Syksyistä kukkaloistoa

Heinätähtimö

Ketoneilikka

’Taas on kukkabongauksen aika. Olen jo useana vuonna laskenut näin syksyllä kuun vaihteessa kukkivien kasvien määrän niin elokuussa kuin syyskuussakin. Loka-marraskuun vaihde on usein jäänyt laskematta, koska olemme silloin jo muuttaneet maalta kaupunkiin. Niinpä nytkin laskutoimitus tehtiin syyskuun ekalla viikolla ja nyt toisen kerran, kun kuu vaihtuu lokakuuksi.

Kurjenkello

Metsäkurjenpolvi

Ensimmäinen lasku toi tulokseksi 81 kukkivaa putkilokasvia, Se on toiseksi eniten eli vain viime vuonna sain korkeamman luvun, 83 lajia. Muutenkin lajimäärä on lisääntynyt ensimmäisistä mittauksista selvästi. Syynä saattaa olla se, että tunnen kasvien kasvupaikat paremmin ja voin kiertää katsomassa ne kartoistusta tehdessäni. Aikaisemmin ne ovat saattaneet jäädä huomaamatta, vaikka reitti onkin ollut aina sama.

Niittyhumala

Niittyleinikki

Nyt syyskuun lopussa tuli ennätys 61 lajia. Tämä on hämmästyttävää siksi, että syyskuu on ollut tänä vuonna tavallista kylmempi. Yöpakkasia on esiintynyt useana yönä ja kukat eivät kaikki ole kovin hallankestäviä. Edellisten vuosien saldo on ollut selvästi pienempi, esimerkiksi viime vuonna vain puolet tämänvuotisesta ja toiseksi paraskin jää 55 lajiin. Viime vuonna saattoi kuivuus laskea lajimäärää. Kukat kukkivat nopeasti ja tekivät siemenensä valmiiksi ennätystahtia. Nyt on ollut normaalimpi syksy ja paitsi yksivuotiset rikkakasvit niin monivuotisetkin ovat sinnitelleet kukassa möyhään.

Niittynätkelmä

Nurmikaunokki

Mikä sitten on kukkiva kasvi? Olen merkinnyt kasvin kukkivaksi, jos kasvissa on nähtävillä selvä kukka tai nuppu, josta näkyy terälehden alkuja. Esimerkiksi peltohatikka saattaa tehdä tällaisia nuppukukkia vielä lokakuussakin. Selväähän on, ettei niissä koskaan kehity siemeniä, vaan ne kuivuvat kasvin kuihtumisen myötä, mutta sinnikäs se on yrittämään. Sama koskee muitakin yksivuotisia rikkakasveja. Onhan joitakin, jotka kukkivat vielä joulunakin. Muistan kerran keränneeni kasvioon kukkivia kasveja itsenäisyyspäivänä ihan kuriositeetin vuoksi ja löysin kukkivana vielä kuusi lajia, vaikka lumi peitti jo osan maasta.

Sarjakeltano

Siankärsämö

En tiedä, voiko tästä tehdä mitään johtopäätöksiä ilmaston muuttumisen kannalta, koska mittausolosuhteet eivät ole olleet samat eri vuosina. Havainnointi on ollut erilaista ja tarkkuus samoin. Mutta jotain se ehkä kertoo kasvukauden pidentymisestä tai ainakin näin itse selittäisin kukkivien lajien reippaan runsastumisen viime vuosina.

Kaikki tekstin kukat on kuvattu – 2,7° pakkasyön jälkeen ja minusta ne näyttävät aika terhakoilta. Näpäyttämällä kuvaa saat sen suuremmaksi.’

