Tangopojat

tangopojat’Kirjavuoden yksi kiinnekohta on uusi Tuuri. Tuottelias kirjailija ei ole pettänyt tänäkään vuonna. Hän palaa äitinsä tarinaan, josta ilmestyi muutamia vuosia sitten useampiakin historiallisia romaaneita. Nyt eletään 1960-lukua ja suomalaisia muuttaa työn perässä Ruotsiin. Sillä heistä suuri osa on edelleen, ruotsalaistuneina, edelleen työssä tai paremminkin eläkkeellä. Osa on palannut kotimaahansa, haikeina, paratiisia etsien. Onko se siellä vai onko se täällä – aavan meren tuolla puolen?’

Sauli etsii itseään, elämäänsä ja Elinaa ensin Kauhavalla ja Pohjanmaalla, lopulta Ruotsissa. Hän soittaa haitaria Kamppilan Hurma-orkesterissa Pohjanmaan lavoilla ja toimii samalla apumiehenä Huhtalan puutavarakuljetuksissa. Kun Elina lähtee ruotsalaisen mukaan Tukholmaan, saa Sauli tarpeekseen ja lähtee perään. Nuorten välit ovat rikki ja niitä on paikattava. Volvon tehtailta löytyy työpaikka kokoomalinjalta kampiakselin hiojana ja Göteborgista Liikalan Tangopojat-tanssiorkesterissa on hanuristille paikka vapaana, mutta Elina on edelleen kateissa.

Elämä vuorotyössä ei ole helpoa vieraassa maassa, sen huomaa moni suomalainen ja niinpä he lyöttäytyvät yhteen ja perustvat Suomi-Seuroja tehdaspaikkakunnille. Näissä he tapaavat toisiaan ja usein yhteydenpitoon liittyy tanssi, juopottelu ja suunsoitto. Sauli ei näihin osallistu, sillä hänen on perustettava perhe ja saatava elämänsä sitä kautta järjestykseen.

Kirja on taattua Tuuria. Liki 30 Tuurin kirjaa lukeneena, alkaa tuntua, että kerronta polkee paikallaan, tunnelma on sama, passiivinen tekeminen alkaa tuntua teennäiseltä ja huumori ei enää tunnu tuoreelta. Kuitenkin kirja on lukemisen arvoinen, ehkä enimmin ajankuvauksena siirtolaisuuden vuoksi. Suomesta siirtyi 1960-luvulla Ruotsin tehtaille töihin satoja tuhansia nuoria ihmisiä, kun täällä ei ollut töitä tarjolla kaikille. He olivat sota-ajan lapsia, ns. suuria ikäluokkia. Näin Suomi menetti parasta työntekijäainesta naapurimaahan, joka otti heidät suopeasti vastaan ja pisti töihin, joita ruotsalaiset eivät halunneet tehdä. Voisi verrata nykyaikaan, kun pakolaisia vyöryy yli rajojen, mutta tilanne on tyystin toinen. Elintasoa lähdettiin kyllä kohentamaan ja kesällä palattiin näyttämään Volvoa sukulaisille, mutta Ruotsissa ei eletty sosiaaliturvan varassa. Siellä oli töitä ja työstä maksettiin palkkaa, jonka turvin pakolaissiirtolainen saattoi elää ilman yhteiskunnan avustusta. Tuurin kuvauksesta rivien välistä löytää juuri nämä kuviot. Hän osaa kaivaa esiin ne kipukohdat, jotka varmaankin silloin olivat akuutteja.

Kirjailija kuvaa kauniisti Saulin ja Elinan suhdetta, sen särmiä, väärinkäsityksiä, elämää yleensäkin. Elinan tytär Kaija osaltaan toimii erottajana mutta myös yhdistäjänä. Kuvaavaa kerronnalle on Saulin peräänantamattomuus, pohjalaisuus. Hän hakee Elinan itselleen vaikka kaikki olosuhteet ja järkiperäiset syyt ovat sitä vastaan. Tässä kerronnassa Tuuri on onnistunut hyvin. Muut kirjan päähenkilöt jäävät melko pieneen rooliin. Harju soittaa trumpettia ja suutaan. Kamppila on sitkeä järjestelijä, joka yrittää saada mahdottoman mahdolliseksi. Kaitsu, Saulin velipuoli, takkuilee isäpuolen kanssa ja suunnittelee myrkytöntä viljelyä. Yhteistä kaikille nykypäivään verrattuna on yhteys ja huolenpito, ketään ei jätetä, vaan autetaan vaikka väkisin.

