Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2014

Kukkien ennätys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Täyttöalue

’Ylläoleva kuva on syksyinen ja värikäs, juuri sellainen kuin tähän aikaan sen kuuluukin olla. Syksy on edennyt aikataulussaan, vaikka räntäsade viikko sitten olikin sotkea koko paletin. Onneksi sen jälkeen tuli taas lämmintä. Kukat toipuivat pienestä pakkasesta ja kukinta jatkui. Kuvassa ei näy kukkivia kasveja, mutta kun kulkiessaan katsoo tarkemmin jo kuihtuvien kasvien joukkoon, löytyy yllättävän paljon kesäisiä kukkijoita.

Olen monena vuonna laskenut kukkivien kukkien määrän näin syys-lokakuun vaiteessa. Ehkä lajimäärä kertoo jotain kesästä ja sitä seuranneesta alkusyksystä. Uusintalaskenta on sitten kuukauden kuluttua, mutta siihen yleensä vaikuttaa jo voimakkaammin talven läheisyys ja kylmyys. Laskin eilen syyskuun viimeisenä päivänä reilun kilometrin lenkillä kukkivat kasvit. Reitti oli suurinpiirtein sama kuin edellisinäkin vuosina ja tulos oli tällainen:

syysmaitiainen, nurmikaunokki, peurankello, sarjakeltano, kylänurmikka, saksanhanhikki, pihasaunio, pukinparta, metsäkurjenpolvi, puna-apila, pihatähtimö. pelto-ohdake, alsikeapila, lutukka, pietaryrtti, harakankello, rätvänä, rentohaarikko, peltohatikka, nurmihärkki, kurjenkello, voikukka, rypsi, puna-ailakki, timotei, niittyleinikki, valkoapila, punapeippi, liuskapeippi, pelto-orvokki, tahmavillakko, peltotaskuruoho, päivänkakkara, paimenmatara, peltovalvatti, otavalvatti, pihatatar, saunakukka, ukontulikukka, linnunkaali, rohtotädyke, jättipalsami, siankärsämö, ojakärsämö, nurmitädyke, aholeinikki, peltovillakko, tarhaorvokki, peltolemmikki, keltasauramo, hentosavikka, niittynurmikka, niittynätkelmä, poimulehti, pukinjuuri, ruusuruoho, peltohanhikki, mansikka, särmäkuisma, nokkonen, rikkaukonnauris, mesiangervo, heinätähtimö, savijäkkärä, hopeahanhikki, kyläkarhiainen, valkoailakki

Kaikenkaikkiaan siis 67 lajia. Se on kasikkien aikojen ennätys. Blogissa olen julkaissut edellisvuotisia tuloksia: vuonna 2012 löytyi 50 lajia ja vuonna 2013 58 lajia. Nopeasti katsottuna lajiluku näyttää lisääntyvän vuosi vuodelta. Tietenkään näin lyhyellä otannalla ei voi tehdä johtapäätöksiä esim. ilmaston lämpenemisestä tms. Paremminkin syy saattaa olla tarkemmassa seurannassa tai reitin paremmassa tuntemisessa; voi odottaa joitain kasveja jo entuudestaan tutulta paikalta. Kuitenkin tämä syksy on ollut tähän asti lähes kesää ja se tietenkin vaikuttaa kasvien kukintaan. Huomioni kiinnittyi siihen, että alkuperäiskasvimme talveentuvat aikoinaan ja monet nyt löytyneet ovat joko tulokkaita, rikkakasveja tai yksivuotisia. Alkuperäista metsäapilaa ei löydy, mutta muut rehukasveiksi tuodut apilat kukoistavat edelleen.

Yllätyksenä voisi pitää esim. nurmikaunokin runsasta kukintaa tai mesiangervon todella upeaa kasvustoa täydessä kukassa. Selitys näille löytyy. Molemmat kasvoivat heinäkuussa niitetyllä pientareella, jossa oli muitakin uuskukkijoita, kuten hanhikkeja ja kelloja. Kukkakautta voikin pidentää oikea-aikaisella pientareiden ja niittyjen niitolla.

Ennenkin olen kehoittanut muitakin tekemään syksyisiä kukkakävelyitä. Niillä saa paitsi liikuntaa niin myös löytämisen riemua. Luettelon lajeihin voi tutustua kasvisivuilla esim. hakukenttää hyödyntämällä.

40: punapeippi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Irjanne

’Syksy tuli kylmänä ja tuulisena jopa räntäisenä. Mutta viikot eivät ole samanlaisia. Nyt taas aurinko paistaa ja lämpötila lähentelee pariakymmentä astetta täällä Hämeessä. Kohta on aika laskea syyskuun kukat ja todeta, että ainakin kuvan kasvi kukoistaa edelleen juuri niin kuin edellisinäkin vuosina. Se ei tunnu välittävän pakkasista, ei tuulesta eikä rännästä. Peipit kukkivat lumentuloon saakka ja nyt ne on helppo huomata puutarhasta tai leikatuilta viljapelloilta.’

Punapeippi (Lamium purpureum) on toinen yleisistä punakukkaisista Lamium-lajeista, toinen on liuskapeippi (L. hybridum). Nämä kaksi erottaa toisistaan lehden hammastuksen avulla. Punapeipillä lehden hampaat ovat kuin piparkakun reunat ja liuskapeipillä nimensä mukaan liuskaiset ja terävähampaiset. Maassamme elää muutama muukin peippilaji, mutta harvinaisena. Eteläosissa maata melko yleinen on valkopeippi (L. album), jonka kukkimattomana voi sotkea jopa pieneen nokkoseen.

