Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2014

13: paju

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

paju1

’Pajut liittyvät pääsiäisen ajan juhliin. Tänä vuonna palmusunnuntai virpomisineen on kovin myöhään. Niinpä valitsin tämän viikon kasviksi pajun jo tässä vaiheessa. Kovin myöhään saan päivityksen aikaan osittain koneeni rikkoutumisen vuoksi ja osin surun vuoksi. Jälkimmäisestä päivitän jossain paremmassa välissä hieman enemmän. Mutta nyt ajatuksia pajuista.’

Yleensä puhutaan pajuista pelkästään niiden sukunimellä (Salix spp.). Maassamme kasvaa kuitenkin kolmisenkymmentä pajulajia, jotka joskus ovat aika hankalia erottaa toisistaan. Raita (Salix caprea) on puumainen kookas kasvi, kun taas tuntureiden vaivaispaju  (Salix herbacea) suikertaa suurelta osin maan alla ja työntää vai versojen kärjet maan pinnalle. Näin keväällä aikaisin pajut aloittavat kukintansa. Oikeastaan ’kissat’ ovat vasta alku ja varsinainen kukinta on toukokuussa. Silloin keltaiset heteet aukeavat ja kimalaiset löytävät helmeilevää mettä ravinnokseen. _DSC0025Samalla ne pölyttävät vihreät eminorkot. Paju on kuitenkin huono lisääntymään siemenestä ja monet pajupensaat ovatkin ikivanhoja aina uudelleen tyvestä uusiutuvia kasvustoja. Toinen erikoisuus on, että ne risteytyvät helposti keskenään ja joskus tuntuu, ettei puhdasta pajulajia löydä ollenkaan, kaikki vaikuttavat kahden tai useamman lajin risteymiltä. Varsinkin Pohjois-Suomessa näkee kummallisia pajuja, joista ei suoralta kädeltä pysty määrittämään lajia. Lisäksi risteymät risteytyvät takaisin kantalajiensa kanssa ja niinpä sekasotku vain lisääntyy.

Paju on ollut ennen vanhaan hyödyllinen kasvi. Sen kevätkissoja on tuotu koristeeksi sisään, mutta siitä on myös punottu monenlaisia käyttöesineitä. Tämä tapa on viime vuosina lisääntynyt uudelleen erilaisten askartelukurssien myötä. Syksyllä tai talvella kerätään ohuita pajunversoja ja ne säilytetään esimerkiksi kosteassa pussissa, jotta ne pysyisivät tuoreina punomista varten. Valmiita esineitäkin on hyvä aina silloin tällöin kostuttaa, niin ne kestävät paremmin. Muunkinlaista hyötyä pajuista on ollut. Kesällä on katkottu pajunoksia kerpuiksi muiden lehvien kanssa lampaille tai lehmille._DSC0028 Näin saatiin talveksi hyvää ravintoa. Myös nahan parkitsemiseen kerättiin pajun oksia ja etenkin niiden kuorta. Parkkiaineena se onkin ollut korvaamaton. Entisaikaan tiedettiin myös, että pajun kuorta pureksimalla saattoi parantaa päänsäryn tai lihaskolotuksen. Tämä johtuu pajun salisiinista, josta elimistössä muodostuu salisyylihappoa, samaa ainetta kuin on asperiinissa.

Näin keväällä, kun lehdet eivät vielä peitä pensaita, voi pajuissa nähdä ’pajunruusuja’. Ne ovat pienen äkämäsääsken (Dasineura rosarian) aiheuttamia kasvannaisia. Sääsken vaikutuksesta pajun verson latvakasvu pysähtyy ja lehdet kasvavat kimpuksi. Tämän sisällä kehittyvät sääsken toukat. ’Ruusu’ jää meidän ihailtavaksemme seuraavaan kesään saakka. ’Pajunruusua’ olen nähnyt etenkin kiiltopajuilla (Salix phylicifolia) teiden varsilla ja ojissa. Niitä kannattaa etsiä juuri nyt pajunkissoja virpomisperinteeseen keräillessään.

12: mustikka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

mustikka1’Nyt tietenkin voisi ajatella, etteikö mustikka voisi mieluummin olla viikon kasvina keskikesällä. Mutta ajattelin, että silloin on niin paljon muitakin mahdollisuuksia. Loppujen lopuksi mustikka on tällä hetkellä hyvin eksoottisen näköinen kasvi metsissämme. Tänä lumettomana talvena sitä on näkynyt kaiken aikaa ja jossain vaiheessa hiihtokin tuntui kuin mustikanvarvuilla tanssimiselta. Nyt kun lievä takatalvi toi vähäisen lumikerroksen taas metsiin, olen ihaillut mustikanvarpujen graafista kauneutta. Kesäisemmät kuvat siitä voi käydä katsomassa kasvistosivuilta.’