Viikko 39: Savikkolapiosammal

’Kun pellot on puitu ja maa paljastunut korsien alta, on hyvä etsiä pieniä sammalia, jotka viihtyvät pelloilla ja pientareilla. Tämän viikon sammal on tällainen. Vanhalta nimeltään toukosammal, viihtyy savipelloilla paakuissa ja kokkareissa. Sitä on kuitenkin aina erikseen etsittävä, sillä vaikka se onkin yleinen tällaisilla paikoilla, niin sen koko on selvästi rajoittava tekijä havaitsemiseen. Sammal on pikkiriikkinen, mutta helposti tunnistettava.’

Savikkolapiosammal on kooltaan vain muutaman millimetrin korkuinen. Sen lehdet asettuvat ruusukkeisesti maan pintaa pitkin. Ne ovat suikeat ja leveät. Keskisuoni on vahva ja ulottuu lehden kärkeen. Pyöreähköt itiöpesäkkeet ovat yleisiä, alle senttimetrin korkuisia. Niiden avulla sammal on helppo tunnistaa, vaikka ryhmään kuuluukin useita lajeja. Muut ovat harvinaisia.

Toukosammalta voi tavata Etelä- ja Keski-Suomesta melko yleisenä, mutta kasvupaikkojensa suhteen se on vaatelias ja kasvaa yleensä vain savipelloilla.

Viikko 38: Kallioahmansammal

’Karut kalliot kasvattavat omanlaisiaan sammalia, jotka eivät välttämättä ole kovin helppoja määrittää. Monet muistuttavat toisiaan ja tuntomerkit piileskelevät mikroskooppisina. Näin on myös tämän viikon sammalen kohdalla. Paljon sammalia etsineenä lajin tunnistaa jo maastossa, mutta hyvin usein silti menee sormi suuhun, onko vai eikö ole. Sukuun kuuluu meillä vain viisi lajia, joista tämän viikon laji on yleisin. Muut kasvavat kaukana Lapossa ja ovat harvinaisia. Tunnistamisvaikeus tuleekin torasammalten suvusta. Puolukkareissulla kannattaa vilkaista kalliotakin.’

Kallioahmansammal on tyypillinen karujen kallioiden sammal. Se kasvaa suoraan kosteasta kivipinnasta pieninä tai joskus laajoinakin peitteinä. Sammal muistuttaa kyhmytorasammalta, mutta on kaikella tapaa pienempi. Piiskamaiset kärjestä hampaiset lehdet ovat kynsisammalmaisesti asettuneet. Käyrät pesäkkeet ovat yleisiä ja niiden tyvellä on pieni kyhmy.

Sammal on jokseenkin yleinen koko maassa, mutta torasammalta harvinaisempi. Sen pääkasvualue on pohjoisessa. Sammalta voi etsiä paitsi valuvetisiltä ja varjoisilta kallioilta myös purokiviltä ja rannoilta, aina kuitenkin kivipinnalta.

Kapinalliset

’Olen ihastunut nykydekkareiden sijaan historiallisiin dekkareihin. Tarina on sijoitettu menneseen aikaan, henkilöt ovat eläneet ja toimineet silloin, tutkija ja tutkittava juttu ovat fiktiivisiä. Aikanaan Umberto Eco loi menestysromaaninsa Ruusun nimi tämän kaavan mukaan sijoittamalla tarinan vanhaan luostariin. En muista, oliko siinä tunnettuja historian henkilöitä, mutta tarina oli aito dekkari. Viime aikojen tarinan muotoon kirjoitetut elämäkerrat eivät kuitenkaan saa minua syttymään. En edelleenkään ymmärrä, miksi tunnetun henkilön suuhun laitetaan asioita, joita ei voida tarkistaa eikä todentaa häneltä itseltään. Asiat jäävät fiktiivisiksi, mutta saattavat mustamaalata elämäkerran kohdetta. Ehkä näissä historiallisissa dekkareissakin.’

