lukea väsyneenä, silloin nukahtaa. Itse luin iltalukemisena ja nukahdin kymmenisen kertaa kirjan aikana ja se on aika paljon. Mitenkähän elokuvan kanssa mahtaa käydä?

Likainen enkeli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Likainen_enkeli’Vaikka päätin kesän alussa lukea vain pikkuisia kirjoja, niin tätä en voinut ohittaa. Henning Mankell on yksi suosikeistani ja nimenomaan hänen Afrikka-aiheiset kirjansa. Wallandereita olen lukenut tasan yhden, enkä pitänyt siitä. Muutenkaan en pidä väkivaltaisista dekkareista. Niissä leikitellaan monesti asioilla, jotka eivät ole leikin asioita. Mutta nämä Afrikasta kertovat ovat jotenkin erilaisia, vaikka eivät nekään mitään pyhakoulujuttuja ole.’

Anna Maria Lundmark syntyi 1800-luvun loppupuolella ja kasvoi ensimmäiset parikymmentä vuotta Pohjois-Ruotsissa köyhyydessä ja syrjässä kaikesta. Sitten hänen äitinsä Elin lähettää hänet Sundsvaliin oppiin, jotta hänestä tulisi jotain. Rikas kauppias ottaa hänet hoivaansa ja pestauttaa hänet rahtilaivan kokiksi matkalle Ruotsista Australiaan. Matkan aikana Hanna avioituu perämies Lundmarkin kanssa ja päätyy hyvin pian leskeksi. Tietoisesti hän pakenee laivasta Mosambikissa ja majoittuu hotelliin. Todellisuudessa se ei ole mikään hotelli vaan bordelli. Nopeasti hän avioituu uudelleen, nyt laitoksen omistajan kanssa ja jää pian uudelleen leskeksi. Nyt hän on bordellin omistaja ja rikas nainen, jolla on myös vaikutusvaltaa. Samalla kun hän opettelee elämään rikkaana, hän opettelee myös tuntemaan mustia, paikallista väestöä, jolla ei valkoisten komennossa ole mitään oikeuksia. Hän huomaa ne puutteet ja epäkohdat, jotka vallitsevat valkoisten suhteessa mustaan enemmistöön. Hän näkee vääryyden ja sorron, mutta on voimaton tekemään mitään, sillä jokainen hänen tekonsa tuomitaan niin valkoisten kuin mustienkin taholta. Samalla hän itse koko ajan kyselee, kuka hän on ja mikä on hänen paikkansa, hänen elämänsä suunta. Lopulta valkoisen kauppiaan väkivaltainen kuolema mustan vaimon veitsestä havahduttaa hänet toimimaan. Musta nainen vangitaan ja lopulta tapetaan, ilman että Hanna pystyy sitä estämään. Musta ei saa  puolustusta, tuskin oikeuttakaan. Hanna myy kaiken omaisuutensa ja päättää muutaa pois, mutta sattumat puuttuvat uudelleen hänen elämäänsä. Mitä hänelle tapahtuu, siitä ei pieni hotellin välipohjasta löydetty muistikirja kerro. Eikä sitä kerro kirjailijakaan.

Mankellin Afrikka-aiheisia romaaneja sitoo yhteen usein mustien ja valkoisten väliset konfliktit. Niin tässäkin. Tarina sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sillä on sen verran totuuspohjaa, että Mosambikin historialliset veroluettelot kertovat noihin aikoihin siellä eläneestä ruotsalaisnaisesta, joka oli sen verran rikas, että pääsi verotuetteloon muutaman vuoden ajaksi. Kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui? Siitä kertoo tämä fiktiivinen kuvaus Hanna Lundmarkista.

Kirja oli mielenkiintoinen, taattua Mankellia. Sen kerronta on sujuvaa, tarina verevä ja täynnä jännitettä, outoja sattumuksia, erikoisia henkilöitä, eläimiä, elämän ja kuoleman makua. Tarinan tärkein anti ei kuitenkaan ole itse tarinassa, vaan sen ajan elämän kuvauksessa. Kun lukee apartheidista Etelä-Afrikassa kertovia kirjoja esim. Brinkin varhaistuotantoa, ajattelee sen olleen vain tuossa valtiossa harjoitettavaa järjestelmällistä väkivaltaa, mutta tämä kirja kertoo Mosambikista ja siellä se näyttää olleen samanlaista ellei pahempaa, puhumattakaan Kongosta ja belgialaisista. Valkoinen sorti mustaa kaikin tavoi, eikä mustalla ollut minkäänlaista ihmisarvoa. Kirjassa puhutaan paljon pelosta, sekä mustien että valkoisten pelosta. Hanna yrittää päästä siitä selvyyteen, mutta ei pääse. Kaikki pelkäävät ja kaikkea. Tuntuu, että ainoa, joka kirjassa ei pelkää on Hanna itse eikä hänkään ole kovin rohkea. Toisaalta juuri rohkeutta hän tarvitsi voidakseen taistella mustien oikeuksien puolesta. Se on kuitenkin siihen aikaan toivotonta ja taitaa olla joissain tapauksissa edelleenkin.Toinen peloton saattoi olla simpanssi Carlos, josta tuli oikeastaan Hannan ainut ystävä, ainut joka ei valehdellut hänelle.

Kirjaa lukiessa ei välty ajattelemasta sen historiallista totuutta. Kun puhutaan esim. Suomen lipusta laivan perässä silloin kun laivat seilasivat vielä Venäjän lipun alla, herää ajatus muunkin tekstin totuudellisuudesta. Joka tapauksessa monet asiat kirjassa olivat hieman epäuskottavilta. Toisaalta tarina oli kuin prinsessatarina, jossa nainen saa jättiomaisuuden hautaamalla pari miestään. Ehkä siitäkin saisi vaikka rikostarinan. Kuitenkin päälimmäiseksi tästä jäi hyvä tarina ja se on pääasia, kun on puhe kirjan lukemisesta. Jos kirja olisi päättynyt banaalisti tai epäuskottavasti häihin vielä kerran, en olisi sitä viitsinyt pidempään pohtia. Nyt sen loppu häipyi salaperäiseen myyttisyyteen, joten lukija saa itse ajatella jatkon ja Hannan kohtalon. Kuitenkin sekin on epäuskottavaa, hyvinkin epäuskottavaa.

Mankell, Henning: Likainen enkeli. Otava, 2011. Suom. Kari Koski. 510 s.