Punapeippi on yksivuotinen rikkakasvi puutarhoissa, pelloilla, pientareilla ja kaatopaikoilla. Se kasvaa yleensä parikymmensenttiseksi. Kukat ovat punaiset ja huulikukkaisille kasveille tyypilliset kaksihuuliset, jolloin ylähuuli on kypärämäinen ja alahuuli liuskainen. Kasvi kukkii koko kesän ja tekee runsaasti siemeniä yksivuotisten tapaan. Rikkakasvina se ei myöskään säiky kylmiä ilmoja eikä sateisia kesiä. Kuitenkin kasvupaikkojen umpeenkasvu ja suurten kasvien varjostus hävittävät sen kasvupaikaltaan. Jos kasvualuetta raivataan, esimerkiksi vilja leikataan, nousee kasvi nopeasti kukkimaan ja ehtii tehdä siemeniä melko lyhyellä aikataululla.

peippi3Punapeipin kasvualue ulottuu napapiirille saakka. Pohjoisessa se on selvästi harvinaisempi kuin etelässä ja aivan maamme pohjoisimmissa osissa se muuttuu satunnaiskasviksi, jonka voi löytää vain kaikkein suotuisimmilta kasvupaikoilta, lähinnä kaatopaikoilta, joilla riittää ravinteita ja myllättyä kasvualustaa peipin kasvaa. Tällaisella paikalla etelässä se saattaa ryöhähtää vallitsevaksi kasviksi ja sen koko lähentelee silloin puolta metriä.

Ennen kuin viljapellot kynnetään kannattaa käydä ihailemassa peippejä. Kesällä kartoituksessa niitä huomaa huonosti, mutta nyt ne ovat selvästi näkyvissä. Pelloilta voi silloin löytää myös kaksi harvinaisempaa peippiä: sepiväpeipin (L. amplexicaule) tai välipeipin (L. confertum). Jostakin syystä nämä lajit puuttuvat vielä Luopioisten kasvistosta. Olen niitä kyllä etsinyt, mutta toistaiseksi turhaan. Parempaa onnea lukijoille.

Irjanne

Opettajainhuone

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

opettajainhuone’Kun on ollut tarpeeksi kauan poissa opettajainhuoneesta, voi yrittää lukea siitä fiktiivistä tarinaa. Annika Luther on suomenruotsalainen kirjailija ja opettaja. Hänen viime vuonna ilmestynyt kirjansa luotaa työelämää, koulun arkea ja juhlaa, liikkuu ajan virrassa humoristisesti mutta myös vakavasti. Tuollaistahan se koulumaailma on: hektistä, ihanaa ja kauheaa. Tässä muutama vanhan opettajan kommentti tarinaan.’

Opettajaihuone sijoittuu kuvitteelliseen helsinkiläiseen ruotsinkieliseen Diktonius-kouluun. Siinä käydään läpi yhden lukuvuoden tapahtumia opettajien näkökulmasta. Samalla valotetaan niitä tapahtumia opettajainhuoneen oven takana, jotka jäävät oppilailta useinmiten näkemättä.

Päähenkilöinä ovat opettajat: kieltenopettaja Tove, historianope Max, matemaatikko Freddu, joka on aikaisemmin toiminut liike-elämässä, eläkeikää lähestyvä Magdalena ja uusi rehtori Mikaela. Lukuvuoden tapahtumiin päätyvät rakkaus, kiusaaminen, oppilaan kuolema, piikittely, puolukkaretki, elokuvayö, Diktonius-kilpa ja paljon muuta. Aiheita käsitellään huumorilla, osin jopa iroonisesti, mutta samalla myös tunteella ja herkkyydellä. Tiettyä vakavuutta myös löytyy, varsinkin, kun kerronta siirtyy tummiin sävyihin, kiusatun oppilaan kuolemaan ja homoseksuaalin opettajan syrjäyttämiseen.

Kevätjuhlan lähestyessä myös tunnelmat tiivistyvät ja asiat saavat ratkaisunsa, eivät kuitenkaan kaikki. Tapahtuisiko näin todella? Asioilla on taipumus lutviintua, sanotaan ja hetken lukiessa tuntuu, että tässä ne on ollut pakko saattaa päätökseen, koska kirjakin päättyy.

Koulumaailmassa elämäntyöni tehneenä tartuin tähän kirjaan oikeastaan juuri sen vuoksi. Luther on kirjoittanut aikaisemmin hyvän palautteen saaneita nuortenkirjoja, joten tekstiltä saattoi odottaakin jotain. Eikä tässä oikeastaan joutunut pettymään. Lauseet seuraavat toistaan juohevasti, kerronta on nasevaa ja tyylikästä, huumorinkin ymmärtää. Toisaalta koulumaailma tulee lähelle; sellaistahan se on, jokainen päivä on erilainen ja yllätyksiä täynnä. Kun siihen sotkeutuu vielä ihmissuhdeasioita, on ihme että henkilöt selviävät kaikesta kunnialla läpi. Kaikki eivät selviä ja niissä kohdin kirja jää avoimeksi, niin kuin keväällä jää lukuvuosikin.

Itse pidin kerronnasta, mutta en välttämättä juonenkäänteistä. Oppilaan kuolema traagisella tavalla on minusta liian suuri asia tällaiseen tarinaan. Se olisi vaatinut ihan oman juttunsa. Työpaikkarakkaus sen rinnalla on korni, joskin hyvin kerrottu ja monipuolisesti valotettu. Maxin kohtalo lienee aika tuttu, kun syntipukki keksitään, sitä myös käytetään. Kuinkas siinä sitten puolustaudut, kun syytteet ovat absurdeja ja niitä esittää lapsi tai häiriintynyt vanhempi. Niinpä sitä aihetta kirjassa ei olekaan viety loppuun, sitä kun ei ole. Maxin itsensä on päästävä kuopasta ylös, mutta kuinka.

