Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Puun kasvu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Hyvin yleinen kompakysymys koskee puun pituuskasvua. Kysymyksen mukaan pitäisi määritellä, millä korkeudella puun runkoon sen nuoruudessa maalattu täplä on viidenkymmenen vuoden kuluttua. Helposti ajattelee, että kun puu kasvaa, niin täplä siirtyy ylemmäksi. Näinhän ei ole, vaan täplä on samalla korkeudella koko puun iän ajan. Se ei siirry ylemmäksi eikä alemmaksi.  

Eläin kasvaa joka suuntaan, jalat pitenevät, samoin kädet, pää suurenee samoin sisäelimet. Näin ei ole kasveilla. Puun latvassa, oksien kärjessä ja juurien päässä on kasvusolukkoa, joka kasvattava puun pituutta, oksien tuuheutta ja levittävät juuriverkostoa maan alla aina vain laajemmaksi. Sanotaankin, että puusta liki puolet on maan alla. Jos kasvusolukko jostain syystä (esim. pakkanen, taudit, katkeaminen) tuhoutuu, ottaa kasvi uuden alun. Puu kasvattaa uuden latvan, oksat jatkavat kasvua muiden oksien kautta, samoin juuret.

Pitkään on mietitty puun paksuuskasvua. Jos kerran puun kasvu tapahtuu vain latvasta, niin kuinka puun runko sitten vahvistuu vuosi vuodelta. Sehän me tiedetään, että joka vuosi runkoon ilmestyy uusi vuosilusto ja niin runko on taas hieman paksumpi, mutta rungossa ei ole kasvusolkkoa, joka huolehtisivat tästä tapahtumasta. Onko kyse kasvien kantasoluista?

Tiedelehti Naturessa julkaistiin äskettäin kaksi suomalaisten tekemää tutkimusta asiasta. Tästä oli artikkeli HS-lehdessä hiljattain. Ari Pekka Mähösen työryhmän tutkimuksessa todettiin, että paksuuskasvu tapahtuu auksiini-hormoonin vaikutuksesta puun jälsikerroksessa olevien kantasolujen avulla. Näin siis puu kasvaa muualtakin kuin vain latvasta ja saavuttaa sille tyypillisen paksuuden. Tutkijat totesivatkin, että paksuuskasvu voi jatkua loputtomiin puun ja kuoren välissä.

Näin on vanha probleemi ratkaistu ja tutkimus on saanut arvoisensa julkaisupaikan. Nature-lehti lienee alansa arvostetuimpia. Toinen artikkeli lehdessä koski Yrjö Helariutan työryhmän tutkimusta kasvin alkuvaiheista eli miten paksuuskasvu tai yleensä kasvin kasvu lähtee alkuun, mitä siihen tarvitaan ja missä järjestyksessä.

Molemmissa tutkimuksissa koekasvina toimi lituruoho (Cardaminopsis thaliana). Tämä pieni ristikukkainen kasvi lienee kasvimaailman banaanikärpänen. Sitä on hyödynnetty tuhansissa kasvialan tutkimuksissa ympäri maailman.

Onko tällaisesta tutkimuksesta sitten mitään konkreettia hyötyä? Useinhan ajatellaan, että tutkimus ei johda mihinkään. Näissä tutkimuksissa asia on päinvastoin. Nyt voidaan jalostaa kasveja, kun tietdetään, mikä saa kasvun aikaan. Puut voidaan keskittää paksuina tietylle alueella ja näin erämaata säästyy luonnon monimuotoisuudelle. Samoin voidaan hyödyntää puuainesta eri tavalla kuin ennen. Geenitekniikalla voidaan lisätä kasvin hiilensidontaa ja saada tuottamaan enemmän biomassaa. Myös kasvien varastosolukoita voidaan suurentaa ja saada tuotto suuremmaksi. Tämä kuitenkin edellyttää geenimuokkauksen hyväksymistä ja se voi olla kantona kaskessa uuden tutkimuksen edetessä. Mahdollisuusksia siis on. Kannattaa tutustua lehden artikkeliin ja miksei Nature-lehdessä julkaistuihin tutkimustuloksiinkin.’