Uutta kerronnassa on siirtolaisten seksistiset puheet. Niitä toiki silloin varmaan on ollut, mutta aikaisemmissa kirjoissaan Tuuri ei ole näin avoimesti niitä kertonut. Huumori on piilossa lauseissa ja sen löytää naljailuna ja suunsoittona, jossa esiintyy alapään huumoria enemmänkin. Toisaalta se tapahtuu hyväntahtoisesti vihjailemalla ja kannustamalla. Nykyään sellainen tulkittaisiin helposti ihan eri tavalla.

Mainoksissa mainitaan, että tämä kirja liittyy Tuurin äidin tarinaan. Kiinnekohtia ei kirjasta pääse bongaamaan. Tarinan henkilöt olisivat tällä hetkellä kirjailijan itsensä ikäisiä. Kirjassa päähenkilöinä ovat nuoret eikä siellä juurikaan ole ketään edellisen sukupolven edustajaa. Kuka heistä kukin sitten on?

Antti Tuuri: Tangopojat. Otava, 2016. 317 s.

Kylmä lähestyy

OLYMPUS DIGITAL CAMERA’Eilen satoi muutaman hiutaleen lunta, kun raivasin metsää. Ensi viikoksi on luvattu lisää. Niinköhän se tuo talven ja kylmän. Putkilokasvipuolella viimeiset kukat kukkivat ja lasken ne ensi viikolla saadakseni lokakuun lopun tilastotiedon. Sammalpuolella sesonki jatkuu lumentuloon saakka. Oikeastaan nyt on paras aika etsiä pieniä pioneerisammalia pellonreunoista, rannoilta ja ojanvarsista. Tätä olenkin tehnyt aina, kun aikaa on riittänyt.

Päätin kasvikartoituksen loputtua tehdä jonkinmoisen kartoituksen myös Luopioisten sammalista. Jaoin alueen vain suurempiin (25 km2) ruutuihin ja kerään niiltä lajiston taulukkoon. Ruutu on iso, mutta tätä työtä on mahdoton tehdä neliökilometriruudulla, koska lähes jokainen sammal on varmennettava lupilla tai mikroskoopilla. Kun olen nyt syksyn aikana kiertänyt maastossa, olen aina koonnut pussillisen sammalia mukaani. Näin olen saanut jonkinmoisen kuvan alueen sammalten yleisyydestä. Lopputulos voi olla, että joka ruudussa on pääasiassa samat sammalet ja vain muutamat harvinaisuudet erottuvat massasta. Aika näyttää.

Tällainen menettely on kuitenkin tuottanut jo muutaman yllätyksen eli uuden lajin Luopioisiin. Tosin määrityksen varmennus on vielä kesken. Olen verrannut tätä prosessia oikeuslaitokseen. Itse annan sammalelle määrityksen eli käräjäoikeuden tuomion, sitten lähetän sen ystävälleni Orivedelle, joka antaa hovioikeuden tuomion. Usein sammal matkaa tämän jälkeen Ouluun korkeimpaan oikeuteen, josta tulee päätös aikanaan. Onpa käynyt niinkin, että Oulusta sammal lähtee Turkuun päätuomarin katsottavaksi, olkoon tämä aste sitten vaikka itse Jumala. Niinpä jokin sammal saattaa saada neljä eri tarkastusta ja neljä eri nimeä, ennen kuin se on saanut lopullisen nimensä. Tämä vie aikaa ja osoittaa sen, etteivät nämä sammalet ihan helppoja ole asiantuntijoillekaan.

Viikolla löysin lahokannolta oudon kynsisammalen. Määrityskirjat johtivat minut haprakynsisammalen (Dicranun fragilifolium) kohtaan. Se on kuitenkin täällä suuri harvinaisuus, joten sammal lähtee kierrokselle. Toinen pussinpohjan sammal oli sitten helpompi, itupyörösammal (Odontoschisma denudatum). Ei tämäkään mikään yleinen ole, vaan aika voimakkaasti taantunut laji, mutta se on helppo tunnistaa itumaisista rakennelmista verson päässä. Sekin lähtee kuitenkin tarkistukseen. Näin sammaltietous alueelta lisääntyy. Netistä näitä löytöjä voi sitten käydä tarkastelemassa, kunhan ne sinne kierroksensa jälkeen päätyvät.