Kirjan henkilöt ovat tyypitettyjä liki stereotyyppisesti, samoin tapahtumat. Sellaistahan opettajainhuoneissa on eli siinä ei ole mitään uutta. Kirjasta luettuna ne tuntuvat jopa liiankin tutuilta, vaikka moneen vuoteen en ole sallaisia asioita joutunut enää selvittelemään. Ehkäpä kirja senkin vuoksi oli paikallaan lukea; osaa asettaa asioita järjetykseen päässään.

Luther, Annika: Opettajainhuone. Teos & Schilds & Söderströms, 2013. Suom. Sinna Virtanen. 308 s.

39: pietaryrtti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pietaryrtti3’Kävelin koiran kanssa tien reunaa viikonvaihteessa ja ihailin monia kesäisesti kukkivia kasveja. Pientareet oli niitetty heinäkuun lopulla ja niinpä kasvien uuskukinta oli päässyt kunnolla vauhtiin. Siinä kukkivat kilvan apilat, kellot, kaunokit ja kärsämöt. Upeimman keltakukkaisen valitsin tämän viikon kasviksi, vaikka viimepäivien koleus ja yön kylmyys onkin saattanut sen loistoa runnella. Nautitaan kuitenkin kesän viime kukista.’

Pietaryrtti (Tanacetum vulgare) on alkuperältään euraasialainen kasvi, jonka alkuperäinen kotiseutu lienee jossain Venäjällä. Kaikkialla muualla se on ihmisen mukanaan tuoma tulokas. Sen laaja levinneisyys on seurausta kasvin rohdoskäytöstä. Asuinpaikkaa muutettaessa kasvi on otettu mukaan mahdollisesti siemeninä ja kylvetty uuden asunnon läheisyyteen. Kasvin eteeriset öljyt sisältävät ainakin thujoneita ja kamferia. Kasvin kukista keitettyä rohdosta on käytetty suolistoloisten poistamiseen, ajettumiin ja luuvaloon. Lehdet ovat kelvanneet aromaattisina mausteeksi munakkaisiin ja koko kasvia on käytetty lankojen värjäykseen. Nykyään muut aineet ovat syrjäyttäneet tämän yrtin käytön.

pietaryrtti2Kasvilla on useita kansanomaisia nimityksiä. Kukkien ulkonäöstä tulee nappiruoho tai -yrtti, rohto-ominaisuuksista matoyrtti, matoryyni, madonsiemen. Niin suosittu se on ollut, että parhaat yksilöt siirrettiin kukkapenkkiin kasvamaan. Erityisen suosittu oli kurttulehtinen (f. crispum) muoto, jota näkee edelleen maaseudulla maatalojen kukkapenkeissä. Koristkasvina se on usein kannusruohon seurassa. Näin elokuussa se värjää tienreunoja yhdessä sarjakeltanon ja kultapiiskun kanssa.

Pietaryrtti on asutuksen kasvi. Sitä tapaa parhaiten hiekkaisilta pientareilta kylien liepeiltä. Meillä se on levittäytynyt koko maahan, mutta yleisin se on Etelä- ja Keski-Suomessa. Merenrantojen kasvustot katsotaan alkuperäisiksi, mutta muut tulokkaiksi. Täällä Hämeessä sen kasvustot ovat pääasiassa liikenteen tai ihmisen siirtoistutusten perua. Monelta paikalta se puuttuu kokonaan, mutta saattaa ilmaantua yllättäen jonkin metsäautotien varteen, paikkaan, jossa joku on siivonnut saappaansa tai ravistellut auton kuramaton.

Irjanne

Viikon kasvi, pietaryrtti, on kaikella tapaa mielenkiintoinen kasvi ja sen soisi viihtyvän kasvupaikoillaan asutuksen liepeillä.

Minä olen monta

Julkaistu , kirjoittanut
4

minä olen monta’Olen lukenut lähes kaikki John Irvingin kirjoittamat ja suomennetut teokset. Monet niistä ovat muodostuneet tärkeiksi ja muistissa pysyviksi kokemuksiksi. Kun tartuin tähän viimeisimpään ja luin sen esittelyn, mietin pitkään, jaksanko pohtia kirjailijan kanssa seksuaalisuutta taas 600 sivun verran. Hänhän on käsitellyt aihetta useassa teoksessaan, erityisesti läpimurtoteoksessa Garpin maailma. Uteliaisuus vei voiton: Kannattiko, menikö aika hukkaan, sainko mitään? Vaikea sanoa näin lyhyellä aikajanalla, ehkä myöhemmin huomaa tästäkin teoksesta saaneensa jotain.’

Irvingin 13. romaani paneutuu tämän hetken pitkään jatkuneeseen muoti-ilmiöön, seksuaalisuuteen ja sen poikkeavuuksiin. Kuusisataa sivua pohditaan asiaa suvaitsemattomuudesta, tasa-arvosta ja suuntautumisesta. Jo kirjan puolessa välissä asia on tullut selväksi ja lukija jäi miettimään, ketä tässä painostetaan tai valistetaan. Kirja kääntyy väkisinkin suvaitsemattomaksi toisinajattelevia kohtaan, vaikka yrittääkin pysyä puolueettomasti aiheessaan.

Billy Abbot huomaa nuorena rakastuvansa vääriin henkilöihin eli poikiin ja vanhempiin naisiin. Tästä alkaa irvingmäinen kavalkadi henkilöitä, jotka eivät ole tavallisia. Kirjassa seurataan Billyn kehittymistä kaveripiirissä, suvussa, koulussa ja harrastuksissa. Hänen isoisänsä Harry näyttelee harrastajateatterissa naisena, isäpuoli ensirakastajana, täti naisrooleissa ja opiskelijat milloin miehinä milloin naisina sekaisin. Shakespeare tulee tutuksi kirjaa lukiessa kuin myös paini, joka esiintyy lähes kaikissa Irvingin teoksissa. Koulutovereista Billylle läheisimmäksi muodostuu Elaine, jonka kanssa hän useaan otteeseen yrittää sopeutua elämään normaalisti sekä voittamaton painija Kittredgen, joka lopulta luopuu mieheydestään ja muuntuu naiseksi.