Mustikka (Vaccinium myrtillus) kuuluu kanervakasvien heimoon. Monimuotoisuutta siellä riittää, kun ajattelee, että samaan heimoon kuuluvat niin etelän puukanervat kuin pohjoisten soiden karpalotkin. Heimossa on myös paljon hyödyllisiä kasveja, etenkin mustikan sukulaisissa. Metsiemme tärkeimmät marjat mustikka, juolukka, puolukka ja karpalot kuuluvat tähän sukuun. mustikka2Paljon niitä kerätään, mutta edelleen syksyisin muistutetaan meitä siitä, kuinka paljon marjoja jää metsään mätänemään eli lintujen ravinnoksi. Marjankerääjien sukupolvi on ikääntynyt vai pitäisikö sanoa itääntynyt, kun poimijat tuotetaan nykyään Kauko-Idästä.

Tänäkin talvena on lehdissä olut runsaasti tietoa mustikan terveydellisistä vaikutuksista. Vanhastaanhan nämä on jo tiedetty, mutta välillä oli vaihe, jolloin ei näitä ominaisuuksia haluttu ymmärtää. Mustikkasopan voimalla hiihdettiin ja hoidettiin vatsavaivoja, lehtiä kiehautettiin teeksi ja käytettiin rohtona, joka sisälsi luonnoninsuliinia. Teetä ei kuitenkaan saisi nauttia liikaa, koska lehtien parkkiaineet myös rasittavat munuaisia eivätkä vain paranna. Nykyään mustikan terveellisyys siis taas tunnustetaan ja sen sisältämien vitamiinien (A, B, C) ja muiden ainesosien on todettu ihan oikeasti vaikuttavan moniin terveydellisiin asioihin: hämäränäköön, syöpiin, muistiin, jopa Altzheimerin tautiin, verenkiertoon ja kolesteroliin, tulehduksiin ja sokeritautiin. Monipuolinen marja kaikella tapaa, jota kannattaisi hyödyntää enemmänkin.

Tällä hetkellä mustikan särmikkäät varret ovat levossa, mutta kunhan lämpötila pysyvästi nousee nollan yläpuolelle, alkavat varret tuottaa ravintoa ja silmut turvota. Mustikka pudottaa lehtensä syksyllä ja kasvattaa keväällä kasvin kukkimisaikaan uudet hennonvihreät lehdet. Silloin kasvi onkin aivan eri näköinen kuin nyt. Onneksi mustikka on yksi yleisimmistä kasveistamme, joten sen tuntemisessa ei pitäisi olla mitään vaikeutta, kunhan katselee vain ympärilleen metsässä kulkiessaan.

Vuonna 2000

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vuonna_2000-bellamy_edvard-21605215-1057668134-frntl’Kirjatorilta sattui käsiini näköispainos todella vanhasta kirjasta. Eduard Bellamy kirjoitti tulevaisuusutopiansa Vuonna 2000 1800-luvun lopulla ja suunnitteli siinä ihanneyhteiskunnan ihmisille, jotka elivät hyvin kahtiajakautuneessa maailmassa Bostonissa USA:ssa. Ihmiset olivat joko rikkaita tai köyhiä ja elivät erillään toisistaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Rikkaat eivät tienneet mitään puutteesta, työttömyydestä eivätkä elämän vaikeuksista, kun taas köyhät kärsivät niistä kaiken aikaa ja kuolivat ennen aikojaan. Utopia paremmasta huomisesta on elänyt ihmisten mielissä varmaankin aikojen alusta saakka, Bellamy puki ajatukset sanoiksi klassikkoteoksessaan, joka kannattaa lukea. Se avaa silmiä vieläkin huomaamaan lähimmäisen hädän.’

Bellamyn kirja Vuonna 2000 on utopiakirjallisuuden klassikko, joka ilmestyessään vuonna 1887 sai valtaisan huomion. Sitä myytiin satoja tuhansia kappaleita muutamassa vuodessa ja se oli Amerikan toiseksi myyvin kirja 1800-luvulla heti H. B. Stowen Setä Tuomon tuvan jälkeen. Lisäksi kirja käännettiin välittömästi yli kahdellekymmenelle kielelle, mikä oli siihen aikaan merkittävää. Kirjan pohjalta perustettiin yhdistyksiä ja lukemattomat kirjailijat yrittivät matkia sitä ja luoda omia haavemaailmoitaan, etunenässä mm. H. G. Wells ja Willian Morris.

