Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

18: käenrieska

käenrieska1

’Tämän viikon kasvi valikoitui kuin luonnostaan, kun katsoin aamulla ulos ikkunasta. Koko piharinne oli keltaisenaan pientä liljamaista kukkaa. Ensimmäiset käenrieskat tänä keväänä tapasin hiljaisen viikon lauantaina, mutta silloin niitä oli vain yksittäin ja enemmänkin nupulla. Nyt parin viime päivän aurinko on avannut kukkia massoittain. Ensi viikolla saattaa olla jo liian myöhäistä hehkuttaa tämän kukan kauneutta.’

Pikkukäenrieska (Gagea minima) kuuluu liljakasveihin. Meille tuttuja vanhan jaon mukaisia liljakasveja ovat sudenmarjakielo ja kalliokielo sekä oravanmarja. Puutarhakasveista mieleen tulevat keisarinkruunu, tiikerililja ja varjolilja, joita voi tavata paitsi kukkapenkistä myös autiotalon pihasta koristejäänteenä tai metsästä koristekarkulaisena. Pikkukäenrieska on siis arvoisessaan seurassa, vaikka nykyään liljakasvien heimo onkin pilkottu pienemmiksi kokonaisuuksiksi.

Viikon kasvilla on myös sukulainen, isokäenrieska (Gagea maxima), joka kuitenkin on huomattavasti harvinaisempi enkä ole sitä etsiskelyistä huolimatta Luopioisista löytänyt. Käenrieskat ovat aikaisia kevätkukkijoita. Viime viikolla niitä en vielä ollut huomata, tällä viikolla ne ovat parhaassa vedossa ja mahdollisesti ensi viikolla niitä on turha enää etsiä. Kartoituksessa tämä on ongelmallinen kasvi, sillä kukittuaan se kätkeytyy vihreään massaan eikä loppukesästä siitä ole jäljellä kuin pienet sipulit maan alla näkymättömissä. Niihin se on kerännyt heinämäisillä lehdillään vararavintoa seuraavaa kevättä varten kukkiakseen taas lyhyen ajan.

Kasvin löytää useimmiten asutuksen läheisyydestä, nurmikoilta, teiden tai ojien pientareilta tai pellonlaidoista muokatulta maalta. Itse en muista kovinkaan montaa löytöä, joissa voisin sanoa sen kasvaneen luonnomukaisella paikallaan lehdossa tai rantapensaikossa. Kasvin kokonaislevinneisyys on Etelä- ja Keski-Suomi.

käenrieska2

Katajankaristaja

’Tänä keväänä näkee ainakin Etelä-Hämeessä paljon kuolemaisillaan olevia katajapensaita, kokonaisia kasvustojakin. Neulaset ruskettuvat, kuolevat ja varisevat maahan. Mistä on kyse? Ylläolevassa kuvassa kataja voi huonosti. Se kasvaa pellonlaidassa valoisalla paikalla, juuri sellaisella, missä katajat normaalistikin kasvavat. Latvastaan se on vihreä, mutta alaoksat ovat menettämässä neulasiaan. Tämä kataja on vain esimerkki lukemattomista muista. Jotkut katajat, suuret pylväskatajatkin, kuten toisessa kuvassa, ovat menettämässä neulasensa lähes latvaan saakka.’

katajankariste1Kun ottaa käteensä katajan harmaantuneita neulasia, löytää niiden alapinnalta pieniä mustia pitkulaisia pilkkuja. Alla olevassa lähikuvassa olen yrittänyt saada ne näkyviin. Monen neulasen koko alapinta on näitä pilkkuja täynnä. Sieltä löytyy syy neulasten lakastumiseen ja kuolemaan. Kyseessä on parasiittinen piensieni eli loinen, katajankaristaja tai vanhalta nimeltään katajankaristesieni (Lophodermium juniperinum). Mustat pisteet neulasen alapinnalla ovat sen kotelopalkoja, joissa kehittyvät sienen itiöt valmiiksi levittäytymään tuulen mukana uusiin kasvustoihin. Yleensä kotelot avautuvat vasta, kun neulaset ovat jo karisseet maahan. Sieni etenee pensaassa alhaalta ylöspäin niin, että lopulta vain ylimmät versot saattavat olla siltä turvassa.

