Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2014

Utö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Utö1

’Usein ajattelee, että kun matkaa etelämmäksi, on kevät pidemmällä ja aurinko hellii lämmöllä. Parin päivän retkellä ulkosaaristoon palelin kuitenkin lähes koko ajan. Meri on kylmä, vaikka ei olekaan jäässä, puuskainen pohjoistuuli menee kaikesta läpi ja suojaa puuttomalla saarella saa hakea vain rakennusten takaa. Muuttolintujen osalta retki onnistui, vaikka sää ei suosinutkaan mitään massiivista muuttoa. Parikymmentä tälle vuodelle uutta lajia sentään ilahdutti mieltä ja tietenkin upeat maisemat.’

Saaren maamerkki on 1800-luvun alussa valmistunut punavalkoiseksi maalattu kivimajakka. Sen valo on opastanut kulkijoita jo 1700-luvun puolivälistä. Aluksi poltettiin puuta, sitten kynttilöitä ja petroolia, lopuksi majakka sähköistettiin. Edelleen se on toiminnassa, samoin kuin luotsiasema, josta luotsit lähtevät opastamaan laivoja vaativalle Turun reitille.Utö3

Saarella on edelleen puolustusvoimien alueita, joille pääsy on kielletty, vaikka varuskunta sieltä lakkautettiinkin vuonna 2005. Nykyään näissä kasarmeissa toimii hotelli turisteja ja meitä lintuharrastajia varten. Vanha saaristolaisasutus levittäytyy majakan läheisyyteen. Nykyään talot ovat suurelta osin lomakäytössä, mutta on saarella kuitenkin vielä sen verran pysyvää asutusta, että siellä toimii edelleen koulu.

Parin päivän retken saarelle tein lintujen vuoksi. Nähdyt lajit olivat ihan tavallisia kesälajeja, mutta ainahan se on sykähdyttävää, kun näkee västäräkin keväällä ekan kerran. Niin nytkin. Samalla, kun kiikareilla tähystin lintuja, vilkuilin jaloistani sammalia ja jäkäliä. Utö2Pieluskivisammal (Grimmia pulvinata) betonisen bunkkerin sementtireunuksella oli hieno löytö. Sen vieressä ’kukki’ jokin paasisammal (Schistidium sp.), jonka lajimääristys on vielä kesken, mutta ei se ihan tavallisin kuitenkaan ollut. Jäkälistä ihailin ja kuvasinkin rantakivillä runsaana kasvavaa kielirustojäkälää (Ramalina polymorpha). Sitä en ollut ennen nähnytkään, koska se kasvaa vain näillä ulkosaariston rannoilla. Tavalliset kasvit vielä uinuivat talviuntaan, vaikkei lunta eikä jäätäkään enää näkynyt missään. Alullaan olivat hanhikit, marunat ja voikukat, mutta edes leskenlehti ei vielä kukkinut.Utö4

Utöhön on helppo päästä. Yhteysalus Eivor kuljettaa matkaajat ilmaiseksi Paraisilta saareen. Matka kestää noin neljä ja puoli tuntia. Hotelli kannattaa kuitenkin varata etukäteen, sillä sesonkiaikaan siellä voi olla täyttä. Saari on suurelta osin suojeltu ja siksi siellä liikkuminen saattaa olla rajoiettua muuallakin kuin sotilasalueilla. Kannattaa kuitenkin tutustua tähän ulkosaariston helmeen.

1Q84

Julkaistu , kirjoittanut
2

1Q84’Utopistiset tulevaisuusmaailman kuvaukset jatkuvat tai tässä ei taida olla suoranaisesti kyse tulevaisuusvisiosta, kun puhutaan rinnakkaisista todellisuuksista. Olen lukenut Haruki Murakamilta muutaman kirjan (Suuri lammasseikkailu, Sputnik-rakastettuni) ja pitänyt niitä hieman kummallisina, joskin mielenkiintoisina. Helpolla ei päästä tämäkään jo pelkästään kokonsa vuoksi. Kirjailija itse jakoi kirjan kaksi ensiosaa yhdeksi niteeksi ja kolmannen erilleen. Niin se on myös meillä julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Luulen, että moni kavahtaa kirjaa sen massivisuuden vuoksi, mutta se on turhaa. Taru sormusten herrasta on liitteineen laajempi ja sen monet ovat lukeneet useammankin kerran, kyllä tästäkin selvitään. Ilman muuta suosittelen kirjaan tutustumista, se antaa uutta ajateltavaa.’