6.viikko: Kiviturkkisammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Tämän sammalen kanssa saa olla tarkkana, kun vertaa sitä viime viikon sammaleen. Ne kasvavat samoilla paikoilla ja muistuttavat erehdyttävästi toisiaan varsinkin jos niissä ei ole pesäkkeitä. Tämän pesäkkeet ovat pystyt ja pitkät, edellisen käyrät ja lyhyet. Jos tarkaan katsoo lehtiä, niin sieltäkin voi jo valokuvasta erottaa selvän eron: turkkisammalella lehdet ovat hiusmaisen ohuet kärkiosastaan ja kynsisammalella ne ovat kärkeä kohti tasaisesti kapenevat. Kun tämän viikon sammal lisäksi on lähes puhtaasti yleinen kalliokasvi, niin se erottuu kyllä selvästi. Nyt vain avoimille kallioseinille etsimään, löytyy se talvellakin.’

Kiviturkkisammal kuuluu kynsisammalten (Dicranaceae) heimoon. Se on yleinen kalliosammal, jonka voi löytää myös lohkareilta ja louhikoista. Kasvupaikalleen se muodostaa löyhiä, joskus laajojakin kasvustoja.

Sammalen lehdet ovat leveästä tyvestä nopeasti kapenevia jouhimaisia eri suuntiin siirottavia ja käyriä. Kuivina lehdet kähertyvät. Kooltaan sammal on alle 5 cm korkea. Suorat itiöpesäkkeet eivät ole yleisiä.

Sammalta voi löytää yleisenä koko maasta.

Komtuurin surma

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’En lakkaa ihmettelemästä Murakamin mielikuvitusta ja taitoa loihtia pienestäkin aiheesta suuri teos. Tämä yli 800-sivuinen järkäle ei ollut missään vaiheessa pitkästyttävä eikä tehnyt mieli hypätä yhdenkään rivin yli lukiessaan sitä. Harvoin käy näin. Vaikka aihe on vieras ja tavat oudot eikä tapahtumiakaan ole kovin paljon, kerronnan yksityiskohtaisuus ja kuvauksen kauneus otti omakseen alkulehdiltä saakka. Kirjasta on vaikea kertoa juonta tai kommentoida sitä, se pitäisi jokaisen itse kokea. Tietenkään kaikki eivät pidä tämäntyyppisestä kerronnasta, mutta miljoonat pitävät. Muuten kirjailija ei olisi niin suosittu kuin on.’

Komtuurin surma on kuuluisan japanilaisen taiteilijan Amada Tomohikon maalaus, joka on saanut aiheensa Mozartin oopperasta Don Giovanni. Tässä päähenkilö surmaa komtuurin eli hengellisen ritarikunnan komentajan. Tauluun liittyy kyllä muutakin ja sitä kirjan päähenkilö, muotokuvamaalari, yrittää selvittää. Hän asettuu asumaan vanhan kuolevan taiteilijan kotiin ja yllättäen löytää taulun ullakolta. Maalari on juuri eronnut vaimostaan Yuzusta ja etsii itselleen paikkaa, missä voi surra ja miettiä tulevaisuuttaan rauhassa. Hän tutustuu vähitellen naapuriinsa, erikoiseen yksineläjä Menshikiin, joka pyytää häntä maalaamaan muotokuvansa.

Yöllä taiteilija kuulee helistimen äänen läheisestä metsiköstä ja yhdessä Menshikin kanssa hän paljastaa vanhan temppelin takaa kuopan, jossa on puinen helistin. Samalla miehet vapauttavat idean, joka on ottanut maalauksessa kuvatun komtuurin hahmon. Menshiki kertoo oudon tarinan laakson toisella puolella elävästä 13-vuotiaasta tytöstä, jota hän epäilee omaksi tyttärekseen ja pyytää muotokuvamaalaria maalaamaan myös tämän muotokuvan. Näin hän pääsisi tyttöä lähemmäksi.

Suunnitelma toteutuu ja niin Akikawa Marien muotokuva alkaa muotoutua, ensin taiteilijan päässä sitten kankaalla. Samalla taiteilijan ja tytön välille kehittyy lämmin ystävyys ja he keskustelevat luottamuksellisesti monista elämän asioista. Kirjan loppupuolella Marie katoaa ja saadakseen hänet takaisin taitelija joutuu komtuurin neuvomana kulkemaan mystisen reitin maan alla.