Mikä sitten saa taudin leviämään katajapensaissa. Tällaiset taudinaiheuttajasienet suosivat yleensä kosteita olosuhteita ja leviävät helpommin, jos sää on sateinen. Katajankaristajalla ei näytä käyvän näin, koska myös edellisen pahan epidemian aikaan vuonna 2006, kevät oli aurinkoinen ja kuiva. En ole lukenut mistään syitä tähän, mutta ajatellut itse, että kuiva paahteinen ilma ennen roudan sulamista saa katajan kärsimään kuivuudesta aivan samalla tavalla kuin koristeeksi istutetut havupuutkin. Nehän suojataan kankailla tai muilla hupuilla paahteelta aina roudan sulamiseen saakka. Kataja siis kärsii kuivuudesta ja silloin taudin on helpompi saastuttaa heikentynyt kasvusto. Kuivuva kataja sairastuu ja karistesieni leviää nopeasti kosteammasta alaosasta kuivempaa yläosaa kohti. Näin arvelisin tapahtuneen tänäkin keväänä.katajankariste3

Samantyyppisiä karisteita on myös muilla havupuilla ja pensailla. Kuusella ja männyllä ne saattavat olla taloudellisestikin tuhoisia. Edellisen epidemialuonteisen karistesieni- esiintymän aikaan vuonna 2006 suuri määrä katajia tuhoutui. Toivottavasti tänä keväänä ei käy samoin.

 

Neljäntienristeys

NELJ_N_TIEN_RISTEYS’Kevään tapaus, hehkutus yli kaiken. Kuusamolainen esikoiskirjailija Tommi Kinnunen pomppaa heti listojen kärkeen ja niin kriitikot kuin lukijatkin ovat myytyjä, ylistävät jopa vuosituhannen kirjaksi. Niinpä se on luettava ja luettava kriittisesti, jotta voisi ymmärtää, missä mennään, mikä on hyvää ja mikä on huonoa. Jokainen tietysti muodostaa teoksesta oman mielipiteensä ja se on varmaan yhtä objektiivinen kuin muidenkin tai subjektiivinen, kuinka vain halutaan. Luin kirjan ja jäin ihmettelemään. Lukekaa tekin. Älkääkä antako tämän vuodatuksen häiritä.’

Maria on kunnankätilö pohjoisessa pitäjässä viime vuosisadan alkupuolella. Lahja on hänen avioton tyttärensä, valokuvaaja. Kaarina on Lahjan pojan Johanneksen vaimo ja Onni on Lahjan puoliso. Näiden neljän henkilön kautta kirjassa kerrotaan voimakas sukupolvitarina. Nämä henkilöt antavat kasvot koko 1900-luvulle, sodalle, puutteelle, ilolle ja surulle. Vintiltä löytyy salaisuuksia, pitkässä talossa asutaan milloin missäkin huoneessa lähellä tai kaukana ja katsellaan yli neljäntienristeyksen naapureihin, verrataan, autetaan, torjutaan. Kirja on kuvausta naisten kautta. Se menee hyvin lähelle, tunteisiin, taipumuksiin, haparoiden eteenpäin läpi toiveiden ja tottumusten.

Maria on vahva nainen, joka ei kaipaa rinnalleen miestä. Tyttärensä hän tekee ja kasvattaa itse. Työssään hän on tinkimätön ja niinpä saattamassa viimematkalle on loppumaton jono naisia, jotka ovat saaneet häneltä elämän tai lohdutuksen. Reuman runtelema ruumis raastetaan sodan ajan evakkoon, omin voimin rakennettu talo palaa saksalaisten toimesta. Uudelleen sen rakentaa Onni, tyttären mies. Kun Maria rakensi pituutta, teki Onni korkeutta. Kirkontorni oli ainoa korkeampi. Lahja on äitinsä tytär, mutta koteloituu onnettoman avioliittonsa katkeruuteen. Samalla hän myrkyttää tulevankin. Kaarina yrittää poistaa raja-aitoja, haudata salaisuuksia, suojella Johannesta, mutta kärsii anopin ja talon puristuksessa. Kun vapaus koittaa, osataanko sitä käyttää. Ja sitten on Onni, joka rakentaa ja veistää, tekee huonekalut ja muut tarvikkeet, mutta joka ei pysty elämään tätä elämää taipumustensa kanssa. Sen ajan maailmassa se ei voi estää tuhoa.

