’John Irving on edelleen yksi tämän ajan tunnetuimpia ja suosituimpia amerikkalaisia kirjailijoita. Hänen tuotantoaan on käännetty lukuisille kielille ja kirjat ovat saaneet miljoonia lukijoita ympäri maailman. 1980 ilmestyi Garpin maailma ja siitä se voittoputki alkoi. Oma suosikkini on edelleen Ystäväni Owen Meany kuten myös Oman elämänsä sankari. Jotkin varhaisemmat ovat saattaneet jäädä lukematta, mutta aina uuden ilmestyttyä se hyvin pian löytää tiensä pöydänkulmalle odottamaan. Joskus odotus on pitkä niin kuin nyt, sillä tässä välissä oli muutamia hieman pitkästyttäviä juttuja. Ihmeiden tie ei ole sellainen.’

Kirja on tiiliskivi, jonka juonta on mahdoton selvittää pieneen tilaan. Se rönsyää, pursuaa, kiehuu ja laukeaa aina uudelleen ja uudelleen mitä uskomattomampien rönsyjen ja tapahtumien kautta. Kirjan päähenkilö on jesuiittapapin ja naiseksi pukeutuneen miehen meksikolainen adoptiopoika Juan Diego Guerrero. Kirja on hänen elämäkertansa. Poika on orpo, hän asuu kaatopaikalla sisarensa Lupen kanssa, hänen äitinsä on huora ja isästä ei ole tietoa. Siinä on tarinan lähtökohta, tyypillistä Irvingiä. Juan Diego oppii lukemaan ja puhumaan englantia kaatopaikalta löytämistään kirjoista, mikä on sekin ihme. Hänet pelastetaan pappien orpokotiin ja sieltä sirkukseen ja edelleen Amerikkaan Iovaan, missä hän käy koulunsa ja päätyy maailmankuuluksi kirjailijaksi.

Kirja kulkee sujuvasti nykyisyydessä ja menneisyydessä. Vanhuudessa Juan Diego matkustaa Filippiineille käydäkseen lapsuutensa ystävän isän haudalla. Matkalla hän tapaa kaksi outoa naista, äidin ja tyttären, jotka viettelevät hänet ja luotsaavat eteenpäin mitä ihmeellisimmille paikoille. Samalla kirjailija painii terveytensä kanssa, beetasalpaajien ja erektiolääkkeiden ristipaineessa. Tämä kaikki luo hänelle unenomaisen fantasian, matkan läpi lapsuuden aina nykyisyyteen saakka. Lapsuudesta nousevat esiin niin seksuaaliset poikkeavuudet kuin selvänäkijä sisar Lupe, jonka puhetta vain hän pystyy tulkitsemaan. Sielä nousee esiin katolinen usko Neitsyt Mariaan ja riita tämän meksikolaisen sisarneitsyen tumman Guodalupen kanssa. Poikkeamia ovat myös taivaskävely sirkuksessa, Lupen kuolema ja neitsyen ihmekyynelet. Nykyaika jää vielä enemmän mysteerien ja ihmeitten maailmaan, jossa seksuaaliset fantasiat ja elämän valinnat sekoittavat kirjailijan pään ja sydämen lopullisesti.

Irvingin kirjoissa on monia tunnusmerkkejä, joita aina etsii niitä lukiessaan. Nytkin löytyy ainakin seksuaalisuus, yliopistomaailma, sirkus, paini, vain karhua jäin kaipaamaan. Niinpä voisi sanoakin, että tässä kirjassa kirjailija kokoaa yhteen koko tähänastisen tuotantonsa. Suomennettuna se alkoi Garpin maailmasta, jossa transversiitit esiintyvät ensi kerran, Ystäväni Owen Meany jatkaa samaa linjaa. Myös viimeisimmistä kirja Minä olen monta tutkii samaa teemaa. Sirkusmaailma taas esiintyy jo Vapauttakaa karhut, Kaikki isäni hotellit ja Sirkuksen poika kirjoissa. Orpoutta löytyy monestakin romaanista, kuten Oman elämänsä sanakari ja Kunnes löydän sinut. Tämä on kuin yhteenveto kirjailijan tuotannosta. Toivottavasti ei kuitenkaan testamentti.

Jos kirjailijalla onkin tavaramerkkejä, joita ripoitella aina uudelleen kirjojensa riveille, on hänellä uuttakin annettavaa. Tämä kirja kulkee niin joustavasti menneessä ja tulevassa, että rajaa on joskus vaikea hahmottaa. Taitolaji tämäkin. Lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten taitavasti ja värikkäästi hän vie tarinaa eteenpäin pitäen sen kuitenkin koko ajan koossa.

Tämä kirja on myös ehkä uskonnollisin hänen teoksistaan. Katolinen kirkko on koko ajan keskiössä, niin lapsuudessa kuin vanhuudessakin. Lupe palvoo Guadalupea, jonka mukaan hän on nimensäkin saanut ja hänen härskit puheensa ja ennustuksensa saattaisivat ärsyttää moraalisesti, mutta kun ne tulevat niin luontevasti, ettei lukija edes hätkähdä, pelastaa se paljon ja lukijaa alkaa hymyilyttää.

Kun kuolema on esillä lähes joka sivulla, tulee siitä todellinen osa elämää eikä se hätkäytä, kun se lopulta kerrotaan yksityiskohtaisesti. Lupen kuolema tulee esiin sivulauseessa kirjan alkulehdillä, mutta lopullinen tarina vasta kirjan lopussa. Siihen on saanut varautua ja sen ottaa  silloin luonnollisena, vaikka se on kaikkea muuta kuin luonnollinen, Irvingin tyyliin. Loppuelämän seksuaaliset fantasiat ehkä kuviteltujen naisten kanssa menivät kyllä ohi ja ylikin, mutta suotakoon se hänelle. Kuusisataa sivua voisi puuduttaa lopullisesti, mutta tämä ei sitä tee. Kirja saattaa olla Irvingin parhaita.

John Irving: Ihmeiden tie (Avenue of Mysteries). Tammi, 2016, suom. Kristiina Rikman. 600 s.