Shardlake-sarjan seitsemäs osa keskittyy kesään vuonna 1549 Lontoossa ja Norfolkissa. Englanti on luisumassa Henrik VIII kuoleman jälkeen kaaokseen, koska uusi kuningas Edvard VI on vasta alle kymmenvuotias ja valtakuntaa johtaa kuninkaan puolesta Somerset. Sota Skotlannissa jatkuu ja nielee valtion rahavaroja, inflaatio syö rahan arvoa ja köyhät joutuvat suureen hätään. Lisäksi talolliset ja säätyläiset kiskovat kaiken minkä irti saavat, aitaavat yhteislaitumia ja korottavat maksuja. Maaseudulla työläiset ja köyhät alkavat liikehtiä, perustaa leirejä ja lähettää vetoomuksia Somersetille asioiden parantamiseksi. 

Oikeusneuvos Shardlake saa toimeksiannon suojelijaltaan lady Elisabethilta, kuninkaan sisarelta, tutkia tämän sukulaisen syyllisyyttä vaimonsa kuolemaan. Niinpä Shardlake matkustaa apulaisensa Nicolaksen kanssa Norwichiin. Edith-vaimo on löydetty surmattuna joesta ja mies John Boyle saa syytteen murhasta. Hänet myös tuomitaan ja määrätään hirtettäväksi. Elisabeth kuitenkin on laatinut armahdusanomuksen kuninkaalle ja hirttäminen siirtyy. Silloin alueella syttyy talonpoikaiskapina, jonka pyörteisiin myös lainoppineet joutuvat. Kapteeni Kett vie heidät leiriin ja Shardlake joutuu toimimaan oikeusavustajana, kun leirissä aletaan tuomita herrasmiehiä ja säätyläisiä. Ketään ei hirtetä, mutta vankilaan he päätyvät. Lontoossa valmistellaan sotajoukon lähettämistä kukistamaan kapinaa. Se myös saapuu ja pitkällisen taistelun jälkeen saavuttaa voiton kapinallisista. Oikeusneuvos pelastuu kuin ihmeen kaupalla verilöyöystä ja samalla saa selville, kuka on Edithin todellinen murhaaja ja miksi. Se kesä ei jätä heitä rauhaan, vaan sodan kauheus säilyy pitkään mielessä. Mukaansa Norwichin leiristä oikeusneuvos saa palveljattarensa Josephinen pienen tyttären Maryn, joka taisteluissa jää orvoksi. Kapinalliset tuomitaan ja hirtetään, mutta rauha ei palaa Englantiin vielä aikoihin.

Kirja on yli tuhatsivuinen. Se on täynnä tapahtumia, joita on vaikea  lyhyesti kertoa. Jännitys säilyy kuitenkin loppuun saakka. Olisihan tässä ollut tiivistämisen mahdollisuus, mutta näin kirjoitettuna siitä tuli paremmin elämisen kuvaus. Siitä löytyy valtavasti yksityiskohtia ja tietoa sen ajan tavoista. Onko kaikki sitten oikein, se jää lukijan harkittavaksi? Kirjan lopussa on pitkä historiallinen katsaus tähän aikaan perustuen aikalaisten ja historiantutkijoiden kirjoituksiin. Hämmästyttävän tarkasti kirjailija on seurannut näitä dokumentteja ja luonut niissä kerrotuille tapahtumille lihaa luiden päälle. Tietenkin päähenkilöt ovat fiktiivisiä, mutta leirissä oli myös lainopillisia neuvonantajia, jotka pakotettiin mukaan samalla tavalla kuin Shardlake tässä romaanissa. Aikalaisten kuvaukset olivat pitkälti hallitusta myötäileviä ja kapinalliset tuomitsevia. Vasta 1900-luvulla otettiin huomioon myös kapinallisten tarpeet ja oikeutukset. Tämä kirja asettuu selkeästi kapinallisten puolelle asiassa. Tänään ei tietenkään voisi kuvitellakaan tapahtuvan mitään tuollaista.