Esikoiskirja vaikuttaa valmiilta ja kokonaiselta. Kirjan rakenne kertoo tarinan monessa kerroksessa ja osassa, mikä ei tee siitä aina ihan helppoa juonellisesti. Kielen esiintuomat pienet yksityiskohdat ensin viehättävät, mutta tuntuvat lopulta kikkailulta, kun suuret linjat hukkuvat niiden alle. Kirja on kolmeneljäsosalta kerrottu naisten näkökulmasta ja loppu Onnin, joka on sen ajan maailmassa kummajainen. Eikö tarinaan löytynyt yhtään miehistä mallia, vai onko niin kuin pieni lapsi häissä kysyy: Mihin miehiä tarvitaan? Tässä kirjassa niitä ei ole, vaikka tarvittaisiin.

Kirjan teksti on sujuvaa ja sinällään helppolukuista, mutta monessa kohdin vivahteetonta. Luettelot eivät luo hyvää tunnelmaa. Onnin taipumus ensin nauratti, tähänkin on pitänyt sekoittaa tämän hetken trendi-ilmiöitä, mutta onneksi kirjailija hallitsee tilanteen ja vaikka tekeekin miehestä kliseisesti lähes kaikkivoivan, osaa hän myös nähdä kaiken tuskan ja ahdistuksen, mitä tämä saa kärsiä. Traaginen kirje paljastaa paljon, ehkä liikaakin.

Joku arvioitsija Hesarissa oli kehunut kirjaa vuosituhannen teokseksi. Sitä se ei minusta ole, mutta onhan kuitenkin ihan luettavissa oleva kertomus. Tarina vie mennessään ensi sivulta saakka, mutta lopussa ei jää kaipaamaan sitä yhtään lisää. Pitääkö kaiken olla niin harmaata, niin mahdottoman harmaata? Tarina on kuitenkin hyvä kokonaisuus. Suuresta huomiostaan johtuen teos saattaa hyvinkin olla vahvoilla ensi syksynä, kun valitaan Finlandia-ehdokkaita. Saapa nähdä!

Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys. WSOY (2014). 334 s.

17: sinivuokko

sinivuokko1

’Kun vapaa-aikaansa viettää Etelä-Hämeen luonnonmaakunnassa, ei voi näin keväällä viikon kasvia valitessaan sivuuttaa tätä kukkaa. Joka kevät sitä on kuvattava, joka mättään puoleen kumarruttava. Lapset kantavat hikisessä nyrkissä äidille maljakkoon, ensiperhoset hamuavat sen kukkia imukärsällään. Tänään kiersin koiran kanssa pitkän lenkin ja etsin näyttävää kasvustoa. Tajusin, ettei sinivuokko olekaan ihan niin yleinen täällä kuin olen olettanut, ainakaan kunnolliset kasvustot. Lehtoiset hakamaat pusikoituvat ja heinittyvät. Kukat jäävät piiloon. Mutta lopulta löytyi kuitenkin edustava kasvusto kuvattavaksi tänäkin vuonna.’

Sinivuokko (Hepatica nobilis) kasvaa yleisenä Etelä-Suomessa Tampere Lappeenranta linjan eteläpuolerlla ja harvinaisena hieman sen pohjoispuolella. Koristeena sitä on siirretty hyvinkin kauas pohjoiseen ja se saattaa siellä menestyäkin, jopa levitä ympäristöönsä. Pohjoisiin metsäesiintymiin saa siis suhtautua varauksella, kyseessä on todennäköisesti koristekarkulainen. Sinivuokko on monivuotinen ja muurahaiset levittävät sen pieniä siemeniä tehokkaasti lähiympäristöön. Kasvin talvehtivat lehdet ovat kolmihalkoiset ja muistuttavat joidenkin mielestä maksaa. Niinpä sinivuokon avulla on yritetty muoto-opin sääntöjen mukaan parantaa maksasairauksia. Onpa sama ilmiö säilynyt sen tieteellisessä nimessäkin, hepatica.

Sinivuokon kukka on hyvin vaihteleva. Luontolehdessä oli kuva, jossa kukan heteet ja emit olivat muuttuneet terälehdiksi ja kukka oli kuin sininen kehäkukka. Terälehtien väri voi vaihdella myös paljon. Olen koonnut kasvisivulle tätä värikirjoa näytille. Muurahaisten vierailu kukissa saattaa myös muuttaa kukan sinistä väri lilan suuntaan. Terälehti toimii eräänlaisen lakmuspaperin tavoin ja ilmaisee happaman muurahaishapon värireaktiolla.

