’Syystoimien vuoksi kirjojen lukeminen on jäänyt vähemmälle. Joka ilta tartun johonkin luettavaan, mutta jo parin sivun jälkeen kirja putoaa rinnalle ja kuorsaus kertoo muille pelin hengen. Niinpä Chad Harbachin kirja Pelin henki on pyörinyt pöydällä monta viikkoa, mutta loppuun sain sen luettua vasta eilen. Siksi siitä ei muodostunut oikein kunnon kuvaa  vaan hyvinkin kaksijakoinen. Kehuttu kirja ei vakuuttanut. Vastaavaan ja parempaan ovat pystyneet niin monet, John Irving etunenässä. Näitä yliopistokuvauksia vaivaa liika kliseisyys ja kaksinaismoralismi, mutta ehkä tämä on sitä amerikkalaisuutta ja se on sellaisena otettava vastaan.’

Tämä on tarina ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä yliopistomaailmassa ja baseballista. Näistähän on kirjoitettu maailman sivu, paljon ja hyvin. Miksi sitten tämä kirja nousisi muiden edelle, paremmaksi kuin muut? Henry Skrimshander on ilmiömäinen polttaja, joka vaistonvaraisesti osaa asettua pallon eteen ja heittää vuorenvarmasti sinne minne tahtoo. Hän ei halua tehdä mitään muuta elämässään kuin pelata, treenata ja pelata, voittaa itsensä ja voittaa joukkueelle. Hän ystävystyy Mike Schwartzin kanssa, joka on joukkueen kapteeni ja vaatii pelaajilta enemmän kuin he ovat valmiit antamaan. Hän itse uhrautuu pelaajien menestyksen puolesta ja ottaa erityisesti Henryn suojatikseen. Kirjan henkilöihin kuuluu myös Owen, Henryn kämppäkaveri, jota toiset kutsuvat Buddhaksi. Owen on homo, ja muut hyväksyvät sen. Neljäs nuori on koulun rehtorin tytär Pella Affenlight, joka palaa Kaliforniasta epäonnistuneen avioliittonsa jälkeen isänsä opinahjoon jatkamaan opintojaan. Hän ajautuu värikkääseen suhteeseen Mike kanssa. Nuorten nelikkoa täydentää rehtori Affenlight, joka ihastuu ja lopulta rakastuu Oweniin. Hän on koko uransa varonut suhteita opiskelijoihin ja nyt hän lankeaa poikaan eikä osaa pitää varaansa.

Henryn vaikeudet alkavat, kun kykyjenetsijät saapuvat ja alkavat tarkkailla häntä. Henry tulee epävarmaksi ja siinä ei auta yhtään se, että hänen harhaheittonsa osuu Owenin kasvoihin ja tämä loukkaantuu. Henryn elämä menee sekaisin ja lopulta hän eroaa joukkueesta. Mike prässää porukan kuitenkin kunnianhimoisesti voitosta voittoon ja lopulta mestaruustaistoon saakka. Henry ei ole mukana, rehtori jää kiinni suhteestaan ja saa sydänkohtauksen, elämä mutkistuu ja romahtaa monen kohdalla, mutta peli jatkuu. Lopussa Miken ja Henryn ystävyys korjaantuu, Pella jatkaa opintojaan, Owen saa stipendin Japaniin.

Niin, miksi tämä kirja nousee Suomen Kuvalehden arvijoijan mielestä vuoden parhaaksi kirjaksi ja miksi se USA:ssa saa ylistystä ja hehkutusta ylenmäärin? Kirjaa on kirjoitettu kymmenen vuotta, joten sen jokainen sana on mietitty, sen juoni on tarkkaan harkittu ja sen kieli on erinomaista, mutta tällaisia kirjoja on paljon. Yliopistomaailmasta ja kirjallisuuden opiskelusta on kirjoja vinot pinot ja parempia. Tässä on paljon höttöä, jonka olisi voinut jättää pois, on paljon amerikkalaisuutta, joka on meille vierasta, osin epäuskottavaakin. Henkilöt jäävät ohuiksi ja sävyttömiksi. Kirja on miehinen. Ainoa nainen, Pella, jää väistämättä sivuun pomppimaan osin marionettina miesten maailmassa. Päähenkilöiden suhteet on kuvattu kyllä tarkasti, kerrottu surut ja ilot, erot ja uudelleen löytymiset, ehkä hyvinkin amerikkalaiseen tapaan, mutta jotain menee yli ja jotain puuttuu.

Itse basebal kulkee läpi kirjan punaisena lankana, mutta jää lopulta toissijaiseksi, kirjalilijan kahlatessa läpi päähenkilöiden ihmissuhdeviidakkoa. Nykytrendien mukaan yhdeksi teemaksi muotoutuu homous ja se lieneekin asia, joka nostaa tämän kirjan muista vastaavista erilleen, vaikka onhan näitäkin kuvauksia ollut. Rehtorin rakastuminen Oweniin kuvataan naivisti. Tuntuu kuin aikuinen mies olisi menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hänhän on ollut naimisissa ja hänellä on tytärkin. Rehtorin suhde opikelijoihin ja näiden suhde rehtoriin lienee amerikkalainen, sillä ei tällaista avoimmuutta näe meillä, enkä näe edes tarpeelliseksi. Yliopistossa on tuhansia opiskelijoita, mutta rehtori puuhastelee vain muutaman kanssa jopa intiimeissä suhteissa. En pidä sitä uskottavana juonen kannalta. Se kuitenkin lienee syy kirjan suosioon. Joku uskaltaa sanoa asiat näin. Kaikki kunnia kirjailijalle, asiat on kerrottu luontevasti ja jopa kauniisti. Kokonaan eri asia on, suhtautuisivatko kirjan nuoret tähän näin ymmärtäväisesti vai pitäisikö heidän suhtautua siihen niin kuin koulun johto vaatiessaan rehtorin eroa. Ehkä nykyään on vihdoin päästy eroon fobioista, Amerikassakin.

Kaikesta puutteistaan huolimatta kirja on ihan luettava, vaikka en sitä kehuisi vuoden parhaaksi.

Harbach, Chad: Pelin henki (The Art of Fielding, 2011). Suom. Tero Valkonen. Otava, 2013. 468 s.