Joskus sivuilleni tulee siirrettyä sammallaji liian aikaisin ja sen joutuu sitten sieltä poistamaan. Näin kävi rutakaulasammalelle (Trematodon ambiguus), josta ehdin jo iloita. Oikeus tuomitsi sen yksiselitteisesti nuppisammaleksi (Discelium nudum). Myös muut erehtyvät ja niinpä joudun poistamaan sivuilta kaksi muutakin lajia (Thuidium tamariscinum ja Hygroamblystegium varium), sillä omien että muidenkin kanssa tehtyjen etsintöjen seurauksena näitä lajeja ei ole uudelleen löydetty eikä kerätyt näytteetkään ole oikein määritetty. Näin Luopioisten sammalfrora on sekä lisääntynyt että vähentynyt. Saldo saattaa olla tällä hetkellä pari lajia plussalla tämän vuoden osalta, mutta vielähän on vuotta jäljellä.’

Siipirikko mies

siipirikko-mies’Kirjastoautolta tarttui käteeni kirja, jonka kansikuva viehätti väreillään ja muodoillaan. Kannen on suunnitellut Jenni Nopponen ja se kertoo, kuinka tärkeää on, että kansi on koukuttava. No, kirjakin oli kyllä lukemisen arvoinen, vaikka se on ilmestynyt jo viime vuosituhannella Ranskassa. Joskus näitä aarteita löytyy sattumalta, joskus niitä ei löydy etsimälläkään. Klisee on, ettei aikaa ole lukea hyviä kirjoja, ainoastaan parhaita. Ehkä tämä liikkuu siinä välimaastossa. Lukemattakin sen olisi voinut jättää, mutta luettuaan se antoi myös ajattelemisen aihetta. Sehän on yksi hyvän kirjan edellytys.’

Tanios on kirjan päähenkilö, legendaarinen hahmo Libanonin vuoristoseudulla. Hänestä kerrotaan tarinoita kylissä ja maanteillä. Hän on sodan voittaja ja aloittaja, hän on sankari ja petturi. Häneen kiteytyy alueen levottomuus, hänen elämänsä on esikuvana nuorille pojille. Hän syntyy šeikin hallitsemaan kaupunkiin kylän kauneimman naisen Lamian poikana. Šeikki kieltää Tanioksen olevan hänen poikansa, mutta kyläläiset tietävät šeikin tavat. Tanios joutuu pelinappulaksi suureen selkkaukseen, joka runtelee seutua, kun ottomaanit, Egypti ja länsivallat Englanti ja Ranska selvittelevät välejään alueen omistamisesta. Myös šeikin omassa hallinnossa on ristiriitoja niin kyläläisten kuin sen ulkopuolistenkin kesken. Tanios rakastuu väärään tyttöön ja joutuu lähtemään maanpakoon, kun hänen isänsä ampuu partiarkan. Näin hänestä tulee siipirikko mies. Aikanaan hän palaa kotiseudulleen sovittelijana, tuomarina ja selkkauksia välttävänä miehenä, mutta joutuu toteamaan voimansa liian pieniksi asioiden selvittämiseen. Hän katoaa ja samalla syntyy legenda Tanioksen kivestä. Sille ei saa kiivetä tai käy niin kuin Taniokselle.

Tämä kirja on saanut arvostetun Goncourt-palkinnon Ranskassa vuonna 1993. Libanonilaissyntyisen Maaloufin kirjoja on käännetty lukuisille kielille ja häntä on arvostettu kertojana ja merkittävänä yhteiskunnallisena ajattelijana. Tarina on legenda, jolla on totuuspohja, vaikka henkilöt ovatkin fiktiivisiä. Tarinan tapahtumat, varsinkin sen loppupuolella, muistuttavat hätkähdyttävästi nykyaikaa ja Lähi-Idän konfliktien luonnetta. Oikeastaan voitaisiin vetää asioita suoriksi ja sanoa, että tällaisista tapauksista ne ovat juuri syntyneet. Vuoristossa eli silloin ja elää nykyään heimoja, jotka eivät hyväksy muita, eivät halua alistua toisten valtaan, eivät elä sopuisasti. Legenda siipirikosta miestä kuvaa näitä asenteita.