Omegapiste

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Omegapiste’Tässä muutamana sateisena päivänä on voinut toteuttaa pienten kirjojen teemaa ja lukea taas muutaman satasivuisen. Siinä oli kotimaista ja ulkomaista proosaa, mutta parhaiten mieleen jäi DeLillon tuotantoon kuuluva Omegapiste. Nimenä se ei sanonut ennen lukemista yhtään mitään ja lukemisen jälkeenkään en oikein sitä hahmottanut. Niinpä asiaa oli tutkittava ja kun jotain tiesi, niin kirjakin aukeni. Suosittelen!

Helposti luettava kirja, mutta vaikeasti käsitettävä. Kirja pohtii syyllisyyttä, menetystä, katumusta, mutta ei kovin näkyvällä tavalla. Tarina on ehkä tavallinen. Nuorimies näkee videotekniikalla tehdyn elokuvan eli Psykon hidastetun version, joka kestää 24 tuntia. Hän jää siihen koukkuun. Hän tai joku muu, kirja ei kerro, päättää tehdä itse taiteellisen kokeilevan elokuvan tunnetusta, mutta syrjäänvetäytyneestä puolustusministeriön neuvonantaja Richard Elsteristä. Siinä hän yhdellä otoksella antaisi miehen puhua seinää vasten koko elokuvan ajan. Siksi hän matkustaa syrjäiselle talolle erämaahan tapaamaan Elsteriä. Ajatus on viipyä pari päivää, mutta vierailu venyy viikoiksi jopa kuukausiksi eikä elokuvaa synny. He keskustelevat ja juovat aamusta iltaan, myöhään yöhön. Elsterin filosofia tulee esiin keskustelujen kautta. Omegapiste on ranskalaisen filosofipapin Pierre Teilhardin kehittämä käsite kompleksisuuden ja tietoisuuden tasosta, jota kohti maailmankaikkeus etenee. Käsite on vaikea ja sen tutkiminen vaatii nykyäänkin valtavasti tietokonekapasiteettia, koska muuttujia on paljon. Miesten juttelun keskeyttää Elsterin tytär, Jessica, joka saapuu tilalle. Tasapaino hajoaa ja lopulta tyttären katoaminen nostaa esiin kaiken piilossa olleen, jota ei kuitenkaan kerrota.

Hyvin vaikea kirja ymmärtää. Sitä sanotaan DeLillon parhaaksi teokseksi ja taas häntä arvostetuimmaksi tämän hetken amerikkaliseksi kirjailijaksi. DeLillo on saanut monia arvostettuja palkintoja teoksistaan ja häntä on povattu vuosi toisensa jälkeen myös Nobel-palkinnon saajaksi. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että hänen teostensa filosofia on vaikea ja vaikka juoni olisikin helposti luettavissa, niin lopputulos jää ontumaan, kun ei ymmärrä, mitä hän lopulta tarkoittaa. Näin on ollut ainakin niissä kirjoissa, jotka olen aikaisemmin lukenut (mm. Etsijä, Valkoinen kohina). Omgapiste on käsite, joka ei välttämättä Elsterin puheissa aukea: ”Me olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme armeijoina. Armeijat kantavat itsetuhon geeniä. Yksi pommi ei ole koskaan tarpeeksi. Teknologian sumu, jossa oraakkelit juonivat sotiaan. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, tunsi omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiastamme. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Palataan epäorgaaniseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olle kiviä pellolla.” Elster viittaa Teilhardiin ja teoriaan ja samaa pohditaan monessa miesten välisessä keskustelussa. Toisaalta kuka haluaa olla kivi pellolla, kun tietoisuuskin on olemassa, vaikkakin hyvin kompleksinen.

Tarinaan tulee uutta säpinää tyttären, Jessican, myötä, mutta samalla se latistuu. Pohdinta muuttuu samaksi tykkää-ei tykkää jutuksi, mikä on tyypillistä kirjallisuudelle, ehkä kaikelle. Jessican katoaminen saa järisyttävät piirteet muutoksena ja hyvä on, ettei kirjailija ryhdy selittämään niitä auki. Näin lukija saa itse pohdittavaa, jos jaksaa pohtia. Onko sittenkin parempi olla kivi pellolla kuin tietoinen ja epätoivoinen menettäjä, syyllisyytensä vanki.

Ei huono kirja, muttei niin helppokaan, ainakaan kesälukemisena. Kirjan alku ja loppu Douglas Gordonin videoteoksen 24 Hour Psycho äärellä jäi ainakin minulla vielä pohdinnan tasolle. Kuinka se liittyy lopulta tähän tarinaan?

DeLillo, Don: Omegapiste. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2011. 123 s.

Tuolla taivaalla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tuollataivaalla
’Pienten kirjojen kausi jatkuu. Ennen aina ajattelin, että suuruudessa on voimaa ja luin tiiliskiviromaaneja. Kuitenkin pienet kirjat tiiviydessään antavat paljon. Parhaita edelleen ovat Steinbeckin Helmi ja Hemingwayn Vanhus ja meri, puhumattakaan Ahon Rautatiestä, joka olisi aikanaan ansainnut maailmanlaajuisen levikin. Sellaisen sai baskikirjailija Atxaga, jonka kirjat ovat uutta espanjalaista kirjallisuutta. Hän on nostanut baskikielen maailmankielien joukkoon teoksillaan. Onneksi saamme lukea niitä suomeksi, sillä vaikka jotkut sanovatkin baskeja meidän sukulaisiksemme, niin kieli ei ainakaan suomelta tunnu. Kirja on hyvä ja suositeltava.’