Historiallisena kuvauksena Tudorin-ajan loppupuolen kahakoista tämä kirja on loistavaa kerrontaa ja siihen kannattaa tuntustua, jos on aiheesta kiinnostunut. Muuten sen lukeminen ei kannata. Kirjan massiivisuus on puuduttava. Itse nautin siitä ja odotan jo seuraavaa Shardlake-kirjaa.

C. J. Sansom: Kapinalliset. Otava, 2019, suom. Ilkka Rekiaro, 1099 s.

Viikko 37: Koskikoukkusammal

’Tällä viikolla on mentävä taas purojen tai jokien koskipaikoille. Sieltä löytyy melkoisella varmuudella tämän viikon sammal. Sen tunnistaminen on helppoa, kunhan ei sotke sitä näkinsammaliin, joiden sukulainen se on. Tämä sammal kasvaa kuitenkin lähes aina veden yläpuolella kivien pystysuoralla tai kaltevalla pinnalla. Kaikilla puroilla sitä ei ole eikä kaikissa koskissakaan, mutta useimmiten kuitenkin. Koskipaikkoja kyllä riittää.’

Koskikoukkusammal on näkinsammaliin kuuluva lehtisammal. Kooltaan se on noin tulitikun mittainen. Sen lehdet ovat kolmessa rivissä ja samaan suuntaan käyrät. Lehden keskisuoni on vahva ja ulottuu lehden kärkeen, joskus ylikin karvamaisena piikkinä. Pesäkkeitä sammalella on joskus ja ne lähtevät verson sivulta eli sammal on pleurokarppinen eli pesäkekylkinen sammal.

Viikon sammal on yleinen koko maassa. Sen löytää purojen ja jokien koskipaikoilta tai järvien rannoilta kiven kyljestä. Useimmiten se kasvaa vedenpinnan yläpuolella.

Viikko 36: Hetealvesammal

’Kun viimeksi liikuttiin luhdilla ja rannoilla, niin siirrytäänpä nyt vielä kosteampaan ympäristöön. Tämän viikon sammal kasvaa lähteisissä ojissa ja tihkupinnoilla. Se on yksi yleisimmistä maksasammalista tällaisissa ympäristöissä. Se on helppo tuntea säännöllisistä lehtiriveistä varrella ja maksasammalelle tyypillisestä möyheästä ulkomuodosta. Vaikka sammal on pieni, niin se kasvaa usein laajoina kasvustoina ja on siksi helppo löytää. Ei muuta kuin etsimään!’

Hetealvesammal on litteä, alustaa vasten painunut tai köhösellään vedessä kasvava maksasammal. Sen lehdet ovat varren suuntaisesti asettuneet, liuskattomat, neliömäiset ja läpikuultavat. Kooltaan se on alle viisi senttiä pitkä ja puolisen senttiä leveä. Kasvustot ovat usein suuria ja puhtaita, mutta voi sammal kasvaa myös yksittäin muiden sammalten seassa.

Hetealvesammal on yleinen koko maassa kosteissa painanteissa, lähteiköissä, vetisissä ojissa ja rannoilla.

Majavan tuhoja

’Kiertelin tänään Pälkäneen (ent.Luopioinen) Kuohijoella Kotajärven maastossa. Tämä on yksi niistä monista pienistä lampimaisista järvistä, jotka ovat joutuneet viime vuosikymmeninä majavien hyökkäyksen kohteeksi. Eläin patoaa laskujoen useammastakin kohtaa, rakentaa ojia ja kulkureittejä metsään ja lopulta pesänsä johonkin järven matalalle rannalle. Pääpadollaan se säännöstelee tarkasti veden korkeutta niin, että pesän suuaukko pysyy vedenpinnan alapuolella mutta pesän pohja pinnan yläpuolella. Näin vihollinen ei pääse pesään ja siellä on kuitenkin mukavat ja kuivat oltavat.