Billyn ensirakkaus on kirjastonhoitaja neiti Frost. Tämä luotaa Billyn kirjallisuuden pariin ja auttaa häntä löytämään identiteettinsä biseksuaalisena. Neiti Frost osoittautuu transvestiitiksi, joka on muuntunut naiseksi. Häneltä Billy saa ensikosketuksen seksuaalisuuteensa. Se aiheuttaa kuitenkin paikkakunnalla pahennusta ja seuraamuksia. Lukiessani näitä pienen kaupungin ihmisten kokemuksia ja elämäntarinoita en voinut kuin ihmetellä. Tarina oli epäuskottava kaikin puolin. Omalta ajaltani 60- ja 70-luvulta ei muistissani ole ainuttakaan tämäntapaista henkilöä tai tapahtumaa. Homoseksuaalisuuteen törmäsin ensi kerran vasta 80-luvun lopulla, kun pikkupojat haukkuivat kavereitaan tietämättä asiasta yhtään mitään. Vermontin First Sisterin kaupungissa ei tainnut olla yhtään normaalia suhdetta tai ihmistä, kaikilla oli kirjan mukaan jokin seksuaalisuuteen liittyvä erityispiirre, jota yritettiin suvaita.

Billystä tulee kirjailija ja näin teos toistaa samaa teemaa kuin niin moni muukin koulu- tai yliopistopiireissä liikkuva amerikkalainen teos. Jos en tietäisi, että John Irving elää normaalissa suhteessa ja on kolmen pojan isä, voisin luulla kirjaa omaelämäkerralliseksi. Billynkin kirjat käsittelevät seksuaalisuutta ja tulevat hyvin suosituiksi ympäri maailman. Kirjallisuus kiertyy teoksessa kaiken ympärille. Se on täynnä sitaatteja niin Shakespearen näytelmistä kuin muistakin englantilaisen maailman klassikoista. Näitähän vilisee valtaosassa muutakin amerikkalaista kirjallisuutta nykyään. Näytteleminen tuo esiin kirjan nimen. Se on lainaus Shakespearen näytelmästä Rikhard II. Roolit vaihtuvat samoin kuin sukupuolet ja näyttelijä joutuu moneksi. Joillekin rooli jää päälle, kuten iso-isälle, joka pukeutuu edesmenneen vaimonsa vaatteisiin myös teatterin ulkopuolella, joillekin hakemalla haetaan roolia, jolla saadaan erityistä toimintaa aikaan, kuten tytöksi muuttuvan pojan esiintymisestä Juliana.

Kirjan yhtenä teemana on irvingmäiseen tapaan myös isättömyys. Koko kirjan ajan Billy etsii isäänsä, joka löytyy kirjan lopussa transubaarista Espanjasta naiseksi pukeutuneena. Irving toistaa teemojaan loppuun saakka. Niinpä kirjassa kliseisesti päädytään maailmaan, jossa on heikkoja miehiä, joiden identiteetti on hukassa ja olemattomia naisia, jotka esiintyvät suvaitsemattomuuden kaavussa tai ovatkin todellisuudessa miehiä. Koko maailma on kääntynyt nurinkuriseksi. Kirjallaan hän varmaankin tahtoo painottaa kaiken suvaitsemista ja ihmisen tuntemisen merkitystä ennen leiman lyömistä. Sinällään hyvä asia, mutta pitääkö sitä rautalankaa vääntää 600 sivun verran.

Olen aina pitänyt Irvingin tyylistä kirjoittaa ja käännellä juonta, hätkähdyttää lukijoitaan ja tuoda esiin uusia asioita. Varhaisemmissa teoksissaan hän pysyi linjassa ja kunnioitti lukijoitaan. Niinpä teokset Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Ystäväni Owen Meany ovatkin kaukana tämän teoksen edellä. Nyt kirjailija on langennut löysän kirjoittelun ansaan, toistaa selviä asioita kyllästymiseen saakka ja jankkaa samaa asiaa uudestaan ja taas uudestaan. Kirjasta olisi voinut karsia pari sataa sivua pois juonen tai sanoman yhtään käsimättä.

Tämä kirja on Irvingin teoksista mustin. Vaikka juoni puetaan komedian verhoon ja asioita pohditaan kieli poskella, niin alla kuplii syvä mustuus. Ihmiset eivät ole onnellisia, eivät elä rakkaudessa eivätkä ystävyydessä keskenään, etsivät ja sekoilevat. Väkivaltaiset kuolemat sekoittavat soppaa entisestään ja 80- sekä 90-luvun aids-epidemia painaa kuoleman merkin useiden kirjan henkilöiden otsaan. Kun ihmiset kuolevat nelikymppisinä tuskallisesti tai tekevät itsemurhan kumppaninsa kuoleman jälkeen, ollaan todella mustilla vesillä. Billy ei paljasta tunteitaan rakastetulleen rakkaudentunnustusta kummemmin eikä osaa surra poismenneitä. Äidin traaginen kuolema sivuutetaan lähes olankohautuksella, ensirakkaus saa mennä samalla tavalla. Hän ei etsi isäänsä todella, ei nuoruuden kiusaajaansa, ei neiti Frostia, vaikka kaikki ne ovat olleet tärkeitä hänen nuoruudessaan. Niinpä kirja jää laajuudestaan huolimatta kovin pinnalliseksi.