Murakamin pääteos liikkuu George Orwellin kuuluisan kirjan Vuonna 1984 innoittamana utopioissa. Se rakentuu useammasta rinnakkaistodellisuudesta, joiden maailmat ovat hyvin samankaltaisia, mutta eroavat lopulta hyvinkin paljon toisistaan. Kirja on taitavasti rakennettu kertomus aivan tavallisesta elämästä Japanissa, joka kuitenkin hajoaa, mitä pidemmälle tarinassa edetään ja saa lopulta hyvinkin kummallisia piirteitä, kunnes päähenkilötkin tajuavat joutuneensa aivan uuteen maailmaan, paikkaan, jossa taivaalla loistaa kaksi kuuta.

Murakamin teos on samanaikaisesti elämän kuvaus, rakkaustarina, seikkailukertomus, huikea fantasiakertomus ja tulevaisuusutopia. Hän rakentaa kerrontansa hätkähdyttävän pienillä liikkeillä ja pettävästi saaden lukijan koukkuunsa jo ensi sivuilta. Huikeat 1200 sivua luettuaan ja päästyään loppuun, lukija ei voi muuta kuin haukkoa henkeään. Tietenkin jos pitää tällaisesta kerronnasta.

Tarina etenee vuoroon Tengon ja vuoroon Aomamen ajatuksina. Tengo on matematiikanopettaja ja pöytälaatikkokirjailija, Aomame on liikunnanohjaaja ja salamurhaaja. He ovat olleet nuoruudessaan pari vuotta samalla luokalla koulussa ja kokeneet siellä sellaista yhteyttä, joka vetää heitä yhteen vielä kolmekymppisinäkin. Tengon isä toimi lupamaksujen kerääjänä ja kuljetti poikaansa pyhäisin mukanaan ovelta ovelle. Aomamen vanhemmat kuuluivat Todistajien uskonlahkoon ja tyttö joutui samaan liemeen lapsuudessaan kuin Tengokin. Muuta yhteyttä heillä ei ollut eikä muuta tietoa toisistaan kouluajan jälkeen aikuisena.

Laskeutuessaan ruuhkaiselta moottoritieltä alemmalle ohikulkutielle Aomame laskeutuu samalla rinnakkaistodellisuuteen, jossa asiat kulkevat eri lailla kuin hänen omassa maailmassaan. Hän surmaa väkivaltaisia miehiä ohuella neulalla, jonka hän työntää niskasta aivoihin. Näiden miesten rikokset kohdistuvat tavallisesti perheeseen eikä yhteiskunta pysty heitä rankaisemaan. Kuntohoitajana Aomame on tavannut vanhan rikkaan rouvan, joka pitää turvakotia hakatuille naisille ja jonka kanssa hän yhdessä valitsee rangaistavat miehet. Lopulta uhriksi tulee salaperäisen uskonnollisen liikkeen johtaja, joka käyttää hyväkseen nuoria tyttöjä. Murha saa yhteisön Aomamen kannoille ja tämän täytyy piiloutua.

Tengo puolestaan saa kustantajaltaan tehtävän muokata nuoren tytön Fuka-Erin kirjoituskilpailuun lähettämän tekstin romaaniksi. Kirja, Ilmakotelo, käsittelee samaa yhteisöä, jonka johtajan Aomame surmaa. Kirjasta tulee valtaisia menestys ja se tuhoaa yhteisön yhteyden ns. pikkuväkeen, jonka ääniä yhteisön johtaja kuulee. Ajojahti jatkuu entistä voimakkaampana. Tengo ja Aomame alkavat tietoisesti etsiä toisiaan. Heidän on tavattava, löydettävä toisensa, varsinkin kun Aomame huomaa odottavansa lasta ja kaikesta järjenvastaisuudesta huolimatta tajuaa sen olevan Tengon lapsen.

Kohdattuaan heillä on päälimmäisenä ajatus päästä pakoon niin uskonlahkoa kuin pikkuväkeäkin takaisin omaan todellisuuteensa ja päästä sinne kaikki kolme yhdessä. Maailma, jossa kuun vieressä ei ole pientä vihreää kuunsirppiä on löydettävissä, vai onko? Lopulta ei voida ollenkaan varmasti sanoa, missä todellisuudessa he ovat, vaikka taivaalla loistaakin vain yksi kuu.