Aikoinaan äitienpäivänä koottiin kimppu vuokkoja äidille. Viime vuosina siihen aikaan ei ole Luopioisista enää löytynyt kukkivia vuokkoja. Keväät ovat aikaistuneet. Tänä vuonna saattaa jo vappuna olla sama tilanne. Sinivuokko on ollut pitkään rauhoitettu kaupustelulta eli sen kukkia on saanut kerätä maljakkoon, mutta kimppuja ei ole saanut mennä esim. torille myymään. Enpä oikein tiedä, mitä mieltä tässä olisikaan, sillä kukan terälehdet tahtovat varista lapsen nyrkissä jo ennen kuin ne selviävät metsästä pihaan.

Tällä viikolla kannattaa mennä Etelä-Suomessa lehtoihin, kosteisiin hakoihin, hikeville harjurinteille tai valoisiin kuusikoihin. Sinivuokot odottavat bongaajaansa. Eivät ne ole mihinkään hävinneet, ihmiset vain ovat tulleet laiskoiksi niitä etsimään. Opetetaanpa tämä kaunis kukka tulevillekin sukupolville.

sinivuokko2

Muistoa kunnioittaen

kangasvuokko

’Kevät on uuden elämän aikaa. Maa työntää versoa ja kukkaa, vanha häviää. Ehkä kuvan vuokko ei vielä kuki, mutta ei siihen enää kauaa mene. Pääsiäinen on riemun juhla elämän voittaessa. Tänään saatamme läheisten kanssa isäni viimeiselle matkalleen. Uskonsa mukaan hän kohtaa äidin ja riemuitsee iankaikkisuudessa. Viimeisinä viikkoina hän nukkui, uneksi, pelkäsi, huusi painajaisia, sodan käynyt mies. 96 vuoden ikään mahtuu paljon iloa ja surua, lähes koko maamme itsenäisyys. Muistoissani isä oli ahkera ja tunnollinen, häneen saattoi luottaa. Toisaalta hän oli tiukka ja vaativa, mitä lapsena ei aina ymmärtänyt, mutta aikuisena kiitti. Nöyrällä ja kiitollisella mielellä saatan hänet matkalleen. Muistoksi monien hyvien ajatusten myötä annan hänelle lapsuutensa maisemien kangasvuokot, jotka edelleen kasvavat Tuuloksessa isän syntymäpitäjässä.’

Kaksi viikkoa

pikkujärvi1

’Ylläoleva kuva on otettu viime vuonna vapun aikaan. Lähijärvi loi silloin jääpeitettään. Helinä ja kilinä kuului pihaan saakka. Muutimme maalle viime tiistaina 15.4. Saman järven jäärippeet sulivat rantavedessä sohjona. Katsoin laiturilta ja ajattelin pistää tikkaat paikalleen, lämmittää saunan ja mennä uimaan. Jäi kuitenkin tekemättä. Sitä on tullut mukavuudenhaluiseksi.

Oudon talven jälkeen kevät on etuajassa ainakin kaksi viikkoa, jos jäihin on luottamista. Muuttolinnuilla laskien ei ero ole niin kovin suuri. Maaliskuussa Tiiran tietojen mukaan Keski-Suomessa tavattiin 40 uutta muuttajaa, joista 16 teki aikaisuusennätyksen. Itse olin viime vuonna tavannut tähän aikaan 75 lintulajia, nyt 85, joten yksi kunnon kevätretki lintujärvelle tai tässä tapauksessa Utön saarelle nosti luvun keskiverron yläpuolelle. Kasvimaailmassa eron huomaa taas paremmin. En muista, että sinivuokot tai näsiä olisivat kukkineet näin aikaisin näin runsaana. Kevättaskuruohokin sinnittelee kukkaan hetkellä milloin tahansa. Ennen koottiin sinivuokkokimppu äidille äitienpäivänä. Tänä vuonna silloin ei todennäköisesti ole enää mitään löydettävissä.

Kun maa pysyi lumettomana ja pinnaltaan sulana, alkoivat sammaletkin kasvaa jo kuun alkupuolella. Kulosammal värjää tällä hetkellä tienpientareet ja kivenpinnat metsissä ja valtateillä. Myös muita pioneerisammalia on ehtinyt jo pesäkevaiheeseen. Jos mennään kesää kohti tällaisella vauhdilla, kuten näyttää, tulee kiire pysyä tahdissa mukana.’