Irene vapautuu vankilasta Barcelonassa kärsittyään neljän vuoden vankeuden osallisuudesta aktiiviseen toimintaan Baskimaalla. Hän astuu ulos vankeudesta maailmaan, joka ei ole enää sama kuin aikaisemmin, mutta ei ole joiltain osin myöskään muuttunut yhtään. Poliisit ovat heti hänen kimpussaan, miehet haluavat käyttää häntä hyväkseen, hän on köyhä ja turvaton ja nainen. Hän ostaa matkalipun kotiin Bilbaoon ja matkaa sinne bussilla. Matkan aikana hän läpikäy elämäänsä vankilassa, sellitovereitaan, suhdettaan anarkistiin, joka sai surmansa, tulevaisuuttaan. Hän näkee unia menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta. Niihin sekoittuvat paitsi hänen vankilatoverinsa niin myös hänen haaveensa ja pelkonsa. Bussissa poliisit yrittävät ensin lipevästi sitten väkivaltaisesti saada hänet ilmiantajaksi, koska hän on anonut vankilassa armahdusta ja päätynyt sitä kautta ystäviensä ja aatetovereidensa pettäjäksi. Hän tietää, ettei hän enää voi kohdata vanhoja ystäviään eikä saada vanhaa työpaikkaansa. Hän tietää, että antautumalla poliisin houkutuksiin hän on yhtä pahassa liemessä kuin ilmankin. Silti hän matkustaa kotiin ja torjuu poliisien yhteistyön. Päästäkseen pulasta hänen tulisi saada uusia ystäviä, uutta työtä ja uusi elämä. Bussi kiitää läpi yön ja tunnelma kiristyy lähestyttäessä Bilbaota.

Kirjassa on herpaantumaton koko ajan tiivistyvä tunnelma, kun seitsemän tunnin öistä matkaa taitetaan Barcelonasta Bilbaoon. Matka tapahtuu fyysisesti bussissa, mutta kirja kertoo yhtä paljon Irenen henkisestä matkasta menneestä nykyaikaan jopa tulevaan. Se pohtii paitsi yksilön selviytymisen mahdollisuuksia myös laveammin yhteiskuntaa. Irene on vahva nainen, joka ei häkelly ja joka selviää, mutta se ei ole eikä tule olemaan helppoa. Yhä edelleenkin Baskimaalla kuohuu. Vähän päästä alue nousee otsikoihin milloin terrorin merkeissä, milloin itsenäisyyspyrkimysten kautta. Baskit ovat arvonsatuntevia, kiihkeitä ja toimeentarttuvia. Irene on kuvattu juuri tällaiseksi. Hän ei ota vastaan helppoa ratkaisua eikä myy itseään miehelle eikä poliisille, hän ponnistelee eteenpäin itse menneisyydestään huolimatta vaikkakin katastrofaalisissa tunnelmissa. Unohtaako ihminen menneisyytensä tai luottaako hän sokeasti tuelvaisuuteen, niitäkin tunnelmia kirjasta löytyy? Irenen unet bussissa tuntuvat ensin irrallisilta, mutta saavat kirjan loputtua oman paikkansa aikaa luotaavina haaveina ja pelkoina. Inhimillisyys tulee niiden kautta lukijaa lähelle.

Luin aikoinaan Atxagan Yksinäisen ja en oikein ymmärtänyt sitä. Se tuntui liian etäiseltä. Tämä kirja oli paljon lähempänä ja sen tapahtumien hahmottaminen helpompaa.

Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla. Tammi 1999. 156 s.

Kiusaajat

Julkaistu , kirjoittanut
2

Kiusaajat
’Kun kesä on alkanut ja sen kaikki kiinnostava, ei tahdo enää jäädä aikaa lukemiselle. Hain kirjastoautolta puolentusinaa pieniä kirjoja eli katsoin sellaisia, joissa ei ole yli kahta sataa sivua. Jospa ehtisi, jaksaisi, ne lukea iltalukemisena. Kevään aikana olen aloittanut useita kirjoja, mutta ne ovat jääneet kesken, ehkäpä nekin tulisi luettua loppuun. Kasvimaailma rehottaa ja odottaa penkojaansa, monet ihmeellisyydet pohtijaansa. Stressiä ei kuitenkaan saisi ottaa. Ensimmäisenä käteen sattui tunnetun näytelmäkirjailijan ja novellistin Pasi Lampelan ensimmäinen romaani, joka ilmestyi viime vuonna.’

Kirja kertoo aikuisuuden kynnyksellä olevasta pojasta, jota pään sisäiset ahdistukset, demonit, kiusaavat. Tuomas lopettaa lukion kesken ja jää tyhjän päälle. Vanhemmat ovat eronneet ja hän asuu äitinsä kanssa Pukinmäessä. Jotta hänellä olisi jotain tekemistä kesän aikana hänen enonsa Eero palkkaa Tuomaksen hoitamaan vanhaa huvilaa ja samalla tämä voisi miettiä elämänsä jatkoa. Mökillä ei ole juurikaan mitään tekemistä, puiden pilkkomista, uimistä, nurmikkoa ja ajattelua. Tuomas lukee kirjoja, joita hän hakee kirjastosta. Siellä hän tapaa Sannin, hevostytön, joka asuu lähitilalla. Juttelua pidemmälle he eivät kuitenkaan pääse. Sen sijaan Eeron vaimon Kaarinan kanssa löytyy enemmän yhteistä. Eeron firman asiat ajautuvat huonoon suuntaan ja hän joutuu myymään perustamansa yrityksen japanilaiselle suuryritykselle. Myös Kaarina jättää hänet. Tuomas miettii koulua, elämäänsä, tulevaisuutta ja menneisyyttä. Miksi hänestä tuli tällainen?

Lampelan romaani on hitaasti etenevä tarina kiusatun pojan ajautumisesta ahdistukseen ja syrjäytymisen alkuvaiheeseen. Kirjassa ei syytellä ketään, ei anneta valmiita vastauksia eikä mässäillä suurilla muutoksilla. Todelliset vaikeudet eivät ole suuruudesta kiinni. Tuomaksella ne ovat yksilötasolla, Eerolla globaaleja. Aina kuitenkin ne koskevat yksilöä. Kun Eeron firmasta pistetään työntekijöitä ulos, vaikeudet kasautuvat sinne ja johtavat jopa hirmutekoihin. Kun Tuomas jättää lukion, vaikeudet eivät häviä, vaan ne nakertavat edelleen hänen elämäänsä. Eeron asioiden kautta hän ehkä huomaa, ettei kiusaaminen ole ainoa paha maailmassa. Selviääkö Tuomas, sitä ei kerrota, sen saa lukija itse päätellä tekstistä. Matka hirmutekoihin alkaa kaukaa, mutta on usein pienestä kiinni.