Nopeasti ajateltuna teoksen juoni on naivi ja epäuskottava. Näin saattaa olla, jos ajattelee kirjaa vain juonen kannalta. Jos miettii muutakin, löytää kirjastakin rinnakkaistodellisuuden. Kirjaa on moitittu tylsäksi ja jankkaavaksi, hitaasti eteneväksi ja vivahteettomaksi. Yhtenä syynä on esitetty käännöstä englanninkielen kautta. Voi olla, mutta minusta ne kaikki palvelevat tunnelmaa, joka on vertaansa vailla. Eivät kai miljoonat ihmiset voi olla tässä väärässä. Niinpä romaanitrilogia onkin jakanut lukijansa ainakin kahteen leiriin. Toiset ovat aivan myytyjä, toiset eivät ymmärrä alkuunkaan. Itse luin kirjan ahmien lähes yötä päivää ja se jätti ajatuspohjaa monelle koiranulkoilutukselle. Kirjan juonta ei pidä ajatella liikaa, sen sanomaa vielä vähemmän. Orwellin maailmaan se liittyy ylättävän vähän ellei ajattele uskonnollisen väkivallan liittyvän Isoveli valvoo-teemaan. Kirjan voi ottaa uutena ajatuskuviona, rinnakkaisena olotilana, jossa loistaa kaksi kuuta. Katsoin muuten kirjan luettuani taivaalle ja huokasin helpotuksesta.

Murakami, Haruki: 1Q84, osat 1-3, suom. Aleksi Milonoff. Tammi, 2013. 783 + 446 s.

15: tupasvilla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Rytisuo

’Kuva on kovin kesäinen. Miksi siis viikon kasviksi huhtikuussa on valittu tällainen laji? Sen ymmärtää vasta, kun ajattelee, että yläkuvassa näkyvät ”kukat” ovatkin todellisuudessa hedelmystöjä ja varsinaiset kukat löytyvät tämän postauksen alaosassa olevasta kuvasta. Näitä kukintoja löytyy juuri nyt, kun menee kävelemään suolle, mikä on muutenkin suositeltavaa. Nyt kun suo on vielä jäässä, on siellä helppo kulkea ja ihailla suon keväistä kauneutta.’

Tupasvillalla (Eriophorum vaginatum) on tämän nimen lisäksi myös nimet suovilla ja yksitähkävilla. Kasvi viihtyy koko maassa karuilla soilla, lähinnä rämeillä. Todellakin jo huhtikuussa se työntää kukkavartensa esiin usein vielä routaisesta turpeesta lumen keskeltä. Sarakasveihin kuuluva tupasvilla on tuulipölytteinen, eihän suolla vielä tähän aikaan pörriäisiä liikkuisikaan. Sen siemenet kehittyvät kesään mennessä villaisen hedelmystön kätköissä ja tuuli toimii myös niiden levittäjänä sitten, kun ne ovat kypsyneet.

Tupasvillan erottaa helposti muista villoista. Etelä-Suomessa toinen yleinen villa on luhtavilla (Eriophorum angustifolium), jolla on aina verson latvassa useampia villatupsuja. Lapin villoista tupasvillan erottaa mätästävästä kasvutavasta ja puhtaanvalkeasta villatupsusta.

tupasvilla3

Villoja on aikoinaan käytetty tyynyntäytteenä, samoin kuin rehuna muun suokasvillisuuden joukossa. Vieläkin luonnontilaisina säilyneiltä soilta saattaa löytää lahoavia heinälatoja, joihin suoheinää säilöttiin eläimille rehuksi.

Nykyään tupasvillaa käytetään jonkin verran tekstiiliteollisuudessa. Tällöin otetaan talteen ei suinkaan villamaisia höytyjä vaan lehtituppia. Sadasta kilosta kasvuturpeesta seulottua ylijäämäjätettä saadaa noin kymmenen kiloa tupasvillakuitua. Tätä sitten sekoitetaan sidoskuituun (pellava, villa, silkki) 50/50 suhteessa. Saatua tuotetta voidaan sitten käyttää eristeinä, suodattimina, täytteinä, neuleina, huopana, hoitoalustoina, työvaatteina, pohjallisina yms. Tupasvillakuitu on antibakteerista ja sen on todettu sitovan hajuja ja likaa. Lisäksi turvekylvyissä kuidulla on todettu olevan vaikutuksia ihoallergioihin ja reumaan.

