Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2014

Kaamos

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

syksy

’Pimeys hiipii hitaasti kohti etelää. Tänään ilmoitettiin kaamoksen saavuttaneen Halti-tunturin tasan. Joulun aikaan ollaan Napapiirillä. Sitten taas helpottaa. Työssäollessa tämä aika oli joskus hyvinkin masentavaa, kun ei aamulla nähnyt mitään töihin mennessä eikä iltapäivällä sieltä palatessa. Näin eläkkeellä voi sentään nauttia hetken valosta keskipäivän aikaan.

Yllä oleva kuva on otettu viikko sitten. Korjailin sitä työpöydän ääressä valotuksen automatiikalla ja totesin, ettei se silloin vastaa todellisuutta. Ninpä peruutin korjailut. Nytkin se on vielä aavistuksen verran liian valoisa. Vastasatanut lumi heijastaa enemmän valoa kuin sitä todellisuudessa on. Vaikka kuva on otettu puolenpäivän aikaan, on ero kesäaikaan valtava. Ei yhtään ihme, että me suomalaiset hullaannumme silloin valon määrästä. Matkaan nyt pariksi viikoksi etelän valoon ja lämpöön, joten blogi päivittyy, jos tekniikka toimii, vain etukäteen tehdyillä jutuilla. Jouluksi palaan takaisin ehkä uusin kuvin ja uusin ajatuksin.’

48: rohtotädyke

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

rohtotädyke1

’Tässä alkaa jo herkistyä lähestyttäessä joulua. Näistä viikon kasveista tulee mieleen joululaulu, jossa kerrotaan: …lumi on jo peittänyt, kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt, talvipakkasessa… Kun valitsin tälle viikolle kasvia, mietin sellaista, joka edelleen olisi kylliksi tunnistettavassa muodossa, jotta sen voisi löytääkin ohuen lumipeitteen alta. Vesikasvit kaikki ovat jo tyystin hävinneet, eikä siihen tarvittu edes talvipakkasia. Yllättävän moni metsän kasvi on kuitenkin edelleen vihreä ja tunnistettavissa. Niinpä viikon kasviksi valikoitui tuoreen kangasmetsän suikertava monivuotinen rohtotädyke.’

rohtotädyke2Rohtotädyke (Veronica officinalis) on yllättäen talvenkestävä ja ainavihanta. Muistan keväällä katselleeni lumen alta paljastuneita kaarevia versoja, joissa haalentunut vihreys edelleen näkyi. Myös ruskeat edelliskesäiset kukkavarret sojottivat pystyssä kuin pienet talventörröttäjät ikään. Oikeastaan tähän aikaan todella huomaa kuinka yleinen kasvi rohtotädyke Etelä-Suomessa onkaan. Se peittää alleen metsäteiden pientareita, niittyjä ja metsänreunoja, löytyypä sen versoja kallioilta ja hakkuualueiltakin. Oppaiden mukaan sitä tavataan Napapiirille saakka, mutta yleinen se on vain Etelä- ja Keski-Suomessa.

Tädykkeitä on maassamme tavattu parikymmentä lajia, mutta monet niistä ovat harvinaisia satunnaiskasveja. Rohtotädyke on länsiosissa maata alkuperäinen, mutta idempänä ja pohjoisempana se on tulokas. Se tuntuu hyötyvän hakkuista ja sen kautta saamastaan valosta. Alkuperäiset kasvupaikat tienevät kallioilla ja lehtomaisissa metsissä.

Kun kerran niin suomalaisessa kuin tieteellisessäkin nimessä viitataan terveydellisiin vaikutuksiin, lienee syytä valottaa myös tätä puolta kasvista. Useat kansanomaiset nimet viittaavat myös lääkinnällisiin vaikutuksiin. Näitä ovat mm. leiniruoho, rampaheinä tai ramparuoho ja sajuheinä. Elias Lönnrot suositteli kasvia yskänrohdoksi ja kertoi sillä karkoitetun myös noitia asumusten liepeiltä. Suomessa sitä ei enää aikoihin ole käytetty rohdoksena eikä teeaineena, mutta esim. Keski-Euroopassa se edelleen on yrtti, jonka uskotaan vaikuttavan limaneritykseen hengityselimistön taudeissa. Liekö sillä sitten mitään merkitystä tai vaikutusta, niin ilmeisesti ainakin uskomuksissa. Itse maistoin kerran siitä kiehautettua teetä ja päätin vastedes jättää tämän kasvin rauhaan.

Rohtotädyke on pitkälti eurooppalainen kasvi. Kaukaasiasta ja Siperisasta on muutamia löytöjä. Ihmisen mukana se on levinnyt lisäksi Pohjois-Amerikkaan ja Uuteen-Seelantiin.