Kirjassa Tuomas kuvastaa nyky-yhteiskunnan ongelmaa. Kaiken pitäisi olla hyvin tai ainakin melko hyvin, mutta kun ei ole välineitä taistella, ajaudutaan ahdistukseen ja masennukseen. Kun pieni ihminen ei pysty hallitsemaan tapahtumia, ei jaksa pureutua kiinni, ajaudutaan yhä kauemmaksi helpoista ratkaisuista. Tuomas vetäytyy, syrjäytyy, hautoo mielessään kauheita asioita, hän on selvästi elämänsä käännekohdassa, josta hänen on itse löydettävä ratkaisu päästä eteenpäin, kouluun, työhön, opiskelemaan vaiko luuseriksi. Mikä on valinta? Osaako hän, pystyykö hän, onko hänellä enää voimia tai välineitä tehdä ratkaisu?

Kirjassa ei ole voittajia, kaikki häviävät. Tuomas pohtii syntymäänsä, vahinkoa. Miksi hänet tehtiin? Hän pohtii äitinsä tappamista ratkaisuna elämäänsä, toisen päästämistä pahasta, itsensä vapauttamista vankilaan. Vaihtoehdot risteilevät laidasta laitaan, sillä myös Kaarina ja tämän rahat viivähtävät pojan mielessä. Ahdistusta ei ole helppo sivuuttaa ja kiusaajat jatkavat mielen vainoamista. Taitava kuvaus jättää lukijalle paljon pohdittavaa myös  viime aikojen tapahtumien valossa.

Pasi Lampela: Kiusaajat. WSOY, 2011. 123 s.

Miten maailma loppuu?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


miten maailma...’Olen lähdössä viikoksi Lappiin vaeltamaan. Siellä tulee yleensä mietittyä repun painon alla syntyjä syviä. Varmaan tämän Jussi Viitalan kirjan antamat ärsykkeet nousevat sielläkin mieleen pohdittavaksi. Onko meillä tulevaisuutta? Lapin vielä puhtailla hangilla tuntuu mahdottomalta ajatus kaiken sen häviämisestä, mutta siellä se uhka taitaa olla jopa lähempänä kuin täällä rintamailla. Kuolan ongelmat ovat ratkomatta, kasvihuoneilmiön lämpö vaikuttaa Lapin eliöstöön ehkä dramaattisemmin ja talven hanget saattavat olla Etelä-Suomen lumien kaltaisia tulevaisuudessa. Kuka tietää – ei kukaan. Tähän kirja kuitenkin pyrkii ottamaan kantaa.’

Viitalan kirjassa pohditaan tämänhetkisen tiedon ja tutkimuksen valossa maailmanlopun mahdollisuuksia. Ensimmäinen osa käsittelee seikkoja, joihin ihminen ei voi vaikuttaa ja toinen ihmisen aikaansaamia uhkia.

Luonto on arvaamaton, mutta tutkimuksella on saatu selville monien menneisyyden katastrofien syitä ja seurauksia. Pohdinnassa ovat viisi aikaisempaa massasukupuuttoa, joissa suuri osa maapallon eliöstöstä tuhoutui. Yleensä selitykseksi annetaan jonkin komeetan tai asteroidin törmäys maahan. Tällaisia jälkiä on löydetty ja niiden ajoitus täsmää sukupuuttoaaltojen ajoitukseen. Samalla pohditaan tulevaisuuden tapahtumia laskennallisesti ja miten maapallo sellaisesta törmäyksestä toipuisi nykyään. Lopputuloksena on kuitenkin, että ihmisen kannalta tällainen törmäys saattaisi olla maailmanloppu, muttei koko maapallon. Kuudes massasukupuutto hävittäisi korkeamman elämän, mutta jäljelle jäisi joka tapauksessa siemen tulevaisuutta varten.

Toisen osan teksti onkin sitten vaikeampaa, koska syyt ja seuraukset ovat ihmisen itsensä käsissä. Osassa käsitellään pitkään ilmastonmuutosta. Osansa saavat myös väestönkasvu, ravinnon ja veden saanti sekä erilaiset sairaudet. Samalla tavalla näiden uhkien kohdalla voidaan päätyä ajatukseen ihmisen kohtaamasta maailmanlopusta ja samalla laajasta sukupuuttoaallosta, mutta koko maailman loppua nekään eivät todennäköisesti aiheuttaisi.

Kirja on kansantajuisesti kirjoitettu selonteko tulevaisuutta varten. Onko tällaisesta sitten mitään hyötyä? Monet asiat ovat tulleet lehtien palstoilta tavallisille tallaajillekin jo tutuiksi. Onneksi kirja ei syyllisty ylettömään peloitteluun eikä mustamaalaamiseen. Se käsittelee näitä asioita asiallisesti ilman paatosta ja syyllistämistä. Siinä ei kuitenkaan pystytä antamaan oikeastaan mitään selviä neuvoja asioiden parantamiseksi tai tuhojen torjumiseksi. Yksi rysäys voisi olla parempi, kuin turha häpeä, niin kuin kirjoittaja jossain vaiheessa toteaa. Sehän on tosiasia, että jossain vaiheessa maailma tuhoutuu, mutta ajankohta ei ole tiedossa. Aurinko nielaisee maapallon sisäänsä loppukouristuksissaan, mutta siihen menee aikaa vielä miljardeja vuosia. Tuskin ihminen silloin enää on täällä asiaa toteamassa. Asteroidin radat voidaan nykyään laskea eikä lähitulevaisuudessa ole näköpiirissä niiden aiheuttamia uhkia. Komeetat ovat arvaamattomampia, muttei niitäkään tule pelätä aivan näillä vuosituhansilla.

Virusten ja pieneliöiden on ennustettu valtaavan maan ja näin saattaa käydäkin. Ehkä niissä piilee ihmisen kannalta suurin vaara. Jo nyt tavataan lääkkeille vastustuskykyisiä taudinaiheuttajia. Viimeksi tänä aamuna uutisissa puhuttiin malarialoisen tulleen tietyillä alueilla Kauko-Idässä vastustuskykyiseksi vallitsevalle lääkkeelle ja kun tiedetään miljoonien  ihmisen vuosittain sairastuvan tähän tautiin, niin tämä uhka on otettava tosissaan. Väestön hallitsematon lisääntyminen lienee lähitulevaisuudessa se pahin ongelma, koska sen seurauksena tulee ruoka- ja vesipula, joukkoliikehdintä ja levottomuudet. Linkolalaisittain ajateltuna maapallolla on liikaa väkeä monta miljardia. Ongelmista johtuvaa liikehdintää on jo havaittavisssa eikä tarvita kuin jollakin pääruoantuotantoalueella tapahtuva kato parina vuonna peräkkäin, niin jo nyt miljardin nälkäisen joukko kaksinkertaistuu.