Oleellista on majavankin elämälle kuitenkin ruoka. Sitä se saa kaatamalla lehtipuita järven rannalta ja joskus kaukaakin metsästä. Kun ruoka loppuu, lähtee majavakin muualle etsimään tuoretta purtavaa. Näin on käynyt Kotajärvelläkin. Toinen mahdollisuus on, että majavat on surmattu ja pesä jäänyt siksi autioksi.

Viime vuosina on yleistynyt majavien metsästäminen jousella. Metsästäjä asettuu sopivaan paikaan kyttäämään eläimen liikkeitä ja ampuu sen sitten, kun se ilmaantuu näkyviin. Jousen nuolessa on perässä naru, joten saaliin saa hinattua melko helposti maihin. Näin on hävitetty lukuisia majavayhdyskuntia vahinkoa tekemästä.

Kyseessä on kanadanmajava, joka on tänne tuontitavaraa eli vieraslaji. Sen eurooppalainen sukulainen metsästettiin sukupuuttoon toista sataa vuotta sitten ja istutukset eivät ole pystyneet sitä palauttamaan luontoomme pysyvästi kovin laajalle, koska tämä amerikkalainen sukulainen on voimakkaampi ja aggressiivisempi.

Miltä järvi sitten näyttää majavan jäljiltä. Ensimmäisenä pistää silmään kuolleet rantapuut, kuuset ja koivut. Veden ollessa korkeimmillaan näiden juuret ovat vaurioituneet ja puusto on kuollut pystyyn. Tällaisia metsiä näkee jokaisen majavan valtaaman järven rannoilla. Nyt puusto oli Kotajärvellä jo kaatumassa. Toinen huomio on rantasuon häviäminen. Kun järvi on voimakkaan säännöstelyn piirissä, kovettuu rantapenkka pajujen lisääntyessä tiheäjuuristoiseksi töyrääksi. Luontainen järvenreunussuo on hävinnyt ja korvautunut luhdalla tai peräti muuntumalla, jota on vaikea yhdistää mihinkään luonnolliseen luontotyyppiin. Kotajärven rannoilta ei enää löytynyt samoja rahkasammalia eikä raatteita, vehkakin kasvoi kuivuneiden allikoiden pohjakuntalla viimeisillään.

Kenttäkerroksen kasvit olivat muuttuneet. Heinistä vallalla oli viitakastikka, varvuista eniten oli juolukkaa, muut olivat hävinneet. Ruohovartisista jäljellä ei ollut juuri mitään. Sammaletkin olivat korvautuneet uusilla lajeilla. Rahkojen tilalla oli kuirisammalia, pajujen ja leppien juurakoiden ympärille oli kietoutunut pörrökynsisammalta ja lahosammalta valtaisina määrinä, vesirajassa ei ollut oikein mitään, mutaa ja vettynyttä kariketta. Näin entinen kaunis suorantainen järvi oli muuttunut ryteiköksi ja sen kasvillisuus oli uusiutunut.

Suovehkan puikelo kuivalla maalla

Olen seurannut kymmenkunta vuotta tällaisten järvien kehitystä, mutta en ole huomannut, että paluuta entiseen olisi kovinkaan paljon tapahtunut. Tosin ajanjakso on vielä lyhyt. Onko tällainen muutos luonnolle hyödyksi vai haitaksi? Ehkä se on haitta ihmiselle, sillä luontohan muuttuu koko ajan ja muuttuneen alueen lajit vaihtuvat kaiken aikaa. Tässä oikeastaan ainoa huono puoli on se, että muutoksen on saanut aikaan tänne kuulumaton eläin. Mitenkähän asiaan suhtauduttaisiin, jos tänne ei olisi koskaan tuotu kanadanmajavaa? Silloin tuhon olisi saanut aikaan meidän oma euroopanmajavamme, sillä kyllä sekin aivan varmasti osaa rakentaa ja tehdä tuhoja, jos serkku ei ole paikalla.’