Taulu ei koskaan valmistu, eikä Menshiki pääse varmuuteen Mariesta. Myöskään taiteilija ei löydä rauhaa ennen kuin hän ottaa yhteyttä Yuzuun, eroa hakeneeseen vaimoonsa. Yllättäen Yuzu odottaa lasta, mutta hän ei tiedä, kenen se on.

Kirjan juoni on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen, mutta täynnä vertauskuvallisia sivujuonia, joiden tarkoitus ja sanoma jäävät hämärään. Siis tyypillistä Murakamia. Kokonaisuutena teos on hyvinkin selväpiirteinen juonellisesti etenevä tarina, mutta nämä sivujuonteet tekevät siitä mystisen ja salaperäisen, ajatuksia herättävän kudelman. Kuka on mitäkin ja mikä on kutakin, jää lukijan ratkottavaksi ja niin kirjasta on ajatuksen poikasta pitkäksi ajaksi.

Kirjan loppuosan maagiset kulkureitit ja siellä tavatut oudot hahmot, kasvoton mies, Pitkänaama, Donna Anna, taiteilijan kuollut sisar,  jäävät vaille selitystä ja tuntuvat jopa juonen kannalta aivan turhilta. Jokin tarkoitus niillä on, mutta sitä on vielä pohdittava rauhassa. Aivan samalla tavalla kuin taiteilija pohti mestarin maalausta Komtuurin surma, samalla tavalla lukija joutuu miettimään kirjan tapahtumia. Selvyyttä ei välttämättä tule.

Kaikesta huolimatta tämä yli 800-sivuinen järkäle on lukemisen arvoinen ja sen luonnonkuvaukset, henkilöiden persoonat ja tapahtumat on niin kauniisti kerrottu, että niistä tulee selkeä kuva japanilaisesta maisemasta ja ihmisten elämästä. Lisäksi kirjassa on paljon musiikkia, kun taiteilija soittaa vanhan taiteilijan levyjä pohtiessaan Komtuurin surmaa. Mikä on sitten se idea, joka tulee komtuurina näkyväksi ja mikä on metafora, jonka vangiksi taiteilija on vaarassa jäädä maan alla? Ne ovat Murakamin luomia muita todellisuuksia, sellaisia kuin on muissakin hänen teoksissaan. Mielikuvitusta siis ei puutu tästäkään kirjasta. Kannattaa tutustua.

Haruki Murakami: Komtuurin surma. Tammi, 2018, suom. Juha Mylläri. 825 s.

Tykkyä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Viime päivinä on paljon keskusteltu metsässä liikkumisen vaarallisuudesta. Täällä Jyväskylässä on kokonaisia latuverkostoja suljettu tästä syystä. Myös koiran ulkoiluttajia ja muita metsissä liikkujia on varoitettu. Syynä on puihin kertynyt lumikuorma, joka saattaa pudota liikkujan nistaan tai jopa puu katketa ja latvus rojahtaa alas. Onko kyse todellisesta vaarasta vai ainoastaan oletetusta?

Puhutaan tykkylumesta. Ensinnäkin, mikä on tykkylunta ja mikä tavallista? Yleensä tykky mielletään Pohjois-Suomeen ja silloin nähdään silmissä kumpuilevia möhkäleitä, joiden sisällä jossain on puu tai rakennus. Tykkyä on kahdenlaista. Pohjoisen huurretykky on yleensä  sumun aiheuttaman alijäähtyneen veden aikaansaamaa lumikasaumaa (huurretta) puissa ja rakenteissa. Puun pinnalla se ulottuu yleensä maahan saakka ja peittää lopulta alleen koko puun. Lumitykkyä on enemmän etelämpänä ja se syntyy yleensä nuoskalumen ja huurteen seurauksena. Tällöin suuri osa puihin kertyneestä lumitykystä on lunta, joka yleensä peittää vain puun latvaosat, oksat ja osan runkoa.