16: näsiä

näsiä3

’Ystäväni kotona Orivedellä näsiä kukki jo vuodenvaihteessa, joten leikillään voisi sanoa, että tämän viikon kasvi on todella aikainen kukkija. Hämeessä, johon tänään palasin, näsiä aloittelee paraikaa kukintaansa. Minulle se on yksi selvistä kevään airuista ja muistan merkinneeni sen muistiin aina ensi kerran nähdessäni. Nuo alkuvuoden kukinnat johtuvat tietenkin tästä kummallisesta vuodesta, jolloin vuodenajat taisivat mennä jotenkin sekaisin.’

Näsiä (Daphne mezereum) kukkii ennen lehtien ilmestymistä lilanpunaisilla tuoksuvilla kukilla. Yleensä Etelä-Suomessa kukinta ajoittuu huhtikuulle ja pohjoisempana toukokuulle. Näsiää eli riidenmarjaa tavataan lähes koko maasta, vain pohjoisimmasta Lapista se puuttuu. Se kasvaa lehdoissa, lehtokorvissa ja kalkkimailla. Se onkin kalkinsuosija. Muunlaisilla kasvupaikoilla se on harvinainen ja puuttuu siksi laajoilta karuilta alueilta. Tieteellisen nimen alkuosa viittaa antiikin tarustoon, jossa jumala Apollon havittelee Daphnea ja tämä muuttuu laakeripuuksi välttääkseen neitsyytensä menetyksen. Näsiän lehdet muistuttavat laakeripuun lehtiä.näsiä1

Lajinimi mezereum viittaa kasvin myrkyllisyyteen. Näsiä lienee luonnonkasveistamme kaikkein myrkyllisin. Varsinkin marjat sisältävät runsaasti metsereiiniä. Tämä myrkky on vaarallisen voimakasta varsinkin lapsille ja vanhuksille. Lapsia on varotettu syömästä näsiän marjoja tai edes koskemasta sen lehtiin. Tämä ohje pitää edelleen paikkansa. Näsiän marjoista tiedetään tehdyn ketunmyrkkyä. Itse murskasin niitä kourallisen lihapullan sekaan ja sain häädettyä rotan kellarista. Aamulla se oli katarat pystyssä ojan pohjalla. Erikoista tässäkin asiassa on se, että linnut pystyvät syömään sen marjoja ilman sen kummempia vatsanväänteitä.näsiä2

Aikoinaan Lönnrot kasvikirjassaan kehoitti näsiää käytettäväksi leinin hoitoon, mutta taitaa nykyään olla siihenkin tautiin tehokkaampia lääkkeitä. Kettujen karkoitukseen hän näsiää myös suosittelee. Paras kuitenkin jättää kasvi rauhaan. Sen kaupusteleminen onkin kiellettyä ja Ahvenanmaalla koko kasvi on rauhoitettu. Näihin aikoihin se on helppo löytää, kun metsässä ei vielä ole muita kukkivia pensaita eikä puiden lehdet estä valon pääsyä lehdon pohjalle. Myöhemmin sen erottaa kyllä myös punaisista marjoistaan, mutta se ei ole yhtä helppoa.

Siispä lähdetään tällä viikolla näsiäjahtiin.

Kalliomaalaus

kalliomaalaus3

’Sanotaan, että näin keväällä kalliomaalaukset ovat parhaiten nähtävissä. Nyt on valoa ja kosteutta sopivasti eikä sovi vähätellä niiden luo pääsyäkään. Maalauksia on helppoa katsella jään päältä hieman etäämmältä itse kalliosta. Tällä hetkellä taitaa epätavallisen talven jälkeen olla jo uskaliasta mennä jäille, mutta tulevina vuosina voi tämänkin näkökannan muistaa.’

Kalliomaalaukset ovat syntyneet pääasiassa n. 5000 – 6000 vuotta sitten. Silloisen pyyntikulttuurin ihmiset maalsivat sileisiin kallioihin merkkejä käynnistään. Värinä käytettiin rautapitoista savea, johon sotkettiin sidosaineeksi eläinten rasvaa tai munaa. Tällä seoksella maalattiin ihmisten, saaliseläinten tai esineiden kuvia, joskus myös symbolisia merkkejä, joiden tarkoitusta ei aina tiedetä. Kuvat ovat suurimmaksi osaksi liittyneet metsästykseen ja sen aikaisiin uskomuksiin. Ylhäällä on Verlan kuuluisasta kalliosta otettu kuva, jossa näkyy ainakin pieniä hirvieläimiä.