Norwegian Wood

Julkaistu , kirjoittanut
2

murakami’Nyt tein jotain, mitä en ennen ole tehnyt: luin ensimmäisen e-kirjani. Tämä Haruki Murakamin varhainen teos oli jotenkin päätynyt puhelimeni kirjahyllyyn ja aina odottaessani jotain tapahtuvaksi luin sitä pätkän kerrallaan. Aloitin joskus kesällä lämmön hivellessä kasvoja ja lopetin kylmään tuulen riepotellessa vaatteita marraskuun koleudessa. Kokemus sinällään, en vielä tiedä, tuliko minusta e-kirja fani vai ei. Tässä muutama kommentti suosikkikirjailijani tuotannosta ja vähän lukukokemuksestakin.’

Kirja alkaa siitä, kun Toru Watanabe laskeutuu Hampurin lentokentälle ja Beatles-sävelmä Norwegian Wood soi kaiuttimista lohduttomasti ja nostaa kaikki muistot ja tunteet Naokosta pintaan parin kymmenen vuoden takaa. Silloin hänen päässään alkaa muotoutua teksti, joka kertoo tämän surullisen rakkaustarinan, tarinan hänestä itsestään ja Naokosta.

Kirjassa palataan takaumana opiskeluaikoihin, siihen hetkeen, kun Watanaben paras ystävä ja Naokon poikaystävä Kizuki tekee itsemurhan. Kumpikaan ei pääse siitä yli. Watanabe antautuu opiskelijaelämään, tutustuu uusiin ihmisiin ja pitää näiden kanssa hulvatonta hauskaa. Naoko vaipuu masennukseen. Yhdessä he purkavat suruaan loputtomilla kävelyretkillä pitkin Tokion katuja puhumatta, tekemättä mitään muuta. Lopulta Naoko joutuu hoitolaan syvän masennuksen vuoksi. Siellä hän tapaa Reikon, joka on asunut samassa paikassa jo vuosia. Reiko soittaa kitaraa ja yhdessä he laulavat vanhoja hittejä nuoruudestaan. Watanabe puolestaan tutustuu Midoriin, omalaatuiseen tyttöön, joka haluaa hänet ystäväkseen, mutta ei rakastajakseen. Suhde kuitenkin kehittyy juuri siihen suuntaan.

Watanabe käy säännöllisesti hoitokodissa tapaamassa Naokoa. He tekevät retkiä ympäristöön ja lopulta hän huomaa rakastavansa myös Naokoa. Hänen on tehtävä ratkaisunsa. Lääkärit eivät lupaa paranemista eikä hoito voi jatkua loputtomiin. Kun Watanabe tekee ratkaisunsa, Naoko ei kestä sitä. Tragedia johtaa vuorostaan Watanaben luhistumiseen. Hän matkaa ympäri Japanin ja vaipuu yhä syvemmälle ja syvemmälle itsetuhoisiin ajatuksiin. Sieltä hänet nostaa lopulta ylös elämään Reiko. He pitävät yhteiset muistohautajaiset, muistellen, soittaen ja laulaen, juoden ja rakastellen. Elämä ehkä kääntyy sittenkin oikeaan suuntaan, kun Watanabe soittaa lopulta Midorille.

Luin siis kirjan e-kirjana puhelimelta pieninä paloina odottessani milloin kaupassakävijää, milloin odotusaulassa lääkärille menoa tai jotakuta junalta. Siksi tarina ei oikein hyvin pysynyt mielessä. Kirjasta jäi muistiin hyvin kaunis tarina, tarina rakkaudesta ja sen vaikeudesta sekä elämän valinnoista. Päähenkilö on nuori opiskelija, joka joutuu kokemaan pienellä ajalla kahden ystävänsä itsemurhan. Muistellessaan Naokoa Hampurissa hän yrittää palauttaa mieleensä tämän kasvot ja löydettyään ne hän elää uudelleen hetket Naokon kanssa, niillä loputtomilla kävelyretkillä Tokiossa ja hoitokodissa.

Elokuva, jota en ole nähnyt, näyttää kuvien mukaan keskittyvän juuri näihin kahden nuoren retkiin. Kirjailija osaa pienillä ihan tavallisilla sanoilla ja asioilla tuoda esiin sen tunnelman, joka heidän välillään vallitsee. Vastapainona sille on joskus hyvinkin hulvaton ja jopa räävitön suunsoitto juovuksissa olevien kavereiden kanssa. Myöskään Midori ei ole kovin hiemotunteinen, vaan kohoaa kirjassa hillityn Naokon vastapainoksi. Kirjan tunnelma on hidas ja odottava. Lukija aavistaa jotain tapahtuvan, mutta kuitenkin se lopulta tulee yllätyksenä. Kuvaus on yksityiskohtaista ja realistista kuvaten hyvinkin pitkään aivan tavallisia tapahtumia. Seksi saa ehkä kohtuuttoman suuren osuuden, mutta kuvaus on kuitenkin hienotunteista eikä mitenkään rivoa.