Erikoista kirjassa, joka sijoittuu 1800-luvun puoliväliin, on se, ettei siinä mainita juutalaisia ja heidän olemassaoloaan ollenkaan. Heidät on jätetty tarinasta pois, vaikka juutalaisten paluumuutto alkoi noihin aikoihin ja se ei käynyt silloinkaan kovin kivuttomasti ilman konflikteja. Legendan aikaan luotiin oikeastaan myös tämän konfliktin siemen. Niihin aikoihn ottomaanivaltakunnan luhistuessa luotiin ranskalaisten ja englantilaisten mandaatti, josta aikanaan YK teki ratkaisunsa israelilaisten ja palestiinalaisten alueen luomiseksi. Onko unohtaminen tarkoituksenmukaista vai vahinkoa.

Kirja on legendanomainen, itämainen ja sadun kaltainen. Sen tapahtumissa on ihmeitä, mysteereitä, kiellettyä rakkautta ja veristä sodankäyntiä, valheita ja petosta, usein liioitellusti. Siinä se samaistuu Tuhannan ja yhden yön tarinoihin.

Kirja on hieman sekava, mutta muuten hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu. Koko ajan lukija tietää, että Tanios katoaa, että hänestä tulee legenda ja tajuaa, että loppujen lopuksi hän on pelokas pieni poika, joka ei löydä paikkaansa suuressa maailmassa. Liian pieni ratkaisemaan suurta ongelmaa.

Maalouf, Amin: Siipirikko mies (Le Rocher de Tanios). Gummerus, 2015 (1993), suom. Lotta Toivanen. 345 s.

’Ensilumi’

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Alkaako jo talvi? Niin ajattelin, kun katsoin aamulla ulos. Maa oli valkoinen ja maisema harmaa, sataa tihuutti jotain kiinteää. Enpä oikein tiedä, voiko tuota ensilumeksi nimittää, koska suurin osa siitä oli sumusta tiivistynyttä kuuraa, mutta rännäntapaista tiputteli taivaalta ainakin.

Nyt on lokakuun 13. päivä eli kuu alkaa olla puolessa. Jossain 80-luvun syksyssä lumen satoi lokakuun alussa ja se viipyi maassa toukokuulle. Muistan silloisen tuskastumisen, kun talvi vain jatkui ja jatkui. Nykyään sellaisia talvia ei enää ole ollut eikä ehkä kaipaakaan. Kohtuus kaikessa, mutta tämä kohtuus on usein ollut hukassa viime aikoina. Ääri-ilmiöt ovat olleet vallitsevia: kovia tuulia, pitkiä kuivuusjaksoja, helteitä ja kovia pakkasia. Monesti sanotaan, että tämä on poikkeuksellista. Onkohan niin, vai syynätäänkö sää nykyään niin tarkkaan, että tavallisetkin ilmat muuttuvat poikkeussäiksi.

Joka tapauksessa vielä ei soisi talven tulevan, on monia mukavia hommia vielä tekemättä tältä vuodelta, kuten Luopioisten sammalkartoitus, jonka aloitin elokuulla. Sitä tekisi mielellään vielä muutaman viikon. Katselin myös kukkia. Nyt ne ovat saaneet siipeensä oikein kunnolla. Saattaa olla, ettei marraskuussa ole enää mitään laskettavaa. Syyskuun alussa oli liki 70 lajia kukassa ja tämän kuun alussakin vielä 55 lajia. Se on ennätys siltä ajalta, kun olen syksyisin kukkia laskenut, kuten viime postauksessa kerroin.

Aika näyttää, mihin mennään! Ennustaminen on vaikeaa ja saattaahan sitä tulla vielä oikein hyväkin ajanjakso ennen lumia. Odotellaan sitä!’