Suurimmat kuvakentät löytyvät suurten vesistöjen varsilta. Eniten piirroksia on Laukaan Saraakalliolla, josta ystäväni Pekka Kivikäs on laskenut noin parisataa erilaista hahmoa. Kaiken kaikkiaan Suomessa maalauskallioita on noin sata. Lisäksi on joukko melkoisen suttuisia kuvioita, joista ei enää saa selvää, mitä ne esittävät. Samanlaisia, mutta huomattavasti vähäisemmässä määrin, on löydetty myös Ruotsista ja Norjasta. Itä-Karjalassa kalliomaalaukset korvaa kalliopiirrokset, jotka on terävällä esineellä uurrettu esim. Äänisjärven rantakallioihin. Etelä-Euroopassa on löydettävissä vastaavia kuvia luolista, mutta ne ovat huomattavasti meidän kalliomaalauksiamme vanhempia.kalliomaalaus1

Luopioisten ainoa maalaus löytyy Salmenkalliolta Evinsalon tyveltä (kuva yllä). Se on läntisimpiä löytöjä ja erillinen. Kuvasta näkyy, että maalauksesta ei enää erota selvästi hahmoja, mutta oikeaksi kalliomaalaukseksi se on kuitenkin todettu. Tämänkin kohteen tarkasteluun paras sää on hieman kostea ja kuulas kevät. Kuivalla kesäkelillä kalliosta ei näy juuri mitään. Maalaukset ovat museoviraston suojeluksessa, joten niiden turmeleminen on paitsi typerää niin myös laitonta. Jyväskylän Halsvuoressa olevan maalauksen edessä pidettiin aikoinaan ilmeisen holtittomasti nuotiota, joka irroitti suuren lohkareen kallion kyljestä ja tuhosi osan maalausta.Jyskänvuori

Nykyajan kalliomaalaukset tuskin kestävät tuhansia vuosia (kuva vieressä). Niiden hahmotkin ovat enemmän symbolisia ja viitteellisiä. Tällainen tavallinen kulkija ei niistä juurikaan mitään ymmärrä, ihmettelee enemmänkin. Näiden graffiittien merkitys on tiedottaminen, siis osittain sama kuin vanhoilla maalauksillakin. Liekö näillä uusilla mitään uskomuksellista merkitystä, tuskin. Saadakseen pyyntionnea kivikauden mies tai nainen maalasi sen eläimen hahmon, jota tavoitteli. Saadakseen kestävät ja voimalliset aseet, maalattiin jousia ja nuolia. Viimeisimmän tutkimuksen mukaan maalarit eivät suinkaan olleet vain miehiä, naisetkin osallistuivat työhön. Joskus, kun katselee naivistisia kuvia, epäilee myös lasten olleen asialla. Kuviin on kuitenkin suhtauduttava tietyllä hartaudella ja arvokkuudella.

Utö

Utö1

’Usein ajattelee, että kun matkaa etelämmäksi, on kevät pidemmällä ja aurinko hellii lämmöllä. Parin päivän retkellä ulkosaaristoon palelin kuitenkin lähes koko ajan. Meri on kylmä, vaikka ei olekaan jäässä, puuskainen pohjoistuuli menee kaikesta läpi ja suojaa puuttomalla saarella saa hakea vain rakennusten takaa. Muuttolintujen osalta retki onnistui, vaikka sää ei suosinutkaan mitään massiivista muuttoa. Parikymmentä tälle vuodelle uutta lajia sentään ilahdutti mieltä ja tietenkin upeat maisemat.’

Saaren maamerkki on 1800-luvun alussa valmistunut punavalkoiseksi maalattu kivimajakka. Sen valo on opastanut kulkijoita jo 1700-luvun puolivälistä. Aluksi poltettiin puuta, sitten kynttilöitä ja petroolia, lopuksi majakka sähköistettiin. Edelleen se on toiminnassa, samoin kuin luotsiasema, josta luotsit lähtevät opastamaan laivoja vaativalle Turun reitille.Utö3

Saarella on edelleen puolustusvoimien alueita, joille pääsy on kielletty, vaikka varuskunta sieltä lakkautettiinkin vuonna 2005. Nykyään näissä kasarmeissa toimii hotelli turisteja ja meitä lintuharrastajia varten. Vanha saaristolaisasutus levittäytyy majakan läheisyyteen. Nykyään talot ovat suurelta osin lomakäytössä, mutta on saarella kuitenkin vielä sen verran pysyvää asutusta, että siellä toimii edelleen koulu.

