Pimeyden haamuja vai valon keijuja – sadun alku!
Olen ikäni kierrellyt, katsellut ja kuvannut luontoa. Sen runsas anti ei tule koskaan loppuun ammennetuksi, ei sanallisesti eikä kuvallisesti. Tähän blogiin kokoan omien voimieni mukaan havaintojani ja kertomuksiani, tuntemuksia ja muistiinmerkintöjä. Näistä olen jo noukkinut ja tulen edelleen noukkimaan paloja kirjoituksiini, kuvien teksteihin ja kirjoihin. Jos blogini jotakuta viihdyttäa ja saa hänetkin kiinnostumaan samoista asioista, niin olen tyytyväinen. Jos joku haluaa niitä kommentoida, niin siitä vaan, foorumi on vapaa.
Kuvissa minua nykyään viehättää erilaisten pintojen rakenteet ja niiden luomat mielikuvat, konkreettiset ja abstraktiset. Kun otan kuvan esim. kiven pinnasta, näen siinä sadun tai tarinan alun. Jossakin vaheessa kaivan kuvan sitten esiin ja kirjoitan sen, mikä mielessä liikkuu.
Kirjoissani kerron lapsista tai nuorista, heidän seikkailuistaan ja elämästään, joka saattaa olla kaukana nykynuoren elämästä, koska itse olen jo kauan sitten jättänyt nuoruuden taakseni. Fiktiotahan suurin osa kertomuksista on, mutta niissäkin on mukana aina osa totuudesta, joten sekin sallittaneen. Fantasiaan en kuitenkaan suostu, sitä tulee joka tapauksessa niin paljon, etten katso enää mukaan sopivani. Fantasiahan on loppujen lopuksi äärettömän helppoa, kun ei tarvitse pitää sanottavammin väliä totuudesta, kaikkihan on mahdollista toisissa ulottuvuuksissa, vain mielikuvitus on rajana. Aikanaan lapsena luin Burroughsin Mars-kirjoja joka kesä, kun koulu oli loppunut ja sai vain olla, joten tämä varhainen fantasiakirjallisuus on kyllä tuttua. Ne muuten ovat edelleen parempia kuin monet uudemmat sepitteet. Nykyään luen suuria draamoja, pieniä kertomuksia ja kaikkea siltä väliltä. Saatanpa joskus arvioidakin jotain lukemaani tällä palstalla. Aika näyttää.