Suomelle annetaan kirjassa hyvä tulevaisuus. Ilmastonmuutos vaikuttaisi meillä myönteisesti, lämpötila nousisi ja ruoantuotanto kasvaisi. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että oletetaan kustannusten pysyvän nykyisellään. Tämähän ei pidä tosiasiassa paikkaansa, sillä energia kallistuu koko ajan ja esimerkiksi öljy loppuu aikanaan, samoin lannoitteet. Ilmaston lämpeneminen tuo mukanaan meille uusia tuholaisia ja tauteja. Helpolla ei siis päästä täälläkään ja kun muualla menee huonosti, aiheuttaa se muuttoliikehdintää alueille, joilla voi vielä selvitä eli käytännössä levottomuuksia.

Kirja on mielenkiintoinen ja valtavasti siinä on lähdeviittauksia, mutta asiantuntemattomana en tietenkään voi tietää niiden todenperäisyyttä. Tutkimuksetkin kun tahtovat seurailla valtavirtauksia ja nykyään myös niiden mielipiteitä, jotka niitä tilaavat. Kirjoittajan teksti on paikoin kankeaa ja lauseet kummallisia. Selvän niistä kuitenkin saa ja sehän lienee pääasia. Tuskin tulen selvittelemään asioita lähdeviittausten pohjalta sen enempää, mutta varmaa on se, että pohdin niitä edelleenkin mielessäni.

Viitala, Jussi: Miten maailma loppuu? Atena, 2011. 207 s.

Alkusoitto

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


alkusoitto’Olen ollut muutaman viikon ulkomailla ja blogin pitäminen on jäänyt vähälle. Ulkona kevät tekee tuloaan räntäkuurojen keskellä, aurinko sulattelee hankia ja muuttolinnut palailevat kaukomailta. Etelässä ne olivat hyvinkin jo lähtökuopissaan, niin pääskyt kuin kahlaajatkin. Tervetuloa vain. Matkalla luin pieniä kirjoja, joilla on suuri sisältö. Tällainen on varsinkin muutaman vuoden takaisen Nobel-kirjailijan Le Clézion palkintovuonnaan kirjoittama kirja nuoren Ethelin kasvusta lapsuudesta aikuisuuteen ja vastuuseen. Upeaa kerrontaa, niin kuin muutkin hänen kirjansa. Autiomaa oli fantastinen lukukokemus aikoinaan ja nyt juuri kun vaelsin kuumassa erämaassa kivien, punaisten kallioiden ja mystisen hiljaisuuden keskellä, muistelin usein juuri tätä kirjaa. Le Cléziota kannattaa lukea useampaankin kertaan.’

Kirja on pieni kertomus suuresta asiasta. Nuori Ethel kasvaa kirjan myötä lapsesta aikuisuuteen ja saa kokea kaiken sen muutoksen, jonka sota tuo Eurooppaan 30-luvulla. Hän elää rikkaassa porvarillisessa perheessa Pariisissa, soittaa pianoa, käy koulua ja seurustelee vanhan isosetänsä Solomonin kanssa elämästä. Hänen perheensä on muuttanut Pariisiin Mauritiukselta ja isän on tarkoitus hoitaa perheen raha-asioita täältä käsin niin, että he voisivat jatkossakin viettää turvattua ja vakaata elämää. Toisin kuitenkin käy. Isä ei osaa hoitaa asioitaan, ei omiaan eikä muiden. Hän elää yli varojensa pitämällä salonki-iltoja, tarjoamalla lainoja, haaveilemalla uusista keksinnöistä, jotka eivät toimi ja sijoittamalla rahaa arveluttaviin kohteisiin. Isosetä huomaa tämän ja testamenttaa kaiken omaisuutensa Ethelille, varsinkin kalliin tontin, jonne oli tarkoitus rakentaa Ethelille Malvanvärinen huvila. Isä kuitenkin sedän kuoltua tuhlaa myös Ethelin varat ja niin he ovat kaikki tuuliajolla, kun sota syttyy.

Kirja kertoo myös Ethelin ystävyydestä Ksenjan, venäläisaatelisen emigranttitytön, kanssa. Ksenja on köyhä, todellä köyhä, mutta ylpeä ja kantaa köyhyytensa kunnialla. Tytöt ovat rakastuneita toisiinsa ja ystävyys on muuttumassa jopa vaaralliseksi. Sota kuitenkin muuttaa senkin. Ksenja menee naimisiin ja ystävyys loppuu. Ethel seurustelee englantilaisen Laurentin kanssa ja menee tämän kanssa naimisiin kirjan lopulla sen jälkeen, kun isä Alexandre on kuollut, perhe kärsinyt hirvittävän köyhyyden ja alennuksen joutumalla karkoitetuksi Pariisista ensin Nizzaan ja sitten maaseudulle toisten ihmisten armopalojen varaan. Kun on itse kärsinyt nälän ja puutteen, osaa antaa arvon hyvinvoinnille ja toisten kärsimyksille.

Kirja on osittain omaelämäkerrallinen tarina kirjailijan omasta äidistä. Siinä ei oikeastaan tapahdu kerrottuna kovinkaan paljon, mutta sen pienten tapahtumien taustalla vellovat suuret asiat, joiden laineet keinuttavat myös kirjan henkilöitä. Hitler on kummajainen, jota ensin nauretaan sitten vihataan. Puute on peikko taustalla, jonka ei suotaisi tulevan omalle kohdalle, mutta joka on siedettävä sitten kun se osuu.

Kirjailija kuvaa hyvin kauniisti nuoren Ethelin elämää Pariisissa. Hän ei kaunistele asioita, mutta tunkeutuu kuitenkin syvälle nuoren tytön sielunelämään. Tuntuu joissakin paikoissa jopa kiusalliselta lukea tytön omista ajatuksista. Tyttöjen ystävyys on kuvattu myös hyvin kauniisti ja vaikka se johtaa lähes lesbomaiseen suhteeseen, niin siitä ei läpitunge nykykirjallisuuden niin helposti paisuttamaa seksuaalisuutta. Kuvaus on arkaa, niin kuin varmaankin nuoren tytön itsensä etsiminen on. Ksenja kuvataan kylmäksi ja itsekkääksi, kuten usein kliseisesti venäläisiä kuvataan. Toisaalta Ethel on runotyttömäinen sinisilmäinen onnessaan eikä osaa ajatella toisista mitään pahaa.