Kirja on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kuten muutkin Irvingin teokset, mutta sille ei voi mitään, että se ei ole mitään miellyttävää luettavaa. Taidanpa harkita jatkossa tarkaan kannattaako aikaansa enää pistää hänen mahdollisten uusien teostensa lukemiseen.

Irwing, John: Minä olen monta (In One Person, 2012). Tammi, 2013, suom. Kristiina Rikman. 604 s.

Hiidenportti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

hiidenportti1

’Nuorena suosikkilukemistoni oli Martti Linkolan kirjoittama kirja Viimeiset erämaat. Se ilmestyi vuonna 1966 ja esitteli kaikki kansallis- ja luonnonpuistomme. Niitä oli silloin 24 kpl, 15 luonnonpuistoa ja 9 kansallispuistoa. Muistan kuinka haaveilin käyväni niissä kaikissa. Käymättähän se jäi, enkä vieläkään ole käynyt edes niissä kirjan esittelemissä, puhumattakaan kaikista nykyisistä puistoista, joita on 38 kansallispuistoa ja 19 luonnonpuistoa.

hiidenportti21960-luvulla oltiin heräämässä metsien ja kauniiden paikkojen suojeluun ja siksi tuo Linkolan kirja oli tärkeä kannustin uusien puistojen perustamiseen ja myös retkeilyyn niissä. Muistan kuinka silloin puistot olivat vailla mitään palveluita, kartat olivat epämääräisiä ja polut alkoivat ja loppuivat sattumanvaraisesti. Puistovierailussa oli seikkailun tuntua. Toisin on nyt. Jokainen voi turvallisin mielin mennä kansallispuistoon retkeilemään. Metsähallitus on esimerkillisesti opastanut reitit, varustanut nuotiopaikat, rakentanut laavut ja autiotuvat retkeilijöiden käyttöön. Vaan onko kulkijoita? 60-luvulla puistoissa ei tavannut juurikaan ketään, nyt jonkin verran enemmän. Käyttö voisi silti olla suurempaa.

Kävin viikolla Hiidenportin kansallispuistossa kävelemässä vajaan kymmenen kilometrin lenkin. En tavannut oman seurueen lisäksi ketään muita, mutta polun kuluneisuudesta saattoi päätellä, että siellä oli käynyt runsaasti retkeilijöitä. Hiidenporttia ei ollut Linkolan kirjassa, koska puisto perustettiin vasta vuonna 1982, jolloin samalla kertaa rauhoitettiin toistakymmentä uutta aluetta kansallispuistoiksi. 44 km2 aarnimetsää, ojittamatonta suota, pieniä järviä ja lampareita odottavat kulkijaa hyvien yhteyksien päässä Kainuussa Sotkamon kunnassa. 

hiidenportti3Puisto antaa hyvän kuvan kainuulaisesta luonnonmetsästä, sellaisesta mikä se oli ennen tervanpolttoa ja nykytaloutta. Ensinmainittu tuhosi petäjiköt vähitellen kokonaan ja jälkimmäinen muutti laajat alueet hakkuuaukeiksi ja rääseiköiksi. Tällaisia näkee aivan liikaa ajaessaan pohjoiseen tai oikeastaan missäpäin tahansa maassamme. Aikanaan metsät toipuvat ihmisestä huolimatta, jos niiden annetaan toipua, nyt lehtipuupusikko valtaa hakkuut ja tukahduttaa istutetut taimikot ilman hoitoa.

Linkolan kirja oli aikoinaan hätähuuto viimeisten erämaiden puolesta. Se tepsi samalla tavalla kuin Yrjö Kokon kirja Laulujoutsen, nyt meillä on paljon enemmän näitä erämaita suojelun piirissä, kunhan vain huolehdimme siitä, että ne säilyvät erämaina. Vaaranahan edelleen on metsäalueiden pirstoutuminen tai kaivostoiminnan leviäminen niiden liepeille tai päälle. Talvivaaraan Hiidenportista ei ole kuin 40 km.

hiidenportti4Kun aikoinaan ajattelin käydä kaikissa puistoissa, ajattelen nyt ehkä vain käväisemistä. Lapin laajat puistot ovat mahdottomia kaikkinensa kiertää. Talvella suksilla olen kiertänyt niin Saariselkää, Kevoa kuin Lemmenjokeakin, mutta silloinkin näkee vain pienen osan puistosta. Kun istuu Muorravarrakan tuvan rappusilla on erämaan sydämessä, kun keittää pannukahvit Porttilammen laavulla tuntuu aivan samalta. Matka tien päähän ei siis tätä tunnetta ratkaise. Tosin, jos on ponnistellut monta päivää tavoitteen savuttaakseen, se tuntuu paremmalta kuin pieni pistäytyminen puiston sisällä. Tunnelma on kuitenkin sama. 

hiidenportti6Kaikella tapaa voisi suositella puistoissa piipahtamista, se kannattaa. Jos aikaa on vähän, niin kuin nykyihmisellä tuntuu olevan, pääsee hyvin tunnelmaan vain kymmenen kilometrinkin lenkillä. Tällaiseen retkeilyyn meillä on monia puistoja Lapin eteläpuolellakin ja matka sinne on paljon lyhyempi täältä Ruuhka-Suomesta. Suosittelen vaikka näin ruska-aikaan ennen liukkaita kelejä. Toisaalta nämä puistot ovat hyviä retkikohteita kaikkina vuodenaikoina, kunhan varustautuu sillä mielellä, että polku voi olla liukas tai räntäsade yllättävä.’

hiidenportti5

38: variksenmarja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

variksenmarja1

’Olen parhaillaan Vuokatissa ja näpyttelen tätä viikottaista kasvipostausta kämpän terassilla auringon laskiessa järven taakse. Kiersin juuri pienen lenkin salskeassa mäntymetsässä ja ihailin alkavan ruskan värejä. Etelämpänä metsän kenttäkerros on täynnä mustikkaa ja puolukkaa, mutta täällä silmiin pisti heti kuvan variksenmarja. Siitäpä saankin hyvän kasvin täksi viikoksi.’