Tämänkin viikon kasvi on siis hyödyllinen. Sen käyttö unohtui keinokuitujen yleistyessä toisen maailmansodan jälkeen. Nykykäyttö on vähäistä varmaankin tuotteen erikoisuuden ja kalleuden vuoksi. Joka tapauksessa nyt kannattaa mennä suolle seuraamaan tupasvillan kasvua, se ainakin on ilmaista ja lisäksi saa raitista ilmaa ja unohtumattomia kokemuksia.

Huhtikuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kulosammal1

’Näin huhtikuussa teiden pientareilla juuri asfaltin tai hiekan rajassa viihtyy hyvin näyttävä ja helposti tunnistettava sammal. Sen oranssinpunaiset pesäkevarret ja lehdetkin värjäävät tienreunan pitkinä nauhoina värikkääksi ja ilmoittavat sammalmaailmassa kasvun olevan täydessä käynnissä. Kulosammalta ei voi ohittaa, kun valitaan tämän kuukauden sammalta.’

Kulosammal (Ceratodon purpureus) on kosmopoliitti. Sitä tavataan lähes kaikilta mantereilta, jokaisesta maasta ja runsaana sellaisilta paikoilta, joissa maanpinta on rikkoutunut ja avoin maa antaa sammalelle hyvän kasvualustan. Se on tyypillinen pioneerisammal, joka leviää pienten itiöittensä avulla helposti laajalle. Laji on todellakin helppo huomata ja tuntea juuri tähän aikaan vuodesta. Siihen se sitten loppuukin. KäenniemiKun kesä tulee ja pesäkkeet muuttuvat tasaisen ruskeiksi, lehdet käpertyvät ja kasvustot kuivuvat, ei sen tunnistaminen enää olekaan samalla tavalla helppoa. Usein joutuu turvautumaan mikroskooppiin ja vasta siinä tajuaa, että kulosammalhan tässä taas on.

Kulosammalen solut ovat neliömäiset, vain lehden kärjestä pitkulaiset. Lehti on alaosasta taakäänteinen ja keskisuoni ulottuu sen kärkeen. Tällaisia samanlaisia sammalia vain tahtoo olla useita niin, että aina joutuu miettimään ja etsimään uurteista pesäkettä tai vieläkin pienempiä tuntomerkkejä varmistaakseen lajin.

Kulosammal kasvaa maalla, kallioilla, paloalueilla, taimikoissa, poluilla. Se on heikko kilpailija ja häviää voimakkaampien sammalten puristuksessa. Alkuperäisenä se lienee melko harvinainen sammal maassamme, mutta pioneerikasvustot turvaavat sen aseman yhtenä maailman yleisimmistä sammalista. KyläjärviItse olen löytänyt sammalen jopa kukkakauppojen kukkaruukuista ja taimipaakuista. Näin se meidän tahtomattamme leviää uusille paikoille. Onneksi saammalesta ei ole mitään haittaa eikä vahinkoa.

Kulosammalta kannattaa katsella nyt, onhan se viehättävä lisä tien ankeaan näkymään, matkaamme sitten missä päin tahansa maatamme.

Vuonna 1984

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

orwell’Edellinen kirjapostaus käsitteli tulevaisuudenennustetta 1800-luvun lopulta 2000 luvulle. Tämä lähes yhtä kuuluisa kirja liikkuu huomattavasti lyhyemmässä ennusteessa, sodan jälkeisestä maailmasta otsikonmukaisesti 1980-luvulle. George Orwell hahmotti kirjansa maailman sodanjälkeisestä maailmasta hyvin pessimistiseksi. Kuitenkin hänen luomansa visio on tänäkin päivänä tuoreen tuntuinen ja luettavissa varoittavana esimerkkinä liiallisesta holhouksesta, sananvapauden- ja ajatuksenvapauden puutteesta sekä totalitäärisestä yhteiskunnasta. Luin tämän kirjan kanssa samanaikaisesti rinnakkaistodellisuuksista kertovaa japanilaisen Haruki Murakamin massiivista eepposta 1Q84, jonka tarina risteää monessa kohdin Orwellin tarinan kanssa. Saatanpa lähiaikoina kirjoittaa tuostakin teoksesta jotain. Nyt se vielä myllää pään sisällä etsien ulospääsyä. Tässä kuitenkin hajanaisia ajatuksia Orwellin teoksesta.’