Kirja on kirjoitettu tarinan muotoon, mutta sitä suuremmin sillä on sosiaalinen sanoma. Se pyrkii nostamaan esiin kapitalismin pahuudet ja avaamaan ihmisten silmät huomaamaan ympärillä vallitseva kurjuus. Teollistuminen ja kaupungistuminen olivat syösseet ihmiset hätään ja köyhyyteen järkyttävässä määrin 1800-luvun lopun Amerikassa. Bellamyn kirja esitteli näitä kipeitä kohtia ja kertoi niihin ratkaisun. Se vaikuttaa paljolti Karl Marxin teorioilta kansanvallasta, rahasta ja yhteisöllisyydestä. Tässä kirjassa ihanneyhteiskunnassa vallitsee kuitenkin valtiososialismi, johon on siirrytti olosuhteiden pakosta ilman vallankumousta.

Julian West, kirjan päähenkilö, siirtyy hypnoosin kautta yli sata vuotta ajassa eteenpäin ja herää aivan uudentyyppisessä Bostonissa vuonna 2000. Eläkkeellä oleva lääkäri Leete, hänen vaimonsa ja tyttärensä Edith ottavat heränneen miehen huomaansa ja alkavat selvittää tälle uuden yhteiskunnan olemusta. Yhteiskunnasta on rahan lisäksi hävinnyt kapitalistinen kilpailu, palkka on kaikille sama, työajan pituus määräytyy sen raskauden mukaan, naisetkin käyvät työssä ja saavan saman palkan kuin miehetkin. Luottokortti on korvannut rahan ja sen avulla ihmiset tilaavat tavaroita keskusvarastolta. Eläkkeelle siirrytään 45-vuotiaina, jolloin alkaa todellinen elämä. Yhteiskunta on muuttunut yhdeksi suureksi liikeyritykseksi, jota johdetaan kaikkien yhteiseksi hyväksi hieman armeijan mallin mukaan. Julian West oppii ymmärtämään yhteiskunnan arvot nopeasti, mutta samalla hän rakastuu Edithiin. Onko se mahdollista, sallittua, sopivaa. Unelmayhteiskunnassa kaikki on mahdollista.

Bellamyn kirja hahmottelee puhtaan sosialistisen yhteiskunnan rakenteen. Se näyttää teoriassa hyvältä, mutta nykyihminen tietää, mihin sellainen yhteiskunta johtaa. Mielenkiintoista siinä ovat monet elämää helpottavat yksityiskohdat, jotka tänä päivänä ovat todellisia. Edith esimerkiksi opettaa Julianin käyttämään ’radion’ esimuotoa, jossa voidaan säätää äänen voimakkuutta, valita kanavia ja asettaa se herättämään aamulla. Kaupan tavarat, postit ja tiedotteet kulkevat ilmanpaineen avulla putkia pitkin, jollaisia näkee suurten ostoskeskusten kassoilla, ruokailut on järjesttty ravintoloihin tilausten mukaan, uskonnonvapaus vallitsee kaikkialla. Kirjailija ei ole lähtenyt luomaan samanlaisia utopistisia rakennelmia kuin Jules Verne eikä hahmottele tulevaisuutta isoveli valvoo periaatteella niin kuin Orwell. Hän ei myöskään luo uljasta uutta maailmaa Huxleyn tapaan, mutta hänen luomansa maailma oli alkusykäysenä muutokseen kohti ihmisten tasa-arvoa ja vapautumista.

Bellamy, Eduard: Vuonna 2000 (Looking Backward). Työväen kirjapaino, 1907. 274 s.

Äänetön kevät

Julkaistu , kirjoittanut
1

Keskusta

’Lähdin tänä aamuna seitsemän jälkeen koiran kanssa aamulenkille lähimetsiin. Aurinko nousi ja alkoi lämmittää yönjälkeistä ilmaa. Tuuli heilutteli koivunosia, lepistä pöllähteli siitepölyä. Tunnelma oli kuin huhtikuun lopulta, kuulasta, raikasta, kirkasta. Vain yksi puuttui, linnunlaulu. Metsä oli äänetön, ranta oli äänetön, suo oli äänetön. Yksi joutsen lensi ylitsemme, pyyparvi pyrähti taimikosta, korppi raakkui kuusen latvassa ja palokärki huusi, mutta nehän ovat täällä talvilintuja. Missä olivat huhtikuun lopun peipot, punarinnat, rastaat. Kun palasin kotiin, lauloi mustarastas arasti puutarhan perällä, yksi sentään.’

Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät (Silent Spring) vavahdutti maailmaa 1960-luvun alussa. Nykyään katsotaan sen olleen lähtölaukaus nykyaikaiselle ympäristöliikkeelle. Yritin aikoinaan poikana lukea tätä kirjaa, mutta minua se ei sytyttänyt, oli ehkä liian aikuismainen tai vaikea, tieteellinenkin. Tämä takaisku ei kuitenkaan estänyt ajattelemasta ja toimimasta kirjan sanoman mukaan.

Äänetön kevät otti voimakkaasti kantaa kasvinsuojeluaineiden ja hyönteismyrkkyjen vaarallisuuteen eliöstölle ja myös ihmiselle. Siinä selvitettiin ensimmäisen kerran kansantajuisesti, kuinka DDT kulkeutuu ravintoketjuissa ja rikastuu aiheuttaen lopulta ravintoketjun päässä ongelmia. Kirja yritettiin tuoreeltaan tuomita ja jopa sen julkaiseminen estää, mutta se saavutti nopeasti maailmanlaajuisen maineen eikä sen ääntä voitu enää vaientaa. Rachel Carlson sairasti jo kirjan julkistamisen aikoihin rintasyöpää ja menehtyi siihen parin vuoden kuluttua. Hänelle myönnettiin kuitenkin korkea-arvoinen kunniamerkki vapauden puolesta vuonna 1980. Näin hän sai sen arvostuksen, joka hänelle kuluikin. Kirjasta otetaan jatkuvasti uusia painoksia eri puolilla maailmaa.

Carsonin kirja kuvaa tilannetta, jossa linnunlaulua ei enää keväällä kuulu. Tuhoaineet ovat hävittäneet laululintumme. Kirjan vaikutus luonnon- ja ympäristönsuojeluun on ollut valtava. DDT kiellettiin USA:ssa 1972 ja muu maailma seurasi perässä. Samalla alettiin suhtautua muihinkin kemiallisiin aineisiin kriittisesti. Myöhemmin kieltoon tai rajoituksiin ovat joutuneet niin freonit kuin PVC-muovitkin. Edelliset vaikuttavat ilman otsoonikerrokseen ja jälkimmäisten polttamisesta syntyy vaarallisia ympäristömyrkkyjä. Maailmamme on tullut puhtaammaksi ja linnunlaulu on säilynyt.

Viitaniemi

’Kevät on kuusi viikkoa ajastaan edellä, näin sanottiin säätiedotuksessa. Linnut vasta palailevat pesimäseuduilleen. Keski-Suomessa on nähty tai kuulut 25 muuttavaa lintulajia ja näitäkin vain yksittäisinä. Muuttolintujen massat saapuvat varmaankin oikeaan aikaan, kunhan kevät tulee huhtikuulla. Nyt viikonvaihteeksi on luvattu kylmenevää ja lumisateita. Iskeekö takatalvi vai oikea talvi, pääseekö taas hiihtämään, saadaanko vielä kunnolliset huhtikuun hankiaiset? Naakat täyttävät nyt puistot, mutta kunhan päästään kuusi viikkoa eteenpäin, voidaan taas kuulla railakas peipon laulu ja punarinnan pulina, kaikkialta, kiitos Rachel Carsonin.’

11: järviruoko eli ryti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruoko1

’Kevään ensimmäinen kuukausi on yleensä täällä Keski-Suomessa parasta hiihtoaikaa: hanget hohtavat lisääntyvää valoa, auringon lämpö kuumottaa kasvoja ja leuto kevättuuli vilvottaa hiestynyttä ihoa. Utopiaako – ei ennen – ehkä nykyään? Yläkuva on otettu reilu viikko sitten helmikuun lopulla Jyväsjärveltä. Retkiluistelijat viilettivät kirkasta jäänpintaa, lumet hupenivät olemattomien suksilatujen alta. Niinpä tämän viikon kasvi löytyikin rannalta. Ryti on yleinen, runsas ja näyttävä heinä, todellinen rantojen talventörröttäjä.’