Ehkä joskus luen kirjan uudelleen paperilta, nyt se meni jotenkin ohi. Kuitenkin se on pitänyt minua otteessaan koko syksyn ajan, mitä ei usein tapahdu. Ehkä on hyvä silloin tällöin lukea jotain hitaasti pitkiäkin taukoja pitäen.

Murakami, Haruki: Norwegian Wood. Tammi, 2012 (1987), suom. Aleksi Milonoff (eng.). 426 s.

47: kylänurmikka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kylänurmikka1’Vielä näinkin myöhään syksyllä pikkuteitä kulkiessaan törmää yllättäen vihreään kukkivaan heinään. Kasvin pienet tupasmaiset kasvustot reunustavat kyläteitä ja pientareita, kulkeutuupa se pihoillekin, kestää jonkin verran tallaamista ja leikkaamista ja säilyy hengissä pikkupakkasistakin. Muutama vuosi sitten löysin sen joulun aikaan hakiessani joulukuusta. Sitkeä kaveri.’

Kylänurmikka (Poa annua) on yleisistä nurmikoista ainoa yksivuotinen kasvi. Siksi sen on tehtävä kesän aikana paljon siemeniä säilyttääkseen asemansa tulevina kesinä. Pihan rikkakasvien tapaan se ei kasva suureksi, korkeutta saattaa olla kymmenen sentin molemmin puolin, jossain varjopaikassa vähän enemmän, mutta varsia juuripaakusta nousee useita ja ne valmistautuvat kukkimaan nopealla aikataululla. Ensimmäiset kukkivat versot voi tavata jo toukokuussa ja vastaavasti viimeiset joulukuussa. En tiedä, tekeekö heinä enää silloin itämiskykyistä siementä, mutta yrittää se ainakin.

Kylänurmikan voi erottaa muista nurmikoista juuri yksivuotisuutensa perusteella, mutta myös seuraavien seikkojen avulla: lehti kapea, korsi 3-nivelinen, maarönsytön, verso pehmeänoloinen. Yleensä jo koko kertoo, mistä nurmikasta on kyse. Toki sen voi sotkea sitten muiden sukujen heiniin, mutta harva heinä on näin pieni ja kärjestä keulamainen lehtihän on nurmikoiden tuntomerkki.

Tämän heinän voi löytää koko maasta ihmisen seuralaisena eli se suosii paikkoja, joita on muokattu tai pidetty avoimina: pihoja, pientareita, metsäteitä, puistoja. Se peittää alleen myös kosteita laitumia ja viljapeltoja. Usein se on hyvin runsas.

Eilen, kun etsin kylänurmikkaa kuvatakseni sen, löysin runsaasti kukkimattomia versoja ja jonkin verran lumihyhmän alle nuutuneita kasveja, mutta myös kuvan kaltaisia yksilöitä, jotka voisivat vaikka heti levittää siitepölyään tuulen kuljetettavaksi. Näin ei kuitenkaan enää tähän aikaan tapahdu, sillä kasvi on lähes kokonaan itsepölytteinen. Englannissa sitä kutsutaan nimellä Six-weeks-grass eli kuuden viikon heinä. Nimi kuvaa sen nopeaa kehitystä ja kasvi pystyykin kasvattamaan vuoden aikana monta sukupolvea.

Kylänurmikka on tähän aikaan ainoa vielä kukkiva heinä, kannattaa siis bongata se tällä viikolla.

Pyöreä talo

Julkaistu , kirjoittanut
2

pyöreä talo’Minua ovat aina kiinnostaneet intiaanit ja heidän elämänsä. Se lienee perua poikavuosilta, jolloin siltä alalta julkaistiin paljon seikkailukirjoja. Oli Punainen sulka-sarja, Zane Gray, Curwood ja Seaton. Luin ahmien niitä lähinnä eksotiikan ja metsissä liikkumisen vuoksi, mutta myös romantiikan, jota silloin itsekin jo aloin etsiä. Niinpä tartuin mielenkiinnolla tähän intiaaninaisen kirjoittamaan teokseen, joka kertoo nuoren pojan elämästä intiaanien reservaatissa North Dakotassa.’

Kirja alkaa raiskauksesta ja väkivallasta, jonka kohteeksi joutuu pojan äiti. Oikeuslaitos ei tuomitse teon suorittajaa vedoten joihinkin vanhoihin lakipykäliin, vaikka syyllinen on kaikkien tiedossa ja tuomittavissa. Lisäksi mies palaa paikkakunnalle rehvastelemaan ja aiheuttaa reservaatin asukkaissa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Poika alkaa ystävänsä Cappyn kanssa etsiä todisteita, tapahtuman silminnäkijöitä ja itse tekijää. Tällöin he päätyvät paljon suuremman jutun hännille ja lopulta voidaan todeta, että syyllinen onkin syyllistynyt myös intiaanitytön ryöstöön ja murhaan. Mutta kun ei ole ruumista, ei ole syytettäkään.

