’Aloitin kirjan lukemisen illalla ennen palkintotilaisuutta ja lopetin sen seuraavana iltana, kun tulos oli julkistettu. Olin kait ajan hermolla. Kannatti olla, sillä pääsin tuoreeltaan arvioimaan, oliko Baba Lybeck onnistunut valinnassaan ja oliko Jukka Viikilä saanut aikaan kirjan, joka kannatti kirjoitta ja palkita tämän vuoden Finlandia-palkinnolla? Molempiin kysymyksiin voin täydestä sydämestä vastata myöntävästi.’
Tähän kirjaan on vaikea liittää mitään genreä, se on sen verran omaperäinen kirjallisuuden alalla. On hienoa, että uskalletaan rikkoa rajoja ja tuottaa muutakin kuin perinteistä proosaa. Kirjan päähenkilö on Carl Ludvig Engel, arkkitehti 1800-luvun alkupuolelta, jonka käden jälki näkyy laajalti Suomessa tänäkin päivänä. Toisaalta kirjan päähenkilönä voisi olla myös Helsinki, josta kirja kertoo Engelin päiväkirjan tai yöpäiväkirjan kautta, niin kuin hän itse kirjoittamistaan kuvaa. Engel loi Helsingin nykyisen ilmeen tulipalon poltettua puukaupungin. Päiväkirja kertoo, kuinka hän lupasi vaimolleen Charlottelle viipyä tässä syrjäisessä ja kylmässä paikassa vain kuusi vuotta. Niin nopeasti kaupunkia ei kuitenkaan rakenneta ja niinpä matkasta tuli elinikäinen.
Päiväkirja kuvaa arkitehdin työtä keisarillisessa suuriruhtinaskunnassa, jossa keisarin tuli hyväksyä rakennuspiirustukset ja rahoitus. Senaattori Johan Albrecht Ehrenström loi Helsingin ruutuasemakaavan ja Engel rakennukset katujen varsille. Suurimpana ja kauneimpana Nikolain kirkon kukkulalle Suurtorin pohjoisreunalle. Sitä ennen olivat valmistuneet jo senaatin rakennus ja Aleksanterin yliopisto torin vastakkaisille puolille.
Kun Engel sai viran intendenttikonttorin johtajana, hän pääsi suunnittelemaan rakennuksia koko suuriruhtinaskuntaan ja sen jäljiltä on engelimäsiä kirkkoja, raatihuoneita, majakoita, postitoimistoja, ympäri Suomen vielä nykyäänkin. Hän vaikutti Helsingin lisäksi Turussa, Jyväskylässä, Ahvenanmaalla pieniä maalaispitäjiä unohtamatta. Kirjan kautta valoittuu se suunnaton työ, jonka hän teki, mutta myös hänen yksityiselämänsä Charlotten kanssa kylmässä Helsingissä ja se lämpö, jota hän tunsi sairasta lastaan Emilietä kohtaan. Hän jäi lopulta yksin, mutta hänen työnsä jälki näkyy.
Kerrankin voittajaksi valikoitui todellinen helmi. Engelistä on jäänyt jälkipolville kovin vähän historiatietoja, joten tämäkin Viikilän luoma päiväkirja on pitkälti fiktiivinen. Hienosti kirjailija on asettunut sen ajan saksalaisen arkkitehdin hahmoon ja luonut tälle elämän hänen massiivisten rakennustensa rinnalle. Kirjasta välittyy ymmärtäväinen puoliso, rakastava isä, mutta myös tarmokas ja päättäväinen työntekijä, joka pohtii tekemisiään, niiden oikeutusta ja omaa toimintaansa läheistensä parhaaksi.
Hän suri Emilien englannin taudin eli riisitaudin runtelemia jalkoja, tietämättä, että pohjoisen talvien vähäinen valo ja D-vitamiinin puutos aiheuttivat sairauden. Hän suri Charlottelle antamaansa lupausta, jota ei voinut täyttää. Koskaan he eivät päässeet takaisin rakastamaansa Berliiniin. Upeasti rivien välistä voi löytää sekä kaipauksen Berliiniin että lopulta myös rakkauden Helsinkiin. Harva arkkitehti pääsee kuitenkaan rakentamaan kokonaisen kaupungin.
Runollisuus kirjassa näkyy tarkasti harkituissa lauseissa ja niiden jaksotuksessa. Runous onkin punottu proosan sekaan ja saatu kirjasta näin unenomainen, mystinen mutta myös lumoavan kaunis. Tuskin kirja on mikään kirjakauppiaiden unelma, mutta lukemisesta nauttivalle se on hieno kokemus. Kiitos Jukka Viikilä, kiitos Baba Lybeck.
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus, 2016. 213 s.
