Alkemistit 2, Taivaalliset häät

alkemistit2’Olen lukenut Antti Tuurilta 21 kirjaa, joten tätä uusintakaan ei voinut jättää väliin, varsinkin kun se on jatkoa edelliselle. Jo aikoinaan, kun kirjailija kertoi äitinsä tarinaa, olin kyllästyä hänen kerrontatyyliinsä ja siihen lähes paatokseen, millä hän sanomaansa vei eteenpäin. Nyt monta kirjaa myöhemmin huomaan, että sitä tyyliähän näissä kirjoissa oikein odottaa ja josta pitää. Se on tuurimainen kerronta, jota ei voi jäljitellä eikä sitä korvaa mikään, mitä Antti Tuuri kirjoittaa. Tuttu tyyli vie tarinaa joutuisasti eteenpäin ja elämä asettuu oikeaan asentoon, kertoi hän sitten menneistä ajoista tai perhokalastuksesta. Suosittelen.’

Tässä toisessa osassa kullan valmistus jatkuu, nyt Tukholmassa. Alkemistit siirtyvät Pohjanlahden toiselle puolelle, koska rahat ovat loppuneet ja Vuorikapteeni on menettänyt omaisuutensa Uudessakaupungissa. Hankkiessaan lisärahoitusta hän päätyy salanimellä Drottningholmiin Tukholman lähelle paroni Munckin suojelukseen ja vähitellen sinne aletaan rakentaa laboratoriota, jossa kullan valmistuksen pitäisi onnistua paremmin. Kuningas Kustaa III on antanut asialle suostumuksensa.

Kirjan minäkertoja maamittari Carl Bergklint suree morsiantaan Katarinaa ja lukee Christian Rosencreutzin kirjaa Alkemistiset häät, jonka hän oli saanut ystävältään Gustav Björnramilta. Siinä kerrotaan, kuinka päästään nousemaan seitsenportaisia tikapuita Korkealle vuorelle. Kirja on kuitenkin vaikea ja vaatii selvitystä. Tätä varten Carl tekee muistiinpanoja kysymysten muotoon kysyäkseen niitä Björnramilta, kun pääsee Tukholmaan. Syysmyrskyissä hän lopulta purjehtii sumppulaivalla meren yli ja asettuu asumaan tuttaviensa luo kaupunkiin.

Vähitellen myös kullan valmistus alkaa. Vuorikapteeni hengellinen siveys ei kuitenkaan kestä ja hän ei pysty mitämään näppejään erossa huusholleskastaan ja niin Brita-neiti tulee raskaaksi. Monien vaiheiden jälkeen tie Korkealle vuorelle pysyy edelleen salattuna, kullan valmistus samoin ja Vuorikapteeni alkaa haikailla uusiin seikkailuihin. Vaimonsa Anna Charlotan hän on hylännyt Uuteenkaupunkiin, mutta haluaa poikansa mukaansa Lontooseen, jotta tämä saisi sivistystä ja hyvää opetusta swedenborilaiseen oppiin. Uusi Jerusalem on tarkoitus perustaa Sierra Leoneen, mutta Vuorikapteeni kuolee ennen sitä viidakossa kuumeeseen.

Kun kultaa ei laboratoriossa ala syntyä, on Carl Bergklintinkin alettava suunnitella elämäänsä uudella tavalla. Brita-neiti synnyttää pojan, mutta menehtyy itse. Niinpä Carl adoptoi vauvan, kutsuu äitinsä auttamaan ja alkaa toimia opettajana lukioikäisille pojille Drottningholmissa. Seesteisyys ja onni asettuvat vihdoin asumaan hänen kanssaan.

Alkemistit-kirjan toinen osa keskittyy suurelta osin ihmisen kasvuun paremmaksi eli valmistautumiseen Taivaallisiin häihin. Nuori Bergklint yrittää tunnontarkasti noudattaa ohjeita, elää omalle Katariinalleen uskollisena ja odottaa taivaallisia häitä tämän kanssa sitten joskus. Pitkät selostukset valmistautumisesta ja kilvoittelusta ovat kuin satua tai surrealistista unta, josta ei kertoja saa selvää, puhumattakaan lukija. Teksti on kuin rinnakkaista Raamatun Ilmestyskirjalle sillä poikkeuksella, ettei tässä ole uskonnollista juonta. Niinpä tuntuu hullulta, että kertoja haluaa edelleen kilvoitella ja ymmärtää moisia vuodatuksia. Kirjan lopussa inhimillisyys pääsee lopulta voitolle ja kertoja voi tuntea omaa onnea eikä vain Vuorikapteenin tai Björnramin onnea. Sille ei voi mitään, että minusta häntä käytettiin pahasti hyväksi, tekemään työt, kun muut huvittelivat, eivätkä ehkä edes uskoneet asioiden sujuvan ja kullan valmistuvan.

Kirja on aitoa Tuuria. Se etenee joutuisasti, vaikka jankkaakin toisin paikoin pahasti. Sen kuvaus tuon ajan elämästä lienee aika lähellä totuutta. Meidän on vaikea ymmärtää, miksi kultaa yritetään väkisin valmistaa hengellisillä konsteilla. Heidän on täytynyt olla tosissaan, muuten koko hommalta olisi pudonnut pohja pois. Lukiessa ajatteli ihmisen herkkäuskoisuutta ja tiedonnälkää. Sitä Tuuri on tässä kirjassa hyvin kuvannut. Lämmin pienimuotoinen huumori luo kirjaan kepeän tunnun, vaikka puhutaan vakavista ja vaikeista asioista.

Tuuri, Antti: Alkemistit II, Taivaalliset häät. Otava, 2014. 397 s.