Kirjaa lukiessa tutustuu samalla reservaatin ihmisiin, heidän taustoihinsa ja sukulaisuussuhteisiinsa. Vanha isoisä kertoo tarinoita unissaan menneiltä ajoilta ennen reservaatteja, postinhoitaja kertoo oman tarinansa, äiti ja isä omansa. Loppua kohti tarinat keskittyvät, kiertyvät toistensa ympärille ja niille löytyy yhtymäkohtia. Pyöreä talo on rakennettu pyhäksi paikaksi menneitä uskomuksia varten. Siellä tehtiin ennen erilaisia riittejä, pidettiin juhlia ja kokoonnuttiin yhteen, nyt siellä tapahtui väkivaltainen raiskaus, ehkä murhakin. Pojan äiti menettää toimintatarmonsa niin kauaksi aikaa, kunnes raiskaaja on saanut tuomionsa. Sen jälkeen hän katselee poikaansa uusin silmin eikä tiedä, mitä ajattelisi.

Myös tapahtumahetken tarinat tulevat kerrotuiksi ja ne limittyvät kirjassa yhteen vanhojen tarinoiden kanssa. Cappy rakastuu 13 vuoden iästään huolimatta tulisesti reservaatissa leirillä olleeseen tyttöön. Kun tämän perhe tuomitsee rakkauden, Cappy päättää lähteä tyttöä tapaamaan onnettomin seurauksin. Taskussa oleva pyöreä musta kivi on pojalla muistona ystävästään. Tarina pääsee päätökseensä. Oliko kaikki oikein, oliko se moraalisesti oikein, olivatko teot oikeita, onko intiaanien asema oikein? Kysymyksiä, joita kirja luo, muttei anna suoria vastauksia.

Kolmasosa reservaattien intiaaninaisista raiskataan elämänsä aikana ja liki 90 % raiskaajista ei kuulu alkuperäiskansoihin eikä siis myöskään asu reservaateissa. Tällöin heidät jätetään tuomitsematta vanhoihin lakeihin vedoten niin kuin tässä tarinassa tapahtui. Vasta Barak Obaman allekirjoittama laki muutti käsityksiä ja tuomioita vuonna 2010. Vaikka tarinan kertoja on intiaani itsekin, on hän Amerikassa tunnettu ja palkittu kirjailija. Hän sai tästä kirjasta National Book Award palkinnon. Hänen antamansa kuvaus vaikuttaa totuudentuntuiselta eikä liioitellulta.

Tänä päivänä puhutaan tuomiten suureen ääneen valtioista, jotka anastavat toisen maan, esim. Ukrainassa, Israelissa, mutta intiaanien mailla on edelleenkin ratkaisematta monet ns. alkuperäiskansoja koskevat kysymykset. Nehän nostavat päätään aina silloin tällöin täälläkin saamelaisten keskuudessa. Menneinä aikoina maahan muuttaneet valkoiset hävittivät intiaanien asuinmaita ja kulttuuria sulkien lopulta jäljellejääneet reservaatteihin, alkujaan vankileireille. Edelleenkään heitä eivät koske lait samalla tavalla kuin valkoisia reservaattien ulkopuolella. Nämä asiat voi lukea kirjasta rivien välistä. Kuitenkin kaikesta vääryydestä ja väkivallasta huolimatta kirjailija kuvaa nuoren pojan elämää valoisasti ja optimistisesti. Saatesanoissa hän kiittää lukemattomia henkilöitä ja järjestöjä, joilta hän on saanut apua kirjan kirjoittamisessa, mutta toteaa lopulta tarinan olevan lähtöisin niin monesta lähteestä, että siitä on muodostunut puhdas fiktiivinen tarina. Voisin kuvitella kirjassa tunnelman olevan aidon, vaikka tapahtumat onkin koottu monesta lähteestä. Hieno lukukokemus!

Erdrich, Louise: Pyöreä talo. Bazam Books, 2013 (suom. Laura Lahdensuu). 448 s.