Syksy saapuu

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Sille ei voi mitään, että vääjäämättä kesä on ohi ja syksy saapunut. Sen kertoo yllä oleva kuvakin kaikkine väreineen. Kolme puuta eri väreissä takaa eteen ovat vuorijalava, pilvikirsikka ja saarni. Jokaisella on oma värinsä ja oma muotonsa. Erityisesti pidän saarnesta. Tällä hetkellä se on jo pudottanut lehtensä, mutta pilvikirsikka on vain tummentanut syvää punaistaan. Se on hyvä syyspuu, mutta muuten vaikea, koska se tekee Prunus-lajien tavoin runsaasti juurivesoja ja ne kasvavat vauhdilla pituutta vallaten pian puun alusen kokonaan. Tänäkin kesänä olen niittänyt vesat poikki neljä kertaa ja taas on työntymässä uutta. Kannattaa siis miettiä, haluaako sitä ihailtavaksi mutta silloin myös riesaksi.

Kuu on vaihtunut lokakuuksi ja olen taas laskenut kukkivat kasvit. Nyt kun muutamana yönä on ollut pakkasta, on paljon kukkia lakastunut, mutta viime viikon lopulla niitä kuitenkin oli vielä 55 lajia kukassa vakioreitilläni. Syyskuun alusta lajimäärä oli supistunut reilulla kymmenellä. Viime vuonna vastaava laskenta toi tuloksen 46 lajia. Monen vuoden keskiarvo liikkuu vähän alle viidessäkymmenessä, joten tämä syksy toi ennätyksen. Mistä se kertoo? Syksy on ollut suotuisa kesän kukille, on ollut lämmintä ja sopivan kuivaa. Kasvit ovat jopa innostuneet uudelleen kukkimaan, tosin aika pienillä ja vaatimattomilla kukilla. Seuraavassa lista 1.10. suoritetusta laskennasta EH-maakunnan alueelta noin kilometrin matkalta pihatietä ja puutarhaa:

voikukka, nurmikaunokki, syysmaitiainen, puna-apila, alsikeapila, pelto-orvokki, peltohatikka, nurmihärkki, lutukka, mansikka, ketoneilikka, kylänurmikka, linnunkaali, otavalvatti, peltovalvatti, nurmitädyke, rohtotädyke, särmäkuisma, valkoailakki, puna-ailakki, niittynätkelmä, huopakeltano, kurjenpolvi, ruusuruoho, nokkonen, jauhosavikka, pihatatar, pihasaunio, liuskapeippi, punapeippi, niittyleinikki, harakankello, päivänkakkara, saunakukka, jättipalsami, sarjakeltano, metsäapila, siankärsämö, ojakärsämö, rentohaarikko, englanninraiheinä, pukinjuuri, heinätähtimö, pihatähtimö, peltolemmikki, peltovillakko, hiirenvirna, peurankello, metsäkeltano, kultapiisku, kannusruoho, valkoapila, hopeahanhikki, poimulehti, pelto-ohdake

Seuraava kartoitus on marraskuun alussa ja silloin on odotettavissa romahdus. Yleensä lajimäärä on silloin ollut puolessa lokakuun luvuista.’

Butsher’s Crossing

butshers-crossing’Kun näissä kirjajutuissa pääsee vauhtiin, niin eihän ne lopu. Tässä taas yksi varteenotettava lukukokemus karun yksinkertaisen elämän ja seikkailun ystäville. John Williams kirjoitti elämässään vain muutaman romaanin, mutta kirjoitti ilmeisesti huolella. Kuitenkin ne ovat nousseet vasta nyt maineeseen. Stonerin luin keväällä ja nyt on saatu suomeksi myös todellinen lännentarina, jossa liikutaan 1800-luvun lopun karjankasvatuksen ja biisoninmetsästyksen maisemissa. Tarina ei varmaankaan ole tavallisista poikkeava, mutta se onkin paljon muuta kuin vain tarina. Kirjaan kannattaa tutustua. Tässä muutama huomio.’

Kolme vuotta Hawardissa opiskellut Will Andrews saa rousseaulaisen herätyksen Ralph Waldo Emersonin luennoista ja matkaa enonsa perintörahat rahavyössä länteen tuntemattomaan Butsher’s Crossing-nimiseen pikkukaupunkiin. Eletään vuotta 1873. Hän haluaa kokea elämässään jotain todellista. Kaupungissa eletään biisoninmetsästyksen kulta-aikaa ja niinpä Will rahoittaa kyseenalaisen retken kauas Coloradoon, jossa retken johtaja Miller on joskus nähnyt suojaisan laakson ja siellä tuhansia biisoneita. Nelihenkinen ryhmä ostaa härät ja vankkurit, varustaa ne retkeä varten ja lähtee matkaan.