Koska kirja on kertomus Hitlerin hirmutekojen ajalta, se ei jätä näitäkään asioita rauhaan. Vasta kirjan lopulla selviää, että Laurent on juutalainen eikä Ethel. Laurent on kuitenkin englantilainen sotilas, eikä joudu kärsimään, mutta hänen perheensä joutuu keskitysleirille. Koko ajan pelkäsin sen tapahtuvan Ethelin perheelle. Pahuus kasvaa kirjan edetessä ja koska siitä aiheesta on paljon kirjoitettu, se vaikuttaa, ahdistaa, vaikka sitä ei kerrota. Kerronnan tahdittajana on Ravellin Bolero. Alku on verkkainen, mutta tahti kiihtyy kohti loppua. Se on ikään kuin alkusoittona elämälle, johon Ethel valmistautuu.

Kirja on kaunis pieni helmi, joka kannattaa lukea huolella. Se jää helposti ulkokohtaiseksi eikä pysy mielessä, mutta hieman vaivaa nähden siitä saa uskomattoman paljon irti pienestä koostaan huolimatta.

Le Clézio, J. M. G: Alkusoitto. Otava 2010 (2008). Suom. Annikki Suni. 179 s.

Häväistyt

Julkaistu , kirjoittanut
2


Häväistyt’Kun talvi alkaa hävitä taistelun keväälle, jää aikaa vähemmän lukemiselle. Nyt olenkin hiljaiselon aikana päässyt taas vauhtiin ja kaivanut väliinjääneitä teoksia tutustuttavaksi. Yksi tällainen on viime vuonna ilmestynyt Sahlbergin Häväistyt. Pistän tähän siitä joitakin kommentteja, jospa joku löytää niistä syyn tutustua tähän vähemmän tunnettuun kirjailijaan. Suosittelen, vaikka en voikaan taata mielihyvää.’

Göteborgissa asuvan suomalaiskirjailijan kymmenes romaani on yhtä synkkä ja kaunis kuin edeltäjänsäkin. Itseeni teki aikoinaan suuren vaikutuksen kirja Höyhen, jossa kuljetaan kehitysvammaisen pojan mielenmaisemassa laitoksessa, samoin syrjäytyneestä maahanmuuttajasta kertova Hämärän jäljet. Sen sijaan Tammilehdosta en pitänyt ja niinpä jätinkin kirjailijan rauhaan tähän päivään asti. Ehkä se kannatti, tuli perspektiiviä.

Häväistyt on kirja pakomatkasta, rikoksesta, pahoinvoinnista, pienistä ihmisistä yhteiskunnan rattaissa. Kirjailija ei sido tarinaansa mihinkään aikaan eikä paikkaan. Se olisi voinut tapahtua viime vuonna tai kymmeniä vuosia sitten missä päin maailmaa tahansa. Oikeastaan siitä tuli sellainen kuva, jonka olisi voinut piirtää joku 30-luvun kirjailija: William Flaukner tai Pentti Haanpää. Kun on viime aikoina lukenut monia puolifiktiivisiä tarinoita, tuntui virkistävältä paneutua täysin keksittyyn tarinaan. Tällä ei ole totuuspohjaa ja kuitenkin se on totta. Samanlaisia juttuja on kerrottu tuhansia ympäri maailman, tarinoita, joita lama ja puute saa aikaan.

Kirjassa ihmiset kuvataan hyvin lakoonisesti: mies, nainen, tyttö, poika, Mestari. Osalle heistä nimet tulevat vasta aivan kirjan lopussa. Samoin paikat ovat yleiskäsitteellisiä: rannikon kaupunki, lähikylä, kaivos.

Kirja alkaa siitä, kun talosta tulee ulos kolme henkilöä, poika, nainen ja mies, tässä järjestyksessä ja sitten mies palaa taloon ja hakee mukaansa kiväärin. Tästä alkaa pakomatka, joka etenee kuin dekkari lopun ratkaisuun saakka. Perhe pakenee rikosta, jonka motiivit tulevat esiin teoksen edetessä. He joutuvat hankkimaan toimeentulonsa rikollisin keinoin ja pakenemaan virkavaltaa useaankin kertaan. Heidän päämääränään on löytää Mestari, joka on kertomuksessa kuin Jumala, joka ratkaisisi kaikki heidän ongelmansa. Mestari kuitenkin liikkuu nopeasti paikkakunnalta toiselle eikä häntä ole helppo saavuttaa. Mies tekee sen, minkä voi ja mihin pystyy, vaikka loukkaa jalkansa paetessaan ja vaikka on monesti eksyä jäljiltä. Suurelta osin kerronta on ulkopuolista, mutta minä-kertojina ääneen pääsevät myös kaivoksen palopäällikkö, vanha yksin asuva nainen ja poliisi. Heidän kuvauksensa perheestä antavat jonkinlaista käsitystä siitä, miltä he näyttävät. Yllätys oli ainakin minulle heidän ikärakenteensa ja ulkonäkönsä, josta ulkopuolinen kertoja ei kerro juurikaan mitään.

Hyvin keskeiseksi tarinassa nousee mykkä poika. Jo alusta pääsee käsitykseen, että häneen liittyy jotain erikoista, jotain mikä on tapahtunut ennen tarinan alkua. Salaisuus pysyy salaisuutena lähes loppuun saakka eikä sitä voi oikeastaan arvatakaan sillä kirjailija aintaa aivan liian vähän johtolankoja tähän. Myös rikoksen laatu ja suorittaja pysyvät lähes loppuun saakka arvoituksina, vaikka niistä annetaankin selviä osviittoja pitkin matkaa.

Sahlberg on kirjailijana omintakeinen. Hänen romaaninsa eivät ole helppoja, mutta ne ovat koskettavia. Hän kertoo vakavista asioista: vähäosaisista, syrjäytyneistä, köyhistä ja sairaista. Aiheet ovat siis synkkiä. Teksti ei aina ole synkkää, mutta ei sieltä juuri huumoriakaan löydy. Siksi kirjailijaa pidetäänkin eräänlaisena marginaalikirjailijana, joka ei ole saavuttanut suuren yleisön suosiota. Hän on kuitenkin pysynyt tyylilleen uskollisena koko tuotantonsa ajan. Toiset pitävät toiset eivät, niin kuin elämässä usein on.