Pientä tumpuraa pientareella

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vesterbacka

’Näin syksyllä lumen ja sulanmaan vuorotellessa on retkikohteet valittava läheltä, että ehtii ennen pimeää ja seuraavaa pakkasta kotilämpimään. Kiertelin pari viikkoa sitten Luopioisten vanhalla kaatopaikalla, jota nykyään kutsutaan komeasti Jäteasemaksi ja etsin – mitäs muuta kuin sammalia. Tällaisilla tampatuilla kentillä sammalet eivät voi olla kovin kookkaita, jotta ne kestäisivät tallaamista ja toisaalta saisivat tarvittavan ravinnon ehkä hyvinkin köyhästä ja karkeasta maaperästä. Nämä kentät ovat yleensä joko hiekalla tai sitten vihreän sammalen peitossa. Suuntasin askeleeni sammalpatjoille. Kulosammal (Ceratodon purpurens), maailman ehkä yleisin sammal, oli yleinen täälläkin. Toinen samanveroinen on nuokkuvarstasammal (Pohlia nutans), joka paikassa mattomaisena kasvustona, mutta …

tumpurasammal2

Ainahan sitä odottaa löytävänsä jotain mielekästäkin ja uutta. Aidan vieressä ei enää ollutkaan tavallisia lajeja. Pienen pienet suikeat tylppäkärkiset lehdet ruusukkeena: tumpurasammal. Sehän se siellä lymysi ja vielä molemmat lajit pikku– (Barbula convoluta) ja kesantotumpurasammal (B. unguiculata), olipa vieressä muutama toukosammalkin (Tortula truncata), laji, joka oli lokakuun sammalena täällä blogissa. Mutta mikäs tuo hieman isompi on? Kääntelin kädessäni paakkua, jossa oli samanlaista sammalta kuin edellisetkin, itiöpesäkekin pitkänokkainen, mutta lehdet olivat teräväkärkiset ja lupilla katsottuna hieman taaksekäänteiset. Tumpurasammalia tämäkin on, mutta mikä laji?

tumpurasammal3

Otin löydön mukaani ja tutkin sitä pöydän ääressä mikroskoopilla. Voisiko se olle isotumpurasammal (Didymodon fallax)? Olen sitä nähnyt vain kerran aikaisemmin toissa kesänä kalkkilouhoksella Pohjanmaalla. Kirjallisuus kertoo, ettei sitä ole Pirkanmaalla ja että se on sitoutunut kalkkiin. Taitavat nämä Jäteaseman kentät olla ravinteisempia kuin luulinkaan. Olisiko hiekan mukana kentälle tullut sementtiä, kalkkia, lannoiteita? Tällä hetkellä sammalnäyte on matkoilla varmennettavana, mutta ainakin kahden henkilön määrityksen mukaan se on isotumpurasammal, uusi laji sekä Luopioisiin että Pirkanmaalle. Aika näyttää, onko määritys oikein. Kannattaa siis katsella jalkoihinsa tavallisilla hiekkakentilläkin.

Yläkuvassa iso-, keskellä kesanto- ja alhaalla pikkutumpurasammal.’

46: isotalvikki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

isotalvikki1

’Talvi tuli viime viikolla ja vaikka se tällä viikolla menisi pois, jätti se tiedon siitä, että koska tahansa maa voi olla valkoinen ja kaikki kesäiset kukkakasvit hangen alla. Kun katselin koiralenkillä tämän viikon kasviksi kelpaavia ehdokkaita, näytti saalis melko masentavalta. Kukkia löytyi enää parikymmentä eli vain kolmasosa kuukauden takaisista eikä niidenkään kukat olleet kovin edustavan näköisiä. Niinpä valitsin tämän viikon kasvin nimen mukaan. Talvikit ovat saaneet nimensä ei niinkään kukkiensa vaan lehtiensä vuoksi. Ne talvehtivat eli säilyvät vihreinä talven yli.’

isotalvikki2Isotalvikki (Pyrola rotundifolia) on meillä kasvavista seitsemästä talvikkilajista kookkain. Sen verso saattaa nousta yli 30 cm korkeaksi, vaikka useinmiten se onkin pienempi. Kokonsa avulla sitä ei kuitenkaan voi erottaa muista kolmesta Pyrola-suvun lajista, ne ovat sen varran samankokoisia kaikki. Erottavat seikat löytyvät kukasta. Isotalvikki avaa kukkansa aivan auki ja silloin sieltä pistää esiin kaareva, pitkä ja punainen luotti. Pikkutalvikilla (P. minor) kukka on supussa ja luotti jää sen sisään, kellotalvikilla (P. media) luotti on suora ja kukka avoin, keltatalvikilla (P. chlorantha) kukka on väriltään kellanvihreä eikä valkoinen. Jos talvikki ei kuki, on määrittäminen pelkistä lehdisä vaikeaa ja vaatii pitkäaikaista kokemusta.

Talvikit ovat saaneet nimensä talvehtivista lehdistään. Niinpä niitä voi etsiä vaikka näin marraskuussa. Lajimääritystä helpottaa, että kukkavana hedelmyksineen säilyy pystyssä kuivuneena läpi talven. Tällöin voi lajin määrittää edelleen luotin avulla. Lehtituntomerkkeinä voisi pitää lehden muotoa ja kokoa sekä johteisuutta. Ne eivät kuitenkaan aina riitä määritysperusteiksi, on syytä etsiä kuivunut kukkavana.