Miller on kokenut kulkija, joka tietää mitä tekee, muistaa paikat, uskoo asiaansa ja ottaa riskejä. Charley Hoge on invalidi, joka on menettänyt toisen kätensä tällaisella samantyyppisellä retkellä. Hän on vankkureiden ajaja ja kokki, joka uskoo Raamattuunsa ja hakee totuudet sieltä. Schneider on nylkijä, jonka tehtävä on kuoria Millerin ampuman biisonin päältä nahka mahdollisimman ehjänä ja nopeasti. Will hakee elämyksiä ja saa niitä, henkensä kaupalla.

Jo menomatka on päättyä veden puutteeseen. Jano saa härät huohottamaan ja miehet näkemään näkyjä. Schneider ei sopeudu porukkaan, mutta Millerin usko asiaan vie heidät lopulta laaksoon ja teurastus voi alkaa. Muutaman viikon aikana hän ampuu yli neljä tuhatta biisonia, Schneider ja Will nylkee ne ja Charley kuljettaa nahat vankkureilla leiriin. Syksy kuitenkin tekee heille tepposen, jota edes Miller ei ole ottanut huomioon. Lumimyrsky sulkee kanjonin ulospääsyn ja he jäävät laaksoon vangeiksi koko talven ajaksi.

Kun kevät vihdoin koittaa ja lumi sulaa, alkaa vaarallinen paluumatka valtavan nahkavuoren kanssa. Kuten Hemingwayn kirjassa Vanhus ja meri, retken anti jää saamatta, uurastus ilman palkkaa. Vain kolme miestä palaa ilman härkiä, vankkuireita ja nahkoja. Sillä aikaa koko kaupunki on muuttunut, vuodat menettäneet arvonsa, ihmiset lähteneet eikä Willinkään ole syytä sinne jäädä.

Tarina on länkkäri, vanhaan kunnon tyyliin, mutta kirjoitettu toisin. Sankaria on tarinasta turha etsiä, porukka on riitainen jo lähtiessään ja hajoaa heti paluunsa jälkeen. Will kasvaa henkisesti, fyysisesti ja myös ihmisenä. Matkan ajan hän suri sitä, että hylkäsi Francinen lähtiessään, palattuaan hän repi itsensä tästä irti. Vaikeissa olosuhteissa punnittiin miehen kestävyys. Selvittiin, kun pysyttiin yhdessä, kun ei lamaannuttu. Kuolema oli läsnä retkellä moneen otteeseen ja Millerin kokemuksen ja päättäväisyyden ansiosta laaksosta palattiin takaisin.

Biisonit tapettiin preerioilta lähes sukupuuttoon 1800-luvulla ja se on ymmärrettävää, kun metsästys oli tätä luokkaa, silkkaa silmitöntä teurastusta. Suuri eläin ammuttiin kiväärillä, sen nahka kuorittiin pois ja ruho jätettiin mätänemään. Mitä haaskausta ja julmuutta. Metsästäjälle tuli tappamisesta pakkomielle, Millerin piti saada tapettua laakson viimeinenkin biisoni ennen kuin sieltä lähdettäisiin. Tämä oli koitua heille tuhoksi.

Williams kuvaa kauniisti luontoa, sen ääri-ilmiöitä ja ihmisten kokemia tuntemuksia. Karu lännentunnelma säilyy kirjassa loppuun saakka ja näin se on raivannut tietä Gormic MacGarthylle ja hänen lännenkirjoilleen, joissa karuus ja jopa rumuus on viety äärimmilleen. Siinä missä Williams kuvaa laakson paratiisimaisuutta, McGarthy luo sodan runtelemaa maisemaa mustana ja pimeänä (esim. teos Tie tai Veren ääriin). Stonerilla uudelleen maailmanmaineeseen noussut Williams pääsee tässä kirjassa vielä upeampaan kerrontaan ja teoksen raakuudesta huolimatta sitä luki nauttien.

Williams, John: Butsher’s Crossing. Bazar, 2016 (1960), suom. Ilkka Rekiaro. 334 s.