Parin päivän retken saarelle tein lintujen vuoksi. Nähdyt lajit olivat ihan tavallisia kesälajeja, mutta ainahan se on sykähdyttävää, kun näkee västäräkin keväällä ekan kerran. Niin nytkin. Samalla, kun kiikareilla tähystin lintuja, vilkuilin jaloistani sammalia ja jäkäliä. Utö2Pieluskivisammal (Grimmia pulvinata) betonisen bunkkerin sementtireunuksella oli hieno löytö. Sen vieressä ’kukki’ jokin paasisammal (Schistidium sp.), jonka lajimääristys on vielä kesken, mutta ei se ihan tavallisin kuitenkaan ollut. Jäkälistä ihailin ja kuvasinkin rantakivillä runsaana kasvavaa kielirustojäkälää (Ramalina polymorpha). Sitä en ollut ennen nähnytkään, koska se kasvaa vain näillä ulkosaariston rannoilla. Tavalliset kasvit vielä uinuivat talviuntaan, vaikkei lunta eikä jäätäkään enää näkynyt missään. Alullaan olivat hanhikit, marunat ja voikukat, mutta edes leskenlehti ei vielä kukkinut.Utö4

Utöhön on helppo päästä. Yhteysalus Eivor kuljettaa matkaajat ilmaiseksi Paraisilta saareen. Matka kestää noin neljä ja puoli tuntia. Hotelli kannattaa kuitenkin varata etukäteen, sillä sesonkiaikaan siellä voi olla täyttä. Saari on suurelta osin suojeltu ja siksi siellä liikkuminen saattaa olla rajoiettua muuallakin kuin sotilasalueilla. Kannattaa kuitenkin tutustua tähän ulkosaariston helmeen.

1Q84

1Q84’Utopistiset tulevaisuusmaailman kuvaukset jatkuvat tai tässä ei taida olla suoranaisesti kyse tulevaisuusvisiosta, kun puhutaan rinnakkaisista todellisuuksista. Olen lukenut Haruki Murakamilta muutaman kirjan (Suuri lammasseikkailu, Sputnik-rakastettuni) ja pitänyt niitä hieman kummallisina, joskin mielenkiintoisina. Helpolla ei päästä tämäkään jo pelkästään kokonsa vuoksi. Kirjailija itse jakoi kirjan kaksi ensiosaa yhdeksi niteeksi ja kolmannen erilleen. Niin se on myös meillä julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Luulen, että moni kavahtaa kirjaa sen massivisuuden vuoksi, mutta se on turhaa. Taru sormusten herrasta on liitteineen laajempi ja sen monet ovat lukeneet useammankin kerran, kyllä tästäkin selvitään. Ilman muuta suosittelen kirjaan tutustumista, se antaa uutta ajateltavaa.’

Murakamin pääteos liikkuu George Orwellin kuuluisan kirjan Vuonna 1984 innoittamana utopioissa. Se rakentuu useammasta rinnakkaistodellisuudesta, joiden maailmat ovat hyvin samankaltaisia, mutta eroavat lopulta hyvinkin paljon toisistaan. Kirja on taitavasti rakennettu kertomus aivan tavallisesta elämästä Japanissa, joka kuitenkin hajoaa, mitä pidemmälle tarinassa edetään ja saa lopulta hyvinkin kummallisia piirteitä, kunnes päähenkilötkin tajuavat joutuneensa aivan uuteen maailmaan, paikkaan, jossa taivaalla loistaa kaksi kuuta.

Murakamin teos on samanaikaisesti elämän kuvaus, rakkaustarina, seikkailukertomus, huikea fantasiakertomus ja tulevaisuusutopia. Hän rakentaa kerrontansa hätkähdyttävän pienillä liikkeillä ja pettävästi saaden lukijan koukkuunsa jo ensi sivuilta. Huikeat 1200 sivua luettuaan ja päästyään loppuun, lukija ei voi muuta kuin haukkoa henkeään. Tietenkin jos pitää tällaisesta kerronnasta.