Mikä sitten täällä Keski-Suomessa on niin vaarallista? Kun ensilumi joulun aikaan satoi metsiin, se oli nuoskaa ja tarttui puiden oksiin lujasti kiinni. Sen päälle on satanut sen jälkeen kerros toisensa päälle pehmeää puuterilunta, joka on kasaantunut puihin paksuiksi kerrostumiksi niin kuin yläkuvassa näkyy. Puut ovat kauniita katsella ja varsinkin aurinkoisella ilmalla häikäisevän upeita. Mutta puulle itselleen tila on hengenvaarallinen, samoin metsässä liikkujalle. Puun latvassa ja oksilla saattaa olla satoja kiloja lunta, joka rasittaa niin oksia kuin runkoakin. Lapin tykky ulottuu yleensä maahan saakka ja se pitää puun pystyssä, korkeintaan oksia katkeilee, mutta täällä etelässä lumen paino on oksien ja latvan päällä ja runko on paljas usein kymmenenkin metrin pituudelta. Painopiste on korkealla ja jos nyt sitten tuuli kallistaa puuta, on puu suuressa vaarassa kaatua tai katketa. Näin on tänä talvena käynyt ja käy, mikäli tuuli pääsee voimalla puhaltamaan tällaisiin puihin.

Onko tässä jotain poikkeavaa? On ja ei. En muista nähneeni koskaan näin laajalti tämän kaltaista ilmiötä. Yleensä jokin oksa tai jokin osa puusta on lumitykyn alla, mutta nyt puut ovat yltympäri paksujen kerrosten alla. Lisäksi monet meidän metsistämme on harvennettu niin, että jäljelle jääneet puut eivät ole ehtineet paksuuntua harvennuksen jälkeen, vaan ovat honteloita riukupuita ja niiden rungot ovat hauraat. Kun sitten latva katkeaa, niin alas tulevan osan paino voi olla satoja kiloja ja allejäävälle voi käydä huonosti. Sattumaahan se tietenkin on. Kaupunki ei kuitenkaan ota sitä riskiä, että sen ylläpitämällä ladulla joku loukkaantuu. Siksi latu suljetaan ja ihmiset kulkevat siellä sen jälkeen omalla vastuullaan.

Miten tämä korjaantuu? Tämä onkin hyvä kysymys. Jos nyt sataa vettä, se pahimmassa tapauksessa jäätää puissa olevan lumen, ja niin vaara vain suurenee, koska paino lisääntyy. Jos lumi putoaa ilman lämmettyä maahan, puut selviävät säikähdyksellä. Tuuli voi myös sopivan kovana ravistella lumet alas. Tämä viimeksi mainittu olisi puulle paras vaihtoehto, ensimmäinen on huonoin.

Jo vuoden vaihteessa katselin metsässä koiralenkillä katkenneita latvuksia ja viime päivinä niitä on tullut lisää, Kuvassakin näkyy kuusia, joiden latva on alkanut kääntyä. Pienet koivut ovat jo kääntäneet latvuksensa maata kohti. Puu ei pysty itse korjaamaan tilannetta, jos kallistuma on suuri. Vaikka lumikuorma häviää, jäävät puut vinoiksi tai kaatuvat aikanaan. Puut voivat ottaa uuden alun tai kasvattavat uuden latvan. Metsänomistaja ei tästä pidä, puun arvo laskee ja tällaiset puut karsitaan yleensä seuraavassa hakuussa pois.

Ennustajana on vaikea olla, mutta seuraavat viikot näyttävät tuloksen: onko meillä ensi kesänä suuri määrä latvattomia havupuita metsissä, kaatuneita ja kallistuneita puita runsaasti vai uljas ja hyvin voiva metsä? Aika näyttää. Varotaan nyt kuitenkin metsässä liikkuessamme ja pysytään ainakin kovalla tuulella sieltä poissa.’

5. viikko: Kivikynsisammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Nyt on esitelty neljä metsälajia ja on aika siirtyä välillä muihin biotooppeihin. Kynsisammalten suku (Dicranum) on monilajinen melko selkeä sammalryhmä (23 lajia). Lehdet ovat varresta joka suuntaan siirottavia, kynsimäisiä ja teräväkärkisiä, suoria tai käyriä. Kynsisammalia tapaa yhtenään niin metsistä, kallioilta, soilta kuin tunturipaljakoiltakin. Monet ovat kasvupaikkasuhteittensa puolesta laaja-alaisia, mutta on sitten hyvin spesifejäkin lajeja. Nyt esiteltävä sammal on yleinen monenlaisilla paikoilla, mutta useimmiten sen löytää kivillä tai kallioilla.’