Sahlbergin teksti on karua. Se kuvaa tapahtumia ottamatta niihin selvää kantaa. Sen saa tehdä lukija. Lauseet eivät ole helppoja, mutta luettavia. Joissain kohdin kyllä katsoin kaksikin kertaa jotain kielikuvaa ennen kuin sen ymmärsin. Jossain toisessa kohdin esimerkiksi personifikaatio häiritsi kokonaiskuvaa ja sen olisin jättänyt pois. Yllättävä auton tekemä havainto tai ikkunaverhojen tukahtuneet äänet voivat olla vain lipsahduksia, jotka sellaisinaan ovat turhia. Myös vaikeat tai kliseiset kielikuvat olisivat voineet olla parempia yksinkertaisemmassa muodossa. Ei aina tarvitse kirjoittaa kaikkea mitä ajattelee. Myöskään lopun selittelyä ei kirjassa olisi kaivattu. Asiahan tuli kerrottua jo pitkin matkaa.

Kyllä tämä oli luettava kirja, ei mikään tusinatuote, mutta ehkä taas odotin jotain enemmän. Se saattaa johtua siitä, että meidät lukijat on viime aikoina totutettu puolittain tosipohjaisiin kertomuksiin ja silloin tällainen täysfiktiivinen teos on erilainen ja tuntuu ehkä turhalta, sadulta, jolla kuitenkin on oma tärkeä sanomansa.

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY, 2011. 331 s.

Jumalan sana

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


jumalan_sana-hotakainen_kari-14308636-frnt’Kari Hotakainen on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen, rahaan. Vaikka kuinka yrittäisi ajatella, ettei raha saa ratkaista kaikkea, niin silti me elämme sen talutusnuorassa ja sitä jatkuvasti ajattelemme. Jumalan paikan on ottanut Mammona, näin raamatullisesti sanottuna ja siitä tämä kirja kertoo. Olen lukenut lähes kaikki Hotakaiset ja ehkä tässä hän pääsee taas siihen tyyliin ja tasoon, joka oli Juoksuhaudan tiessä. Kirja on kokonainen, kantaaottava ja ajatuksia herättävä, mutta ei helppo. Kannattaa tutustua.’

Tämä on eräänlainen On the Road-romaani Suomesta yhden päivän ajalta, jossa vanha autonkuljettaja Armas Kallio kuljettaa investointipankkiiri Jukka Hopeaniemeä Lapista Helsinkiin seitsemän minuutin TV-esiintymistä varten. Oikeastaan kirjan juoni on siinä, mutta se ei tietenkään ole koko kirja, vain sen kehys.

Matkalla tapahtuu oikeastaan melko vähän mainittavaa. He ottavat liftarin kyytiin ja joutuvat siitä kärsimään; se lienee eräänlainen matkan taitekohta. Suurin osa matkan ajasta puhutaan, muistellaan, kuunnellaan musiikkia ja vanhan Ukon kasetteja. Ukko on Hopeaniemen isä, teollisuuspohatta, joka loi lähes tyhjästä menestyvän liikelaitoksen Kekkosen aikaan. Hän haluaa kuolemansa jälkeen valistaa poikaansa maailman vaaroilta ja elämän oikuilta. Armas Kallio oli Ukon autonkuljettaja koko tämän uran ajan. Suostuessaan kuljettamaan pojan Lapista etelään, Armas haluaa auttaa tytärtään Saaraa, joka on peliriippuvainen. Jukka Hopeaniemi on koko uransa ajan vältellyt jukisuutta eikä ole antanut TV-haastatteluja. Miksi hän nyt suostuu? Se jää lukijan arvailujen varaan, mutta sen voi arvata jo kirjan alussa, että tarina huipentuu tuohon haastatteluun aamun Huomenta maa-ajankohtaislähetyksessä. Se onkin käänteentekevä haastattelu monella tavalla.

Kirja etenee kronologisesti illasta aamuun ja matkallisesti Saariselältä Pasilaan. Sen kerronta takautuu muisteluihin Ukon ajan tapahtumiin ja luotaa myös kysymyksiin, mitä tapahtuu haastattelussa ja mitä sen jälkeen. Hopeaniemi tilittää elämäänsä enemmänkin itselleen kuin kuljettajalle ja kuljettaja vertailee isän ja pojan elämää toisiinsa. Kerronta tapahtuu preesensissä ja se antaa sille ajankohtaisen tunnun. Se on paikoin karua ja todentuntuista, mutta aina välillä pursuaa todellista elämää, viisauksia, runollisuutta ja pohdintoja. Kirjailija on pukenut ajatuksensa usein Raamatun lauseisiin, sananlaskuihin, aforismeihin tai muihin tunnettuihin lausahduksiin, muuttamalla niiden sanoja jonkin verran, mutta pitäen ajatuksen samana. Kirjasta toisin paikoin tulee mieleen aforismikokoelma ja sanaleikkien temmellyskenttä.

Ajatuksellisesti tässä on kaksi maailmaa, Ukon ja Hopeaniemen. Ukko eli Kekkosen ajan maailmassa, jossa juotiin ja remuttiin myös johtoportaassa ja kun nimet olivat paperissa, oli asiat kunnossa viiden vuoden ajan. Hopeaniemellä on valtaa ja rahaa mutta ei vapautta. Markkinavoimat reagoivat pienimmästäkin muutoksesta. Siksi kaikki sijoittajat, johtajat, pelaajat odottavat kauhulla TV-ohjelmaa, jossa suuren Konserni oyj:n toimitusjohtaja voi päästää sammakoita suustaan. Jumalana ei ole enää vanhatestamentillinen Ukko vaan kasvottomat Markkinavoimat, jonka sana on laki.

Kirjassa on vähän henkilöitä eikä heitäkään kuvata kovin tarkkaan. He ovat kuitenkin kuin vastakohtia toisilleen. Hopeaniemi kadehtii autonkuljettaja Armaksen elämää ja päinvastoin. Pakkaa he eivät vaihtaisi, mutta näinkään ei ole hyvä. Naisakselilla TV-toimittaja on petollinen analyytikko, joka toimii markkinavoimien palveluksessa ja Armaksen tytär Saara yrittää tähyillä siihen suuntaan voidakseen kuitata pelivelkansa. Ehkä tässä akselissa erilaisuutena on inhimillisyys.