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran 80-luvulla, kun sen sanoma oli ajankohtainen. Sen jälkeen kirjan ajatuksista on tullut käsite, jota toistellaan eri yhteyksistä. Isoveli valvoo milloin mitäkin. Kirjan utopistisen yhteiskunnan katsottiin toteutuneen jossain mielessä 1980-luvulla, kun elettiin kylmän sodan aikaa ja suurvallat nokittelivat toisilleen. Ehkä samaa nähdään tämän päivän Pohjois-Koreassa. Orwell kirjoitti kirjansa tulevaisuudenkuvauksena heti toisen maailmansodan jälkeen 1949 ja sen esikuvana oli vahvasti kommunistinen Neuvostoliitto ja sen silloinen johtaja Josef Stalin. Länsimaissa rautaesiripun takaisesta maailmasta ei tiedetty kovinkaan paljon, mutta luultiin ja kuviteltiin sitäkin enemmän. Ehkä Stalinin aikainen valtio oli Isoveli valvoo-aikaa, ehkä siellä tapahtui kaikkea sitä, mtä kirjassakin, mutta tietenkään tämä kirja ei ole yksi yhteen sen ajan kanssa, koska se on vain kirjallinen tulevaisuuden visio, kuvitteellinen näkemys tulevaisuudesta.

Winston Smith on etuoikeutettu puolueen jäsen ja Totuuden ministeriön virkamies. Hänen tehtävänsä on kirjoittaa historiaa uusiksi aina vallitsevan käsityksen mukaan. Jos joku menneisyydessä on sanonut eri lailla kuin nyt ajatellaan, hän korjasi tuon menneisyyden hairahduksen vastaamaan nykyisyyttä. Hänen toimiaan valvotaan kaukovarjostimen kautta. Se on eräänlainen kahdensuuntainen taulutelevisio, joka näkee ja kuulee kaiken. Virheitä ei sallita, vaan erehtynyt virkailija katoaa hyvin nopeasti Rauhan ministeriön kautta eli hänet aivopestään tai eliminoidaan. Kuka tahansa saattaa olla ilmiantaja, työkaveri, naapuri, oma lapsi tai sukulainen.

Smith ajattelee toisin ja pelkää siksi ajatuspoliisia, joka voi nähdä ilmeistä ja eleistä, mitä kukin mielessään ajattelee. Niistäkin joutuu vastuuseen. Myöskään liian tiivis kanssakäyminen toisten kanssa ei ole sallittua. Smith tapaa tytön ja rakastuu. Hän vuokraa piilopaikan, hän tapaa toisiaan ja toisinajattelijoita, hän haaveilee toisenlaisesta elämästä. Kaikki nämä ovat kiellettyjä asioita ja johtavatkin lopulta katastrofiin. Hänet otetaan kiinni, käännytetään ja saadaan kidutuksen ja aivopesun kautta rakastamaan johtajaa yli kaiken.

Kirjassa annetaan kovin ankea kuva tulevaisuuden maailmasta. Pahinta kokonaisuuden kannalta on historian tuhoaminen. Kirjoja ei enää ole, ei lehtiä, ei yksilöllistä kirjeenvaihtoa, ei päiväkirjoja. Kaikki sellainen on kiellettyä. Silppuri nielee kaiken, kuvat, dokumentit, tilastot, muistiinpanot, jos ne eivät ole sen hetken ajatuksen mukaisia. Kun historia on muutettu, vanha hävitetään. Kirjan henkilöistä saa kuvan, kuinka he eivät enää ajattele omilla aivoillaan, eivät toimi järkevästi vähäisenä vapaa-aikanaan eivätkä koe minkäänlaisia tunteita. Heillä ei myöskään ole menneisyyttä, historiaa. Kuvaavaa kirjan yhteiskunnalle on kyttääminen, ilmiannot, viha ja elämän typistäminen. Kysellä ei saa, ajatteleminen ei ole hyväksi, ja kaiken aikaa rajoilla jyllää sota naapurivaltioiden kanssa.