Kivikynsisammal on yleisimpiä sammaliamme. Sen löytää kallioilta, lohkareilta, metsämaalta, polkujen varsilta, jopa lahopuulta.

Sammal on noin 5 cm korkea ja muodostaa tiheitä, pystyjä kasvustoja, joissa usein on myös käyriä pesäkkeitä.

Sammal on joskus vaikea erottaa muista kynsisammalista. Sillä on suorat alle sentin pituiset kärjestä hampaiset lehdet.

Kivikynsisammal kasvaa koko maassa.

Lämpösumma

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Kun katselee yllä olevaa kuvaa, tuntuu mahdottomalta, että viime kesän lämpö olisi koskaan hellinyt tätäkin paikkaa. Parinkymmenen asteen pakkanen, pohjoisviima ja tykkylumipatjat puiden päällä kertovat paitsi kylmästä niin myös elämän vaikeista olosuhteista täällä pohjoisessa. Missä on ilmastonmuutos kahden kolmen asteen keskilämpötilojen nousuineen? Missä on sulavat jäätiköt ja maata valtaavat uudet eliölajit?

Tässäkin on totta kai katsottava kokonaisuutta. Viimeisin Luonto-lehti kiteyttää Antti Halkan artikkelissa tämän hetkisen vuotuisen totuuden. Viime vuoden lämpösumma oli mittaushistorian suurin suuressa osassa maata. Se ylitti Etelä-Suomessa 1900 astepäivän rajan. Tämä vastaa pitkäaikaisten keskiarvojen mukaan eteläisen Saksan olosuhteita.

Tämä lämpösumma muodostuu, kun lasketaan vuorokauden keskilämpötilat yhteen kasvukauden (> 5°) ajalta. Viime talvi oli melko normaali pakkasjaksoineen ja kevät oli jopa myöhässsä normaalista. Niinpä lopulta kevät jäi lähes väliin, kun kesä alkoi jo toukokuun alussa. Tämä kuukausi olikin ylivoimaisesti lämpimin ja sama jatkui pitkälle syksyyn saakka. Lämpösummat olivat kesällä käsittämättömät. Jos näin jatkuu, on seurauksena Etelä-Suomessa nykyisen Unkarin kaltainen ilmasto ja Lapissakin siirryttäisiin Balttian maiden tasolle.

Mitä tämä sitten tietäisi luonnolle? Tuskin maamme lajisto kerta heitolla muuttuisi tuossa mainittujen maiden lajistoon, mutta muuttuisi varmaan vähitellen. Nyt jo ennustetaan sakaalin tuloa maamme nisäkäslajistoon, samoin villisian yleistymistä. Virossa vaanii moni laji siirtymistä lahden yli niin kuin esi-isämme aikoinaan. Uudet lajit ovat vallanneet maatamme historian aikana jatkuvalla syötöllä. Ihmiset ovat tuoneet mukanaan niin hyöty- kuin rikkakasvejakin, joista osa on vakiintunut muinais- tai uustulokkaina lajistoomme, osaa pidetään vieraslajeina, jotka aikanaan saavat vahvemman statuksen ja kuuluvat maamme vakinaiseen lajistoon.

Hyvää vai huonoa? Vastaus voisi olla ympäripyöreä, sekä että. Uudet lajit rikastuttavat luontoamme, mutta samalla ne ajavat alkuperäisiä lajeja ahtaammalle. Paljon käytetty esimerkki on naali, joka elää pohjoisilla tuntureilla eikä pääse enää pohjoisemmaksi, kun Jäämeri tulee vastaan. Sakaali ajaa kettua pohjoiseen ja kettu naalia. Ravinto ei riitä kaikille samoilla alueilla. Kasveissa on monia vastaavia esimerkkejä. Tunturikasvisto köyhtyy tulokkaiden vallatessa kasvupaikkoja ja olosuhteiden huonotessa. Kokonaan toinen asia on pienet taudinaiheuttaja, piensienet, homeet, ruosteet, härmät. Pienikin voi olla vaarallinen suurelle puulle, kun se valtaa sen yhteytäävät pinnat ja puu surkastuu pois. Näin on käynyt jo muutaman jalon lehtipuun kohdalla, joita uudet sienitaudit vaivaavat. Esimerkkejä löytyy muitakin. Kuinka käy viljojemme, kun noet ja ruosteet lisääntyvät? Tarvitaanko voimakkaampia kasvinsuojeluaineita? Niillä vain on niin surkean huono maine.