Tarina etenee vuoroon Tengon ja vuoroon Aomamen ajatuksina. Tengo on matematiikanopettaja ja pöytälaatikkokirjailija, Aomame on liikunnanohjaaja ja salamurhaaja. He ovat olleet nuoruudessaan pari vuotta samalla luokalla koulussa ja kokeneet siellä sellaista yhteyttä, joka vetää heitä yhteen vielä kolmekymppisinäkin. Tengon isä toimi lupamaksujen kerääjänä ja kuljetti poikaansa pyhäisin mukanaan ovelta ovelle. Aomamen vanhemmat kuuluivat Todistajien uskonlahkoon ja tyttö joutui samaan liemeen lapsuudessaan kuin Tengokin. Muuta yhteyttä heillä ei ollut eikä muuta tietoa toisistaan kouluajan jälkeen aikuisena.

Laskeutuessaan ruuhkaiselta moottoritieltä alemmalle ohikulkutielle Aomame laskeutuu samalla rinnakkaistodellisuuteen, jossa asiat kulkevat eri lailla kuin hänen omassa maailmassaan. Hän surmaa väkivaltaisia miehiä ohuella neulalla, jonka hän työntää niskasta aivoihin. Näiden miesten rikokset kohdistuvat tavallisesti perheeseen eikä yhteiskunta pysty heitä rankaisemaan. Kuntohoitajana Aomame on tavannut vanhan rikkaan rouvan, joka pitää turvakotia hakatuille naisille ja jonka kanssa hän yhdessä valitsee rangaistavat miehet. Lopulta uhriksi tulee salaperäisen uskonnollisen liikkeen johtaja, joka käyttää hyväkseen nuoria tyttöjä. Murha saa yhteisön Aomamen kannoille ja tämän täytyy piiloutua.

Tengo puolestaan saa kustantajaltaan tehtävän muokata nuoren tytön Fuka-Erin kirjoituskilpailuun lähettämän tekstin romaaniksi. Kirja, Ilmakotelo, käsittelee samaa yhteisöä, jonka johtajan Aomame surmaa. Kirjasta tulee valtaisia menestys ja se tuhoaa yhteisön yhteyden ns. pikkuväkeen, jonka ääniä yhteisön johtaja kuulee. Ajojahti jatkuu entistä voimakkaampana. Tengo ja Aomame alkavat tietoisesti etsiä toisiaan. Heidän on tavattava, löydettävä toisensa, varsinkin kun Aomame huomaa odottavansa lasta ja kaikesta järjenvastaisuudesta huolimatta tajuaa sen olevan Tengon lapsen.

Kohdattuaan heillä on päälimmäisenä ajatus päästä pakoon niin uskonlahkoa kuin pikkuväkeäkin takaisin omaan todellisuuteensa ja päästä sinne kaikki kolme yhdessä. Maailma, jossa kuun vieressä ei ole pientä vihreää kuunsirppiä on löydettävissä, vai onko? Lopulta ei voida ollenkaan varmasti sanoa, missä todellisuudessa he ovat, vaikka taivaalla loistaakin vain yksi kuu.

Nopeasti ajateltuna teoksen juoni on naivi ja epäuskottava. Näin saattaa olla, jos ajattelee kirjaa vain juonen kannalta. Jos miettii muutakin, löytää kirjastakin rinnakkaistodellisuuden. Kirjaa on moitittu tylsäksi ja jankkaavaksi, hitaasti eteneväksi ja vivahteettomaksi. Yhtenä syynä on esitetty käännöstä englanninkielen kautta. Voi olla, mutta minusta ne kaikki palvelevat tunnelmaa, joka on vertaansa vailla. Eivät kai miljoonat ihmiset voi olla tässä väärässä. Niinpä romaanitrilogia onkin jakanut lukijansa ainakin kahteen leiriin. Toiset ovat aivan myytyjä, toiset eivät ymmärrä alkuunkaan. Itse luin kirjan ahmien lähes yötä päivää ja se jätti ajatuspohjaa monelle koiranulkoilutukselle. Kirjan juonta ei pidä ajatella liikaa, sen sanomaa vielä vähemmän. Orwellin maailmaan se liittyy ylättävän vähän ellei ajattele uskonnollisen väkivallan liittyvän Isoveli valvoo-teemaan. Kirjan voi ottaa uutena ajatuskuviona, rinnakkaisena olotilana, jossa loistaa kaksi kuuta. Katsoin muuten kirjan luettuani taivaalle ja huokasin helpotuksesta.

Murakami, Haruki: 1Q84, osat 1-3, suom. Aleksi Milonoff. Tammi, 2013. 783 + 446 s.