Variksenmarja (Empetrum nigrum) on yleinen kasvi koko maassa. Etelämpänä kasvaa kaksikotinen nimilaji (ssp. nigrum) ja pohjoisempana yksikotinen pohjanvariksenmarja (ssp. hermafroditum). Tämän kotisuuden voi tarkistaa katsomalla marjojen tyvelle; jos siellä näkyy heteen jäämiä, on kyseessä pohjoinen alalaji. Lapissa se on vallitseva muoto, mutta löytää sen etelämpääkin lähinnä suurten järvien rannoilta ja korkeiden mäkien päältä. Muuten etelässä on nimirotua lähinnä soilla ja kosteikoissa, joskus myös mäntykankailla.

KurkisuoVariksenmarjaa on turhaan väheksytty marjakasvina, sillä sen marjat ovat aivan yhtä kelvollisia kerättäväksi kuin mustikat tai puolukatkin. Tuulipölytteisenä kasvina se tekee vuosittain säännöllisesti runsaasti marjoja ja varsinkin pohjanvariksenmarja on mehuisa ja runsas. Siitä saa sellaisenaan hyvää kaarnikkamehua, tai sen voi sekoittaa muistikoiden tai juolukoiden joukkoon antamaan lisämakua. Marjan sisällä on kovia siemeniä, joten sellaisenaan syötäväksi tai hilloksi variksenmarjasta ei juuri ole. Hyvältä paikalta Lapista voi muutamassa hetkessä noukkia talviset marjat. Lisäksi variksenmarja on muutenkin arvokas, koska se sisältää meidän marjoistamme eniten erilaisia flavonoideja ja sen C-vitamiinipitoisuus on huikea.

Variksenmarja on siis varsin hyödyllinen marja, joten eipä jätetä sitä tänä vuonna vain mättäiden koristukseksi. Tosin ei se hukkaan mene silloinkaan, sillä kanalinnut pitävät sen mausta ja nokkivat kyllä kaarnikat talteen.

UtöViime talvi oli varsin ankara etenkin kanervakasveille ja niiden sukulaisille. Kirjoitin keväällä parikin postausta kuvien kanssa talvella kärsineistä kasveista. Nyt syksyllä kun katsoo niin mustikka- kuin kanervamättäitäkin huomaa, kuinka todellakin osa kasveista on kuivunut ja kuollut talven aikana. Kuvassa näkyvä variksenmarjakasvusto ei toipunut enää marjovaksi kasvustoksi ja kestää kauen ennen kuin paikalle kasvaa uusi kerros variksenmarjaa. Monet kanervakasvit kasvavat sen verran hitaasti. Lumipeite on hyvä suoja pakkasen poltetta vastaan.

 

Rajalansaari

Julkaistu , kirjoittanut
1

rajalansaari1

’Rajalansaari on jo vanhastaan tunnettu ja suosittu retkipaikka niin luonnosta nauttiville kuin kasviharrastajillekin. Tiettävästi siellä ovat viihtyneet ja havaintoja tehneet enstisajan suuret kasvigurutkin Kaarlo Linkolasta alkaen. Ainakin hänen havaintojaan on niin kasvi- kuin jäkälätiedostoissakin 20-luvulta. Jo silloin löydettiin monia hienouksia, joista nykyään voi vain uneksia. Etiketeissä vilahtaa niin saari kuin Rihkan talokin ja sen suuri kuusi, josta on tallennettu monta harvinaista jäkälää. Itse olen sitä suurta kuusta etsinyt, mutta lienee mennyt manan maille jo kauan sitten jäkälineen. Nykyiset metsät ovat liian nuoria näille hienouksille.

rajalansaari3Viikko sitten meloin kanootilla saareen ja tein sieltä putkilokasvien kartoituksen. Vinkkinä oli kesällä tullut tieto soikkokaksikon löytymisestä saaresta. Tämä orkidea on käynyt Luopioisissa kovin harvinaiseksi, kun yksi kasvusto toisensa jälkeen häviää kuivumisen tai pusikoitumisen seurauksena. Niinpä tällä hetkellä ei varmaa kasvupaikkaa ole ollenkaan. Itse kaksikkoa en retkelläni enää nähnyt, mutta ensi suvena sitä voisi uudelleen käydä etsiskelemässä. Sen sijaan löysin upeaa lehtoa lehmuksineen, lehto-orvokeineen ja konnanmarjoineen. Kalliolta äkkäsin karvakiviyrtin (kuva) suuret kasvustot.

Kun olen viime aikoina keräillyt ja katsellut erityisen suurella mielenkiinnolla sammalia, en voinut nytkään niitä sivuuttaa. Niinpä Luopioisiin löytyi saaren suuren kivenlohkareen kyljeltä uusi sammallaji, isoriippusammal (Neckera crispa). Pieni parin käämenen kokoinen läntti sitä vain oli ja koska saaren leiriläiset mielellään kiipeilevät kivillä ja kallioilla, on tämä kasvusto suuressa vaarassa pudota maahan ja tuhoutua. Mitäpä sille voisi tehdä?

rajalansaari2Muitakin harvinaisuuksia löytyi. Soukkalehväsammal (Mnium hornum) oli täällä rantapalteessa valloillaan. En muista eteläisintä Suomea lukuunottamatta missään nähneeni sitä niin paljon kuin Rajalansaaren penkassa tervalepän juurten lomassa. Sitä on kyllä monella muullakin paikalla, muttei näin paljon. Yleensä sitä näkee vai pienen tupsun puron partaalla. Kolusin kalliot erityisen tarkkaan etsien kierrekivisammalta, joka on Suomessa hyvin yleinen laji, mutta joka edelleen Luopioisista puuttuu. Eipä löytynyt täältäkään.