Luonto muuttuu ympärillämme, lämpö lisääntyy, lajit vaihtuvat. Ihmisen on sopeuduttava tähän tai hillittävä ilmastonmuutosta. Nykymenolla ei hyvää seuraa. Alakuva on viime kesältä. Luonto kukkii, lämpö hellii, elämä sykkii. Tällaiselta haluamme monen asian näyttävän.’

4. viikko: Metsäliekosammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Vielä löytyy tälle 4. viikollekin yksi yleinen metsäsammal. Liekosammalet jäävät usein edellisten tutumpien varjoon, mutta niittyliekosammal on yleisin pihanurmikoiden sammal ja tämä sukulaisensa viihtyy yleisenä rehevissä metsissä. Se on niin näyttävä, että joskus sitä jää jo senkin vuoksi ihailemaan, varsinkin silloin, kun se kiipeää suuren haavan tyveä ylöspäin jopa metrin korkeudelle peittäen komeasti koko rungon. Tällöin sen voi nähdä näin talvellakin varsinkin, jos metsässä ei ole kovin runsaasti lunta. Kannattaa siis lähteä etsimään.’

Tämän sammalen voi löytää lehdoista ja lehtomaisilta kankailta. Joskus se voi suotuisissa paikoissa muodostua metsän valtasammaleksi.

Sammal voi tulla yli 10 cm pitkäksi. Se kasvaa nimensä mukaan suikertaen muodostaen yhtenäisiä joskus laajojakin kasvustoja.

Liekosammal on epäsäännöllisesti haarainen. Verson latva on tupsumainen, mikä on hyvä tuntomerkki.

Sammal kasvaa lähes koko maassa, mutta tuntureilta se puuttuu.

Nimistöt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Taas eletään sitä aikaa, jolloin julkaistaan uudet tilastot lajien uhanalaisuudesta. Samalla päivitetään eliöiden tieteellinen nimistö. Uhanalaisselvitykset tehdään kymmenen vuoden välein ja näyttää sitä, että uudet nimetkin seuraavat tätä tilastointia. Ainakin itse olen näin huomannut tai sitten seuraan nimistön muutoksia vain niinä aikoina kun päivitän tietojani uhanalaisuudesta. Joka tapauksessa taas olen joutunut käymään kaikki Luopioisten putkilokasvit, sammalet ja jäkälät läpi nimistön suhteen. Osa on vielä tekemättä, mutta talven mittaan sekin selvenee. Mikrosieniä en ole tarkastanut, koska toiveiden mukaan ensi keväänä ilmestyy PUTTE-ohjelmassa näitä puutteellisesti tunnettuja eliöitä koskeva uusi kirja. Odotan sen ilmestymistä ja käyn sitten mikrosienilajien nimistön läpi.

Miksi sitten nimet muuttuvat? Harrastajan kannalta se on tylsää, kun on opeteltava uusi nimi tutuksi käyneelle lajille. Eikö vanha nimi kelpaisi? Kyllähän se kelpaa, mutta vain synonyymina ja kaikki lähdeteokset eivät näitä synonyymeja ilmoita. Siksi pysyäkseen ajan tasalla on opeteltava uusi nimi. Sammalten kohdalla se koski yli kuuttakymmentä Luopioisista löydettyä lajia. Syy on tutkimuksessa. Viime aikoina lajistoa on käyty läpi DNA-tasolla ja niin vaan on käynyt, että jotkin morfologialtaan samaan ryhmään sijoitetut lajit eivät sen jälkeen enää kuulukaan samaan ryhmään. On annettava uusia nimiä suvuille ja lajeille. Tässäkin pätee sitten ikämäärite, vanhin nimi jää vallitsevaksi. Näin kun vasta on oppinut, etteivät kaikki suikerosammalet olekaan Bracytechium-sukuun kuuluvia, vaan osa kuuluu Sciuro-hypnumeihin, niin nyt taas on opeteltava uutta. Varsinkin maksasammalissa tämä näkyy. Lovisammalet (Lophozia) on jaettu moneen sukuun, on Barbilophozia, Heterogemma, Isopaches, Lophoziopsis, Neoorthocaulis, Obtusifolium, Oleolophozia, Orthocaulis, Portolophozia, Schizophyllopsis, Schiljakovia, Schiljakovianthus ja tietenkin vanha Lophozia myös kuuluu joukkoon. Aikaa myöten nämäkin painuvat mieleen, mutta hitaasti.