KyläjärviTalvikkeja tavataan koko maasta. Pohjois-Lapissa ne käyvät harvinaisemmiksi. Iso- ja pikkutalvikki kasvavat kosteilla luhtamaisilla biotoopeilla, rannoilla ja vanhoilla pelloilla. Kello- ja keltatalvikki ovat vastaavasti kuivien ravinteisten metsien tai metsäkallioiden lajeja. Iso- ja pikkutalvikki ovat yleisiä, toiset harvinaisempia, mutta ainakin Etelä-Hämeessä yleisyydessä ei ole suuriakaan eroja. Kellotalvikki on kuitenkin nimetty valtakunnallisesti silmälläpidettäväksi (NT) lajiksi.

Ajo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ajo’Juha Itkonen on yksi suosikkikirjailijoistani. Kun aikoinaan luin kirjan Anna minun rakastaa enemmän, luulin, ettei kukaan osaa niin hyvin kirjoittaakaan. Kirja vei mennessään ja vaikka en sen loppuhuipennuksesta pitänytkään, niin kokonaisuus puhui puolestaan. Siksi odotan aina innokkaana hänen uutuuksiaan. Yleensä niiden kohdalla ei pety, mutta sellaista kokemusta kuin ensimmäisten kirjojen kohdalla, en ole enää saanut. Ajo, ei tuota pettymystä – sekään.’

Kirja sisältää kahden naisen, Heljän ja Ainon, tarinan. Heljä elää elämänsä murrosta 1960-luvun puolivälissä, Aino elää omassa murroksessaan nykypäivässä. Näiden kahden naisen elämät sivuavat toisiaan paitsi suvun kautta myös kohtaloiden kautta. Yhteisenä tunteena on suru. Heljä menettää nuorimman poikansa traagisesti auto-onnettomuudessa, Ainolla on useita keskenmenoja ennen Aarnen syntymää. Molemmat naiset hakevat irtiottoa saadakseen surra rauhassa, saadakseen uutta ajateltavaa. Heljä matkaa Australiaan vanhimman tyttärensä luo asumaan, Aino ottaa poikansa ja perheen auton ja karkaa Keski-Eurooppaan.

Mutta suru ei katoa karkaamalla. Sen rinnalle nousevat kaipaus, tuska menneestä, muistot. Heljän elämää hajoittaa Onnin jatkuvat poissaolot myyntimatkoilla, lasten muutto omilleen ja uskonto, joka sitoo ja tuomitsee. Onni jää kirjassa sivurooliin, puolisoksi, jonka syytä pojan kuolema on. Onni rakastaa musiikkia niin kuin poikakin, kuin Sinikka-tytär, joka on Ainon anoppi ja Aarnen mummu. Mutta musiikki ei sovi helluntailaisuuteen, johon suuntaan Heljä alkaa tuntea vetovoimaa.

Kirja on taattua Itkosta. Siinä erilaiset tarinat kuljettavat lukijaa sisälle ihmiskohtaloihin ja vievät mennessään. Lukijalla säilyy kiinnostus, kun hän odottaa, missä kohtaa tarinat leikkaavat toisiaan. Siis sama rakenne kuin muissakin Itkosen kirjoissa. Ihmiskuvaus on loistavaa, tarkkaa ja järjestelmällistä, samoin tapahtumien ja ympäristöjen kumaaminen, joskus jopa liiankin pikkutarkkaa. Aikakaudet limittyvät toisiinsa, ihmiset myös. Heljä on kuvattu toisaalta alistuvaksi toisaalta määrätietoiseksi. Aino kirjan alussa on tomera selviytyjä, joka vain menee ja suunnittelee kaiken toteuttaakseen aikeensa viimeistä piirtoa myöten, mutta joka lopulta hajoaa, kun kaikki on tehty eikä surusta kuitenkaan pääse yli – muuten kuin kirjoittamalla kaiken muistiin. Loppupuolella kirjaa hän haipuu kulisseihin, unohtuu, kun Heljän tarina vyöryy päälle. Masennus, jota Aino potee, ottaa valtaansa ja se näkyy myös tekstissä.