rajalansaari4Kaikkiaan saaresta löytyi 171 kasvilajia, kun koko neliökilometriruudun saldo oli 241 lajia. Tämä on hieno tulos yhdelle saarelle, josta puuttuvat kokonaan pellot, asutus ja tiet. Saari on siis ainutlaatuinen kokonaisuus lehtoa ja rehevää metsää, ravinteista kalliota ja puhdasta rantaviivaa. Lehmuksia saarella on valtavasti ja siksi ihmettelenkin, miksei sitä ole otettu aikoinaan lehmustensa vuoksi lehtojensuojeluohjelmaan. Myös kalliot ovat edustavia ja löytyihän saaresta harvinainen tummaraunioinenkin kallionraosta. Sillä ei taida olla kymmentäkään kasvupaikkaa koko entisessä pitäjässä. Seurakunnalla on leiripaikka saaressa ja suosittu savusauna lämpiää kesäaikaan ahkeraan. Ehkä tämä pitää saaren luonnontilaisena, ehkä ei.

Toivoisin saarelle hyvää tulevaisuutta ja rauhallisia aikoja. Se ei kaipaa rannoilleen mökkejä eikä metsiinsä hakkuita. Näin juuri tällaisena se palvelisi parhaimmin hiljaista kulkijaa ja rauhassa luonnosta nauttijaa.

37: terttuselja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

selja2

’Näinä viime päivien kauniina aamuina olen ihaillut paitsi pihlajanmarjoja niin myös vähän pienenpiä punaisia marjoja, jotka kuvan kaltaisesti peittävät pensaita. Pihlajaksi sitä on joskus kansanomaisesti yritettykin vääntää antamalla sille nimi saksanpihlaja. Tämä on kuitenkin ihan eri kasvi. Pensas on saanut ronskin kansaomaisen nimen paskamarjapuu, koska se tuoksuu epämiellyttävälle ja marjat ovat pahanmakuisia.’

Terttuselja (Sambucus racemosa) ei ole meillä alkuperäinen ja nykyään se taidetaan luokitella jopa vieraslajiksi, vaikka sen saapuminen meille onkin tapahtunut jo parisataa vuotta sitten. Alunperin se tuotiin koristepensaaksi ’herrasväen’ talojen pihaan ja taidettiin sitä hyödyntääkin, koska seljanmarjaviinaa valmistettiin herrojen pöytään. Tähän on kuitenkin taidettu käyttää mustaseljan marjoja, koska terttuseljan marjat ovat lievästi myrkyllisiä.

selja1Seljapensas levittäytyy sinne, missä paljastuu sille tilaa eli se on eräänlainen pioneerikasvi. Se kasvaa nopeasti pituutta. Sen hieman räyskät varret katkeilevat helposti ja koko kasvi antaa pian hoitamattoman ja epäsiistin kuvan. Sille ei voi mitään, että kauempaa katseltuna se on hyvinkin viehättävän näköinen. Sen kermanväriset kukat puhkeavat jo toukokuussa ja loppukesästä näihin aikoihin sen punaiset marjat houkuttelevat lintuja aterialle.

Vaikka terttuselja onkin tulokas ja vieraslaji, se on ollut ihmisten suosiossakin. Tiedän sitä jopa siirretyn puutarhaan ja suojellun lähimetsissä. Ainakin täällä Hämeessä se on kuitenkin turhaa, siksi yleinen kasvi se on asutuksen läheisyydessä. Aikojen kuluessa tämä kuusamakasveihin kuuluva kasvi on levittäytynyt aina napapiirille saakka. Karuilla alueilla se on harvinainen ja harvalukuinen, mutta lehtomailla sen löytää melkein millaiselta paikalta tahansa. Alkuperältää se on Etelä-Euroopan lajistoa.

PulleriNäin syksyllä terttuseljan lehdet muuttuvat ennen aikojaan harmaiksi ja käpristyneiksi. Sitä vaivaa härmäsieni, joka lopulta kuihduttaa lehdet kokonaan ja ne varisevat maahan. Monella kasvilla on vaivanaan jokin sienitauti. Kokosin alkuvuonna kasviston jatkoksi osion näistä taudeista. Tänä kesänä olen täydentänyt sitä löytämilläni uusilla lajeilla. Sieltä löytyy myös seljanhärmä (Erysiphe vanbruntiana).

Miehiä ja ihmisiä

Julkaistu , kirjoittanut
2

miehiä ja ihmisiä’Tätä kirjaa odotin innokkaasti, kun näin siitä ennakkomainoksen. Olli Jalonen on yksi suosikeistani ja varsinkin nämä muistelukirjat ovat iskeneet omien muistojen suoneen. Näin kesän lopulla, kun työt ja koulut alkavat muilla ja kesätyöt loppuvat, tuntuu kirjan kerronta olevan kuin tätä päivää, vaikka liikutaan yli 40 vuotta vanhoissa ajoissa. Hyvä kirjallisuus ei kysy aikaa, se sopii luettavaksi aikana kuin aikana.’