Jos haluaa tietää uudet tieteelliset nimet tuntemilleen lajeille, niin juuri viime viikolla on julkaistu laaja tiedosto maamme lajeista laji.fi-sivustolla. Se löytyy tämän osoitteen kautta. Exel-taulukko on kovin laaja ja siinä on paljon sarakkeita, mutta sen voi muokata melko helposti omanlaisekseen ja noukkia sieltä ne ryhmät erilleen, joista on kiinnostunut. Sammalten osalta Sammaltyöryhmä on tehnyt erityisen hienoa työtä jo vuosikausia ja julkaissut taas kerran viime vuoden lopulla listan maamme sammalista niin eliömaakunnittain kuin metsäkasvillisuusvyöhykkeittäinkin. Ne löytyvät tältä sivustolta. Siellä luettelot ovat sekä pdf- että exel-muodossa ladattavissa omalle koneelle tai tulostettavissa.

Nimistöt muuttuvat ja vaikka joskus tuntuu, että kiusallaan, niin kai täytyy myöntää, että jos kerran asioita tutkitaan tarkkaan, niin täytyy tiedonkin olla tarkkaa. Opetellaan siis taas, ettei Anastrophyllum hellerianum enää olekaan se vaan sen uusi nimi on Crossocalyx hellerianus (kuva).’

3. viikko: Sulkasammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Tämän viikon sammal on oma suosikkini ja luulenpa, että se on sitä monelle muullekin. Sammal on paitsi kauniin värinen, niin myös symmetrisyydessään ja puhtaudessaan kaunis katsella laajoina kasvustoina. Olen ottanut siitä lukemattomia valokuvia ihan vain omaksi ilokseni. Tiettävästi sammalta ei ole käytetty mitenkään hyödyksi, mutta joissakin piirroksissa ja taideteoksissa olen sen kyllä nähnyt. Tämä sammal kannattaa ilman muuta etsiä ensi kesänä. Se on helppoa, kunhan menee oikeanlaiseen metsään. Varmasti löytyy!’

Sulkasammal on metsien kauneimpia sammalia. Se kasvaa yleisenä varjoisissa ja kosteissa metsissä.

Kooltaan sammal on alle 10 cm korkea ja muodostaa tiheitä limittäisiä kasvustoja kivien päälle ja mättäille.

Sammal on litteä, kahteen suuntaan sulkamaisesti haaroittunut. Sen latvaosa on kauniin vihreä ja alaosa vähitellen ruskettuva ja maatuva.

Sammalta tavataan lähes koko maasta tuntureita lukuunottamatta.

Viiden meren kansa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Talven sydän on lukuaikaa. Olen kahlaillut suuren määrän erilaisia kirjoja läpi. Niistä osa on ollut vanhoja romaaneita, joita latailin lukulaitteelle, osa on viime syksyn uutuuksia ja osa tietopuolisia tutkielmia. Mieleenpainuvin taisi olla otsikossa mainittu kirja, joka ilmestyi viime vuonna aivan minulta pimennossa. Törmäsin kirjaan sattumalta. Risto Isomäki on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hän ei vain kerro tarinaa, hän myös pitää sen todentuntuisena eli taustat ovat kunnossa. Ekologia, ympäristö ja historia puhuvat hänen kirjojensa kautta, niin tässäkin teoksessa. Liitän muutamia huomioita kirjasta tähän mukaan.’

Kirja koostuu seitsemästä fiktiivisestä novellista maamme historiasta. Tarinoissa on tämän hetken tietämykseen perustuva pohja, jonka päälle kirjailija on luonut kertomuksensa muinaisista kulttuureista ja niiden asukkaista. Tarinat poikkeavat melko paljonkin kouluissa opetettavasta historiankirjoituksesta ja ovat monesti kirjailijan päättelyn ja syy-seuraussuhteiden aikaansaamaa kudelmaa. 