Tämä on jälleen kerran sukupolvitarina, vaikka välipolvi jääkin tässä kovin vähälle. Heljä edustaa sodanaikaista sukupolvea, puutteessaelämistä, kieltäytymistä, pidättyväisyyttä. Aino edustaa nykysukupolvea omine naisen tarpeineen ja haluineen. Välisukupolvi on muuttanut Australiaan tai kuollut. Heistä ei juurikaan puhuta, heistä ei ole kertomuksia. Kirja kuvaa voimakkaasti surun ilmapiiriä, niin lapsuuden traumoja kuin hylätyksitulemisen pelkoakin. Se tuntuu jossain vaiheessa jopa liioitellulta, mutta sen taitaa tietää vain sellainen joka on sen kokenut. Kirjailija kertoo pojan kuoleman olleet hänen mummonsa kertomus omasta elämästään. Siksi suru on varmaan aito. Kerronnasta tulee mieleen Veikko  Huovisen viimeinen kirja Pojan kuolema. Aihe on sama, vaikka Huovisen kirjassa kuolema tuleekin oman käden kautta ja pohdinta keskittyy siihen suuntaan.

Itkonen kuvaa hyvin myös kiintymystä. Heljä rakastaa Onnia omalla tavallaan, mutta ei osaa sitä sanoa, Onni vielä vähemmän. Tragedia on valmis. Kotipaikka on tärkeä ja siihen on kiinnytty. Se on päälimmäisenä Heljän mielessä myös kaukana maailmalla. Aino hakee niitä paikkoja Saksasta, joissa hän on miehensä Piin kanssa ollut onnellinen, elää niitä uudelleen ja vaipuu yhä syvemmälle suruunsa.

Loistavasti kirjoitettu kirja, taattua Itkosta, mutta … Jotain jäi hampaankoloon. Ehkä se jokin oli Ainon tarina. Jäin miettimään, oliko hänessä tarpeeksi aineksia kirjan toiseen päähenkilöön? Olisiko ollut parempi antaa Ainon olla vain kertoja, suvun kertojanainen, jonka omasta elämästä olisi saanut kokonaan toisen romaanin? Ehkäpä!

Itkonen, Juha: Ajo. Otava, 2014. 283 s.

45: tammi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Niittysaari

’Kiertelin menneellä viikolla Luopioisten kirkonkylän alueella, kun odottelin autoa huollosta. Nyt kun lehdet ovat varisseet lehtipuista, näkyivät havupuut paremmin mutta myös tammet, jotka eivät pudota lehtiään syksyllä vaan yleensä vasta keväällä. Hämmästyin taas kerran. En ollut katsellut maisemia tällä silmällä kymmeneen vuoteen ja muistikuva siltä ajalta oli ihan erilainen. Monella paikalla, missä kasvoi istutettuna kookas tammi, oli metsä kertavanaan tammentaimia, suuria ja pieniä, arvioituna alle kymmenvuotiaita. Niinpä valitsin viikon kasviksi tammen.’

Metsätammi (Quercus robur) on yleinen puu lehtometsissä Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Puistopuuna sitä viljellään Etelä- ja Keski-Suomessa, harvemmin pohjoisempana. Yleisesti on tunnettua, että oravat ja närhet kuljettavat sen terhoja ympäristöön. Terhoista kasvavat taimet päätyvät tavallisesti jänisten tai kauriiden ruoaksi jo nuorina ja pienikokoisina, joten tammentaimia ei juurikaan pääse näkemään. Näin oli vielä 1900-luvulla, mutta sen jälkeen yhä useammin tammentaimia näkee luonnossa kaukanakin emopuista. Joskus taimet selviävät syöjistä ja saavat rauhassa kasvaa. Suurimmat näin kasvaneet taimet ovat viime kesänä Luopioisista löytämäni yli nelimetriset nuoret puut. Kuinka laajalle tammi on nykyään maassamme levinnyt, sitä en tiedä? Pohjoisin tammentaimi on tullut vastaani Jyväskylän alueelta, eikä sielläkään vain yksi taimi, vaan useita, jopa puolimetrisiä.

NiittysaariTunnettua on, että lämpöjaksoina tammentaimia löytyy enemmän kuin viileinä vuosina. Kylminä ja kosteina kesinä tammi ei pysty kypsyttämään terhojaan ajoissa. Lisäksi tammi on myös hallanarka, joten taimet voivat paleltua kylminä keväinä. Yleensä lehdet kuitenkin puhkeavat vasta kesäkuulla ja säästyvät pakkasilta. Voimakkaasti leviävä tammenhärmä (Erysiphe alphitoides) hidastaa puun kasvua näivettämällä nuoret lehdet ja silmut. Kaikki tämä viittaa siihen, että tammi saattaisi hyötyä ilmastonmuutoksesta ja levittää kasvualuettaan. Tämä on jo nähtävissä metsissämme.