Haastattelussa Hopeaniemi päättää kertoa totuuden, mutta sitähän kukaan ei halua kuulla eikä kestää, ei ainakaan TV-toimittaja eivätkä Markkinavoimat, vaikka median hypettämällä kansalla onkin hauskaa. Matkalla on kuunneltu milloin Beethovenia milloin Jussi Björligiä, jotka edustavat Ukon aikaa tai sitten Dylania ja Williamsia, jotka edustavat nykyisyyttä. Lopussa taustalle jää soimaan Bob Dylanin vanha hitti, jota myös Armas kuuntelee.

Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala 2011. 324 s.

Hiljaisten historia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


sauli_niinisto’Olemme saaneet maalle uuden presidentin. Siksi lienee paikallaan tutustua myös hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Markkinoilla on häneltä kaksi kirjaa: Viiden vuoden yksinäisyys ja Hiljaisten historia. Luin jälkimmäisen. Kun vielä tutustuin Kanava-lehden tuoreessa numerossa olevaan Osmo Pekosen pohdintaan kirjasta ja presidentistä, päätin pistää jotain tänne itsekin. Kirja on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten, mutta ainakin pokkaripainosta edelleen on saatavilla. Kirja on pieni, vaatimattoman oloinen, mutta täynnä pohdintaa, tunnetta, ajatuksia. Kannattaa tutustua.’

Presidentti Niinistön toinen kirja koostuu kuudestatoista tarinasta, joissa pohditaan pienten ihmisten elämän pieniä tai miksei suuriakin tapahtumia, tragedioita, häviämisiä, onnistumisia. Tapahtumat eivät aina ole suuria historian tapahtumia, mutta pienelle ihmiselle ne ovat suuria, jopa ainutlaatuisuudessaan musertavia. Samalla nämä pienet asiat laajenevat suuremmiksi käsittämään kokonaisia maailmoita ja saavat samalla yhteiskunnallista ja poliittista painoarvoa, kannanottoja paremman elämän puolesta. Vaikka asiaa ei aina suoraan sanotakaan, niin lukija voi lukea sen rivien välistä.

Pari sanaa jokaisesta kertomuksesta, niitä lienee tarpeeton ruveta sen kummemmin selittämään. Ne kannattaa lukea itse. Hiljainen sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan upseerista, jota kukaan ei huomaa. Uusi jako pohtii kiinalaista rahapolitiikkaa. Ameriikan pojassa ihmetellään vaihto-oppilasta. Kadonnut kunta ottaa kantaa kunnan kehtittämiseen. Juoksijassa jänis ottaa vallan ja voittaa. Ryöstetyssä elämässä mietitään kommunismia Itä-Euroopan maissa. Sukat kertomus etsii kadonneita sukkia. Velka ja vankeus on kovin tuttu kertomus 90-luvun laman vaikutuksesta yrittäjälle. Tuhannenkahdensadan fasaanin tikkataulu on kannanotto erilaiseen elämänmuotoon. Perussuomalainen ei suinkaan kerro Persuista, vaan tyypillisestä suomalaisesta työmiehestä. Käsi pohtii kauneutta. Landisin tuska ottaa kantaa dopingiin ja ammattipyöräilyyn. Ehdokas on selvitys kirjoittajan presidenttiehdokkuudesta ja sen tuomista mietteistä. Maailman parasta maalaria etsimässä luotaa läpi taidemaailmaa MonaLisan kautta Vermeerin Tyttöön. Surun silhuetit on laaja kuvaus Thaimaan tsunamista ja Niinistön kokemuksista lähellä kuolemaa.

Kirja on valtaosin avointa ja rehellistä kuvausta arjen sankareista. Siihen on koottu tarinoita, jotka ovat tärkeitä kertoa. Joistakin kuultaa läpi puoluekanta, mutta valtaosin ne ovat melko puolueettomia kuvauksia. Vaikka kerrotaan tarinaa kommunismista ja Neuvostodiktatuurista, niin ei sorruta kauhistelemaan tai tuomitsemaan. Asiat otetaan asioina, vaikka otsikko provosoikin elämän tulleen ryöstetyksi. Monet tarinat ovat tuttuja toisista yhteyksistä ja siksi niin sattuvia. Osa on uutta hyvinkin empaattista ajattelua, jota pitää herätellä ja pohtia edelleen.

Kirjoitusvaiheessa vielä tulevalta presidentiltä olisi odottanut ehkä muunlaista kirjaa. Vein isälleni pari kuukautta sitten presidentti Koiviston järkäleitä luettavaksi. Ne ovat ainakin kokonsa vuoksi aivan eri luokan kirjoja. Eikö Ninistö halua kirjoittaa sellaisia? Onko häneltä odotettavissa muunlaistakin kerrontaa? Toisaalta näistä pienistä kertomuksista saa melko hyvän kuvan siitä, miten hän ajattelee ja mitä mielikuvia hänellä on politiikasta ja ihmisistä. Virkaanastujaispuheessaankin hän muisti pieniä ihmisiä, syrjäytyviä, työttömiä. Ne ovat mukana myös tässä kirjassa. Ehkäpä hän voi presidenttinä tehdäkin heille jotain eikä vain puhua tai kirjoittaa.

Kirja ei korosta Niinistön tekemisiä tai ajatuksia erinomaisina, se kertoo vaatimattomasti asiansa. Viimeinen kertomus tsunamista on ehkä henkilökohtaisin, koska hän oli itse siellä läsnä ja kertoo juuri siitä, kuinka hän toimi ja pelastui. Ehkä siinä on hieman sensaatiomakuisuutta, mutta vain hieman. Tuollaisessa tilanteessa ei aina ajattele loogisesti tai osaa toimia juuri niin kuin olisi tarpeen. Sadat tuhannet ihmiset kuolivat siinä mullistuksessa ja ne jotka selvisivät, muistavat sen koko lopun elämäänsä. Sellaisena kertomuksena se oli onnistunut ja tärkeä.

On hienoa, että meillä on kirjoittava presidentti. Sellaisiahan on ollut ennenkin, mutta tällainen pieni hillitty kerronta on enemmän ainakin minun mieleeni kuin suuret yksityiskohtaiset muistelmat. Onnea ja menestystä hänelle niin presidenttinä kuin kirjailijanakin, toivottavasti hän kaiken ohessa vielä ehtii kirjoittaakin.

Sauli Niinistö: Hiljaisten historia. Teos, 2007. 219 s,