Kirja alkaa jään sulaessa 11 000 vuotta sitten pohjoiseen nahkakanooteilla matkaavien ihmisten asettumisesta merestä paljastuvalle rannikolle. He ovat kaukaa tulleita hylkeenpyytäjiä. Pohjana on meidän geeniperimässämme oleva viite Espanjan alueen baskeihin. Seuraavana siirrytään metsästäjäkulttuurin tuloon. Hylkeenpyytäjä lähtee hakemaan itselleen puolisoa markkinoilta ja tutustuu uudenlaiseen kulttuuriin. Vielä sen aika ei ole hylkeenpyytäjien yhteisöön tullut, sillä valtava tsunamiaalto pyykii meren pohjoisosia ja suuri osa hylkeenpyytäjistä saa surmansa. Seuraavana siirrytäänkin jo Kalevalan aikaan. Tarinan henkiöt tulevat sieltä, matkaavat lohikäärmeen, auringon pojan, perässä meren yli Saarenmaalle ja löytävät Kaalin kraaterin ympäriltä raudan, josta tulee tärkeä kauppatavara, koska taivaasta tullut rauta on vanhaa järvimalmia parempaa, nykyaikaisen teräksen luokkaa. Tarinan muodon saavat myös kaukaa skyyttien maasta saapuvat muinaiset kansanosat, jotka joutuvat lähtemään persialaisten tai roomalaisten ajamina pohjoiseen. Selvitäkseen hengissä talvesta heidän on sulauduttava paikalliseen väestöön, joka elää vielä keräilykulttuurissa. Tulokkaat tuovat kuitenkin mukanaa maanviljelyn ja karjankasvatuksen. Meidän perimässämme nämä tulokkaat näkyvät selvemmin kuin muissa sukulaisissamme. Sen vuoksi olisimme kauempana saamelaisista kuin esim. unkarilaiset. Kirjan viimeiset kertomukset sijoittuvat sitten maamme tunnetun historian alkuaikoihin, ristiretkiin, jossa vanha kulttuuri raa’asti tuhottiin uuden tieltä. Muinaiset rakennelmat purettiin, karsikkopuut kaadettiin ja ihmiset pakotettiin vieraan vallan alle. Viimeisessä luvussa kerrotaan Liivinmaan kronikka uudelleen mukana olleen silmin. Tässä ristiretkessä tuhottiin Saarenmaan Kaalin kraaterin luomiin uskomuksiin perustuva kulttuuri häpeällisellä tavalla. Taustaa tähän kirjailija on saanut Runebergin Sotilaspoika runosta. 

Kirjan viimeiset sivut ovat sitten taustojen selvitystä. Kirjailija kertoo mihin tutkimuksiin hänen ajatuksensa kertomuksissa liittyvät ja vaikka kertomusten henkilöt ovat täysin keksittyjä, niin olosuhteet ja tapahtumat ovat tutkimusten valossa mahdollisia. Tietenkään kaikkea ei tiedetä, koko ajan tulee uutta tietoa ja uusia tutkimusmahdollisuuksia. Jokin saattaa romuttaa kokonaan kertomuksen taustan tai tuoda esiin uusia vahvistuksia siihen. Se mitä tänään opetetaan, on huomenna historiaa. Ainakin minulle näissä kertomuksissa ja niiden taustoissa oli paljon uutta tietoa ja uutta ajateltavaa. Esimerkiksi skyyttien tarina oli aivan outo ja kuitenkin se saattaa olla täysin mahdollinen. Monet tutkimusseikat puoltavat tätä ajatelmaa. Tämä tarina viehätti erityisesti, koska kirjailija ei kertonut sitä puhki. Ristiretkiin liittyvät tarinat olivatkin jo enemmän tunnettuja muista yhteyksistä eikä niissä ollut sellaista viehätystä kuin näissä varhaisemmissa kertomuksissa. 

Kirja on hyvä luku- ja tietokirja historiasta kiinnostuneille ja miksei muillekin.

Isomäki, Risto: Viiden meren kansa. Into, 2018. 333 s.