Historiasta tiedämme, että tammi on ollut kautta aikojen hyödyllinen puu. Nykyään, kun enää ei tammesta valmisteta laivoja, käytetään sitä huonekalu- ja parkettiteollisuudessa. Kun Ruotsin kruunu anasti tammet omaksi omaisuudekseen 1700-luvun puolivälissä, alkoi tavallinen kansa hyljeksiä puuta ja jopa hävittää nuoria tammimetsiä. Liekö tällä merkitystä sille, että vielä 1980-luvulla tapasin maaseudulla hävitettyjä jalopuulehtoja. Tammet, lehmukset ja vaahterat luokiteltiin roskapuiksi taloudellisesti kannattavampien kuusten ja mäntyjen saadessa kasvutilaa. Nykyään niitä on rauhoitettu.

tammi1Keski-Euroopassa kasvaa useita tammilajeja, joista vain metsätammi ja talvitammi (Q. petraea) löytyvät Pohjolan kasviosta. Punatammea (Q. rubra) näkee usein istutettuna puistoissa Etelä-Suomessa. Meidän tammemme on monimuotoinen. Sen perimässä lienee mukana jonkin verran talvitammea. Osa puista kasvaa suoriksi ja tukevarunkoisiksi. Ne ovat hyviä rakennuspuiksi. Osa taimista kasvaa käkkyröiksi, paksuoksaisiksi ja leveälasvustoisiksi. Nämä ovat koristeellisia, mutta melko hyödyttömiä. Muotorunsaus johtuu osittain perimästä, mutta myös kasvupaikasta. Varjossa valokasvikin kurkottaa kohti taivasta ja saa runkomaisen muodon.

Nyt on hyvä aika katsella, kuinka laajalle tammi on tämän lämpökauden aikana levinnyt. Muutama tuhat vuotta sitten lämpökausi siirsi jalojen lehtipuiden kasvun aina napapiirille saakka. Tämä ihmisen aiheuttama saattaa tehdä saman, jos se pysyy aisoissa. Käsistä ryöstäytynyt ilmaston lämpeneminen ei hyödytä enää ketään, ei edes tammea.

Marraskuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tikanhiippasammal1

’Näin loppuvuodesta sammalet katoavat helposti karikkeen, syksyn lehtien tai lumen alle. Niiden etsiminen muuttuu haasteelliseksi. Onneksi osa sammalista kasvaa epifyytteinä puiden rungoilla ja oksilla. Niitä voi etsiä hämärämmässäkin säässä vaikka otsalampun valossa. Niitä eivät myöskään häiritse talven lumi eikä syksyn roskat. Marraskuun sammaleksi valitsin juuri tällaisen epifyyttisammalen, jonka voi melko helposti bongata metsäretkellä.’

Tikanhiippasammal (Orthotrichum speciosum) on löydettävissä lähes koko maasta, vain pohjoisimmissa osissa maata se on harvinainen. Sammal kasvaa yleensä lehtipuiden rungoilla, ylivoimaisesti useimmin suuren haavan rungolla. Se vaatii siis emäksisen kasvualustan. Joskus sammalen voi löytää myös ravinteiselta kalkkikailliolta tai laastilta. Itse löysin sen kerran myös vanhalta huopakatolta. Yleensä sen elinpiiriä ovat lehdot tai puistot, mutta joskus myös tuoreella kankaalla tai tulvaniityllä kasvava lehtipuu kelpaa.

Nuuttilan ojaSammal on helppo huomata rungolta, koska se kasvaa tupsumaisesti ulospäin rungosta. Oikeastaan mikään muu yleinen haavan sammal ei kasva samalla tavalla. Hiippasammalia on tosin löydetty maastamme liki kaksikymmentä lajia, mutta muut ovat monetkin melkoisia harvinaisuuksia. Rungoilla voi vastaan tulla lähinnä haapahiippasammal (O. obtusifolium) tai aarnihiippasammal (O. gymnostomum). Laastilla tai kalkkikalliolla taas voi sekaannus tulla kalvashiippasammalen (O. pallens) tai kalliohiippasammalen (O. rupestre) kanssa. Nämä kaikki ovat kuitenkin selvästi pienempiä kuin tikanhiippasammal, joka voi kasvaa jopa viisi senttiä korkeaksi. Hyvänä tuntomerkkinä voi pitää myös kuvissakin näkyviä itiöpesäkkeitä. Niillä on selvä varsi ja alussa karvainen huntu.

Sammalet ovat hienoja ja sitkeitä kasveja. Niinpä tikanhiippasammalkin alkaa yhteyttää ravintoa heti kun se talven jälkeen sulaa. Suojapäivinäkin löytää aivan vehreitä ja elävän näköisiä sammaltupsuja. Niitä kannattaa tähyillä katselemalla runkoa alhaalta ylöspäin. Silloin ne erottuvat selvsäti kujasammalesta (Pylaisia polyantha) ja haapasuomusammalesta (Radula complanata), jotka suikertavat runkoa pitkin. Sammalta ei pidä sekoittaa rungon tyvellä kohoaviin metsäsammaliin, sillä hiippasammalet kasvavat yleensä korkeammalla.

Onnea etsintään!

tikanhiippasammal2