Kun nyt olen lukenut muutaman tällaisen tulevaisuusutopian, tuntuu tämä nykyinen maailmanmeno kaikesta huolimatta varsin sopivalta elämisen tasolta. Eduard Bellamyn kirja Vuonna 2000 kertoi ihanneyhteiskunnasta, jossa kaikki oli järjestetty hyvin ja onnistuneesti, mutta josta puuttui elämän raadollisuus ja särmä. Orwllin tulevaisuusnäkymä kuvaa yhteiskunnan perin vastenmieliseksi ja rajoitetuksi. Kumpikaan ei ole toteutunut, onneksi. Kuitenkin nämä molemmat kirjat antavat jonkinlaista ajattelumallia siitä, mitä ihminen voisi tulevaisuudeltaan toivoa tai odottaa: ihannetta vai tylsyyttä, vapautta vai pelkoa. Yksinäinen ihminen ei juurikaan voi suuremmin vallitsevaan maailmanmalliin vaikuttaa, onneksi voi sentään omassa mielessään ajatella vapaasti ja valita.

Orwell, George: Vuonna 1984 (Nineteen eighty-four, 1949), suom. Oiva Talvitie. WSOY, 1984. 340 s.

14: leskenlehti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

leskenlehti

’Pari viikkoa sitten näin ensimmäiset kevään kukat Satakunnassa. Viime viikolla niitä oli jo Keski-Suomessakin. Tarkoitan leskenlehtiä. Sehän on kevään airut ja niitä aina etsitään ensimmäisinä. Niitä lapset kantavat sisään innoissaan ja niistä lasketaan kevään alkavan. Tällä hetkellä ulkona höytyilee lunta, kylmä viima käy ohuen kevättakin läpi ja muuttolinnut katselevat takaisin etelän suuntaan. Kevät ottaa takapakkia, mutta onhan se edelleen monta viikkoa etuajassa. Kuitenkin, tämä ensimmäinen kukkakasvi olkoon tämän viikon kasvi.’

Leskenlehti (Tussilago farfara) on loppujen lopuksi harvinainen luonnonkasvi Suomessa. Sen alkuperäiset kasvupaikat ovat käyneet vähiin eikä sitä aivan eteläisessä osassa maata ole alkuperäisenä nähtykään pitkiin aikoihin. Pohjoisempaa löytyvät sen luonnonkasvupaikat: rehevät kosteat lehdot ja lähteiköt. Olen kartoitusalueeltani löytänyt parilta paikalta kasvustoja, joita olen yrittänyt ajatuksissani pitää alkuperäisinä, mutta en ole  asiasta ollenkaan varma. Kasvi on kuitenkin hyvin yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Sen löytää tulokkaana rakennetusta ympäristöstä lähes kaikkialta: pelloilta, pientareilta, ojista, rannoilta, joutomailta. Sieltähän sen kukkia etsitäänkin aina keväällä. Voimakkaan juurakkonsa avulla se levittäytyy laajoiksi kasvustoiksi kaikille sopiville paikoille ja on lopulta paha rikkakasvi puutarhoissa ja viljelyksillä.

Kun näin keväällä ihailemme leskenlehden kukkia, saamme kesällä ihailla sen komeita lehtiä. Lehdet ilmestyvät vasta, kun kukka jo on kuihtunut. Lopulta jopa 20 cm leveä lehti on joskus vaikea yhdistää keltaiseen keväällä kukkivaan kukkaan. Lehdet ovat kuitenkin nuorena erinomaista salaattiainesta käytettynä pinaatin tapaan. Entisajan taitavat emännät käärivät leskenlehden sisään kääryleitä kaalin tapaan ja isännät täydensivät sillä kuivattuna niukkoja kessutarpeitaan. Koko kasvi on ollut rohdos parhaasta päästä. Rintateetä juotiin yskään ja köhään, lehtihauteita käytettiin kääreiksi tulehduksiin ja turvotuksiin.

Luonto-Liitto on jo liki 50 vuotta kerännyt kevätseurantatilastoja helpoista kevään lajeista. Leskenlehti on yksi näistä. Viimeisimmässä Luontolehdessä on tästä asiasta artikkeli ja ohjeet kevätseurannan tekemiseen. Kannattaa katsoa, jos vaikka aloittaisi tämänkaltaisen kevätseurannan. Siitä on hyötyä ja huvia niin itselle kuin muillekin. Suosittelen.