Edellisessä kirjassaan (Poikakirja, 2010) Olli Jalonen pohtii lapsen kasvua 60-luvun kaupunkiyhteisössä keskellä ristiriitoja. Tässä kirjassa minäkertoja on kasvanut lukiolaiseksi. Edelleenkin hänellä on ristiriitoja elämässään, mutta nyt hän joutuu tekemään valintoja. Kirja kertoo yhdestä kesästä, jolloin kaikki tuntui olevan uutta ja ensikertaista. Isä sairastaa sydäntään ja perheen toimeentulo jää äidin siivoustyön varaan. Kertoja miettii tulevaisuuttaan, jättääkö lukio kesken ja mennä töihin, että perhe saisi rahaa elämiseen vai jatkaako ylioppilaaksi. Hän joutuu ottamaan vastuuta uudella tavalla, ei ainoastaan itsestään. Peltisepänliikkeestä Lampisen sedän hoivista löytyy työtä ja pian kertoja tekee paljon sellaista, jota ei olisi aikaisemmin tajunnutkaan osaavansa. Hän pitää kirjanpitoa, siivoaa verstasta, ajaa kortitta autoa, toimii psykologina työntekijöiden välillä, rakastuu, huoltaa kehitysvammaista, seivästää heinää, korjaa kattoja ja leikkaa peltiä.

Keskeiseksi ystäväksi työpaikalla muotoutuu Rekku eli Reijo, Lampisen nuoruudessaan tekemä poika, joka otetaan verstaalle suojatöihin ja josta kertoja pitää huolta. Hän kantaa suurempaakin huolta kuin monet muut läheisemmät. Rekku on hyväntahtoinen lapsi aikuisen vartalossa, mutta myös arvaamaton, jos asiat eivät mene oikein. Hoitolaitos ei ole oikein, mutta onko tädin kanssa asuminen? Miettiipä keroja Rekun adoptoimistakin, kunnes huomaa tämän olevan itseään vanhemman.

Toinen teema on radioasema, jota pyöritetään luokkatoverin Jukan kanssa laittomasti. Eletään merirosvoradioiden alkuaikaa. Tämän teeman kautta nousee keskiöön musiikki, sen ajan kuuluisuudet ja heidän elämänsä. Olavi Virta on kuollut ja se jakaa elämän kahteen puoliskoon. Äidin ja isän häävalssi kulkee musiikillisena selkärankana läpi kirjan. Kun kertoja rakastuu ystävänsä siskoon Karinaan, hänen päässään soi Muskan laulama Häämuistojen valssi. Joan Baez ja muut sen ajan artistit soivat radioaalloilla ja kansa miettii, kuka sitä pyörittää. Kenen tekemää on Kekkosen ja Vennamon väittely.

Keskeinen teema on myös rakkaus. Ensikosketus siihen tulee Rekun tädin Siljan kautta heinäpellolla kansallisromattiseen sävyyn kuin F. E. Sillanpään teoksissa, sitten se syvenee ja päätyy yhteiseen saunaan Karinan kanssa, kuin satamaan. Ensirakkaus on aina ikimuistoisa, niin tässäkin tapauksessa.

Taustalla kirjassa kuohuu Hämeenlinna 70-luvulla. Sen katuja voisi kulkea kirja kädessä ja löytää niin Poltinahon koulun, kuin Myllymäen ja Ahvenistonkin, käydä Kuivalla sillalla ja ajaa kevarilla pitkin kymppitietä niin Renkoon  kuin Hauhollekin. Tutut paikat vilisevät kirjan lehdillä.

Mutta koulu alkaa. Kertoja jatkaa peltipajalla, kunnes työ loppuu. Mitä sitten? Rakkaus yksin ei elätä.

Kirja on loistava kuvaus 70-luvun maailmasta. Se etenee rauhallisesti asiasta toiseen ja jää viipymään 70-luvun tyyliin paikalleen lähteäkseen taas sitten rauhassa eteenpäin. Kaikki on uutta nuorelle miehelle. Hänen kehitystään kuvataan hienovaraisesti mutta tarkasti. Omaelmäkerrallisuus tulee väkisin läpi ja omat kokemukset. Kuinka pitkälle ne viedään, se ei ole tärkeää? Itse muistan Hämeenlinnan muutamaa vuotta aikaisemmalta ajalta ja niinpä nostalgiset tunteet nousivat mieleen useita kertoja lukiessani kirjaa.

Jossain vaiheessa ajattelin kertojan olevan liian fiksu eli hän selvitti asioita, joita ei ainakaan minun aikanani nuoret tehneet, eivät ottaneet vastuuta tuolla tavalla ja viinan kanssa örveltäminen oli selvempää. Nyt viimemainittua hieman pehmitellään. En myöskään muista, että olisimme olleet niin valmiita puhumaan aikuisten kanssa ja ottamaan töitä tehdäksemme. Tosin tässä kertoja on erilainen kuin muut, sen näkee hänen ystävistään, jotka tosin jäävät kovin vähälle kuvaukselle. Olisi toivonut heidän kauttaan pääsevänsä syvemmälle sen ajan elämään. Karina on keskeinen, mutta jää sivuun pitkiksi ajoiksi eikä hänen tunteitaan selvitellä juuri ollenkaan. Silja Rekun tätinä on rempseä ja ottaa mitä tahtoo, mutta jää kovin etäiseksi. Oikeastaan keskiöön kaverina nousee Rekku.

Kesän kuluessa kertoja lukee Rekun lainaamaa Steinbeckin kirjaa Hiiriä ja Ihmisiä. Siinä on selvä vertailukohta tälle kirjalle. Lennien tavalla Rekku on kuin lapsi ja tekee lapsen töitä. Samalla tavalla kertoja on kuin George ja yrittää pitää lapsen aisoissa. Kauhulla ajattelin kirjan loppua, kun tiesin miten Steinbeckin kirjassa käy. Jalonen ei vie tarinaa niin pitkälle, vaan jättää sen auki, hän antaa toivoa ja sijansa myös anteeksiannolle.

Loistava kirja, vuoden parhaita!

Jalonen, Olli: Miehiä ja ihmisiä. Otava, 2014. 509 s.