Lintuja

varis

’Innostuin kasvikatsauksen jälkeen katsomaan myös lintujen tilanteen. Suuri osa muuttavista on jo kaikonnut maisemista, mutta jotain sentään vielä liikkuu, ainakin kuvan variksia. En ole koskaan oikein osannut ottaa lintukuvia. Kai se johtuu osaksi siitä, etten jaksa kytätä niitä tarpeeksi kauan ja toisaalta en omista mitään pitkää putkea, joka toisi linnun lähietäisyydelle. Nämä lintuhavainnot on tehty muiden töiden ohessa, joten ne eivät ole mitenkään kattavia.

keltasirkkuTiistai oli todellinen lintupäivä. En ole eläissäni nähnyt niin paljon hanhia, kuin sinä päivänä ylitti asuinpaikkani täällä Hämeessä. Samaan aikaan taivaalla kaakatti useampikin aura matkatessaan vakaasti etelään. Yhdessä aurassa laskin olevan useita satoja lintuja, joten sen iltapäivän aikana peltojen yli lensi tuhansia hanhia. Havahduin valokuvaukseen vasta siinä vaiheessa, kun olin seurannut näytelmää parin tunnin ajan. Sen jälkeen tietenkin lintujen reitti muuttui idemmäksi ja sain vain kaukaisen kuvan linnuista. Pääasiassa auroissa oli valkoposkihanhia, mutta joissakin oli myös tummempia lintuja. Kaukoputkea en ryhtynyt virittelemään, joten tarkempi lajinmääritys jäi tekemättä. Jyväskylän Säynätsalossa  laskivat samana päivänä yli 18 000 hanhea, joten silloin oli todellinen muuttopäivä. Syy tähän selveni ilmavirtauksista. Tuuli kääntyi yöllä pohjoiseen ja se pukkasi Vienanmerellä odottavat linnut liikkeeseen.

Kaikkiaan viikon aikana havainnoin seuraavat 32 lintua täällä Hämeen sydämessä:

varis, naakka, harakka, närhi, korppi, käpytikka, harmaapäätikka, palokärki, metso, pyy, teeri, laulujoutsen, hanhi (valkoposki), heinäsorsa, telkkä, lehtokurppa, punarinta, västäräkki, pajulintu, niittykirvinen, vihervarpunen, viherpeippo, keltasirkku, punatulkku, peippo, mustarastas, räkättirastas, talitiainen, sinitiainen, hömötiainen, töyhtötiainen, pikkuvarpunen

Varmaan muitakin muuttajia piipahti pelloilla, en vain tarkistanut niitä kiikareilla. Kovin hiljaiseksi maisema on mennyt. Punarinnan tikutus kuuluu pensaista, jotsenen huuto järveltä, palokärki on usein äänessä samoin harmaapäätikka. Siinäpä ne äänet sitten ovatkin. Kun tästä kuukausi mennään eteenpäin, alkaa olla vielä hiljaisempaa. Yritetään kestää.’

hanhia

Lokakuun sammal

lapiosammal1

’Lokakuussa pellot on yleensä puitu muttei vielä kynnetty. Silloin on löydettävissä suuri joukko mielenkiintoisia mutta valitettavan pieniä sammalia, jotka kasvavat sänkipellon uumenissa savipaakuilla. Niiden löytäminen tämän jälkeen on paljon hankalampaa. Niinpä olen viime päivinä kulkenut avoimia peltoja kumarassa kuin vanha ukko tähyten jalkoihini ja koukkien savipaakkuja tiirattavaksi. Helpoin näistä pienistä on valittu lokakuun sammaleksi.’

Savikkolapiosammal (Tortula truncata) on kooltaan vaivaisen sentin jos sitäkään. Sen lehdet ovat ruusukkeella maata vasten ja itiöpesäke nousee niiden keskeltä. Pesäke on lähes pallonmuotoinen, kypsänä ruskean musta ja alkuvaiheessa kauniin vihreä. Sammal tekee lähes aina pesäkkeitä ja siksi se onkin niin helppo tuntea, joskin vaikea huomata, ellei katsele tarkkaan jalkoihinsa.

lapiosammal3Sammal on pioneerilaji, eli ilmaantuu sinne, missä maata käsitellään ja sille siten vapautuu kasvutilaa. Sitä voi etsiä savipelloilta, kaatopaikoilta, tien pientareilta, rannoilta. Komeimmillaan se on näin syksyllä, mutta vanhoja pesäkkeellisiä versoja voi löytyä aikaisemminkin. Usen se peittää koko savipaakun alleen, mutta paljon sillä on myös seuralaisia. Yllä olevassa mosaiikkikuvassa on useita pieniä sammallajeja, joista nyt voisi mainita ainakin hopeahiirensammalen, pikkitumpurasammalen, törrökarvasammalen, ojahankasammalen, miksei myös tavalliset nuokkuvarstasammal ja kulosammalkin menesty sen läheisyydessä. Savikkolapiosammalta voi löytää Etelä- ja Keski-Suomesta aina Oulun korkeudelle saakka. Pohjoisessa se toki on jo paljon harvinaisempi kuin täällä Hämeessä.

lapiosammal2Nyt on otollinen aika metsästää tämä lokakuun sammal. Peltojen savipaakut kannattaa tutkia tarkaan, niissä voi olla myös siipisammalia. Ainakin itse löysin savikkosiipisammalta ja kääpiösiipisammalta, joka sitten onkin nimensä mukaisesti todellinen kääpiö. Ensi tuttavuuteni sen kanssa tapahtui mikroskoopin välityksellä, koska sammalen verso oli alle millin mittainen. Onnea etsintöihin.