Järviruoko eli ryti (Phragmites australis) esiintyy edelleen kansan suussa kaislana, vaikka tällöin kyseessä on aivan eri kasvi eli järvikaisla (Schoenoplectus lacustris), joka kuuluu sarakasveihin. Järviruoko on suurimpia heiniämme. Sen monivuotinen juurakko saattaa työntää vartta liki kolme metriä vuodessa. Maanpääliset versot kuihtuvat syksyllä ja uudet kasvavat vauhdilla kevään ja alkukesän aikana. Kasvi kukkii loppukesästä, jolloin sen tiheässä röyhymäisessä kukinnossa saattaa olla satoja siemeniä. Kasvin lehdet ovat kovat, leveät ja litteät.

Ruokoa tavataan koko maassa ja se on paikoin hyvin yleinen kasvi. Niinpä sitä on kautta aikojen käytetty myös hyödyksi. Vaikka sen varsi ja lehdetkin ovat kovat, on sitä syötetty karjalle muunlaisen heinän joukossa. Kesäaikaan karja söi mielellään rantojen kasveja, juuri järviruokoa, saroja ja kortteita. Etelämpänä järviruokoa on käytetty ja käytetään osin edelleenkin talojen kateaineena. Kaislakatto on yleinen esim. Saarenmaalla Virossa. Röyhykukintoja on osattu hyödyntää patjantäytteenä ja tyynyissä, varsista on punottu mattoja. Kadon sattuessa on maasta kaivettu ruo’on juurakoita ja niistä on jauhettu jauhoa, kevään ensiverost on keitetty parsan tapaan ravinnoksi. Tutkimusten mukaan järviruo’on ravintoarvot ovat paremmat kuin monen muun heinän ja siksi sitä onkin niitetty kesäisin karjanrehuksi. Nykyään tuskaillaan, kun järvenlahdet kasvavat umpeen, niitä ruopataan, niitetään ja kunnostetaan. Ennen sen työn teki karja ja mielellään.

Joskus järviruo’on löytää suolta, pellolta tai peräti metsästä. Tällöin se kertoo, että sillä paikalla on saattanut ennen olla järvi tai lampi ja heinä on jäänyt jäänteeksi paikalle kasvamaan. Ruoko ilmentää myös ravinteisuutta, sillä huonolla paikalla se ei kasva. Niinpä, jos suolta löytää järviruokoa, on syytä katsella ympärilleen. Suo ei ole enää pelkkää karua varvikkoa vaan sieltä voi löytää muitakin mesotrofiaa ilmentäviä kasveja. Silmät siis auki tämänkin viikon kasvin kohdalla, varsinkin kun se on helppo huomata ja tuntea.

ruoko2

Alkemistit, maallinen rakkaus

Julkaistu , kirjoittanut
1

Alkemistit’Pistänpä tähän toisenkin kirjapostauksen, kun luin Antti Tuurin uutuuden Alkemistit. Kyllä tämä mies jaksaa. Olen nyt lukenut häneltä kaksikymmentä kirjaa ja jokainen tuntuu olevan edeltäjäänsä mielenkiintoisempi. Vaikka hänen omalaatuinen kerrontatyylinsä joskus ärsyttääkin, niin sillä on myös taipumus luoda hyvin tiivis imu kertomukseen, niin ettei sitä voi jättää kesken. Nyt kun luin tämän kirjan loppuun, alkoivat kynnet syhytä jatko-osaan, vaikka sitä ei tiettävästi ole edes kirjoitettu. Odottaminen on raskasta. Tässä muutamia hajanaisia kommentteja tästä kirjasta.’

Samalla intensiivisyydellä ja tiedolla Tuuri on tällä kertaa tarttunut 1700-luvun historiaan kuin oman sukunsa historiaan aikaisemmin. Sama poljento ja sama kerronnan vetävyys löytävät tästäkin kirjasta.

August Nordenkjöld toimii Vuorikapteenina Suomessa ja päätyy swedenborgilaisen uskon kautta tekemään kultaa Uuteenkaupunkiin. Apunaan hänellä on nuori maanmittari Carl Bergklint. Alkemia on voimissaan ja kun ei atomeista, metallien ominaisuuksista tai fysiikastakaan kovin paljon tiedetä, uskotaan vakaasti, että halvemmista metalleista pystyttäisiin uskon ja siveyden voimilla tekemään kultaa, kunhan noudatettaisiin tarkkaa järjestystä. Miesten työ päätyy kuitenkin vaikeuksiin, sillä maalliset velkojat ovat kaksikon kimpussa kaiken aikaa eikä laboratoriossa päästä pitkään aikaan alkua pidemmälle. Kullan synty olisi vaatinut paitsi tarkkuutta ja uskoa, niin myöskin kovaa kuumuutta, jota pidettäisiin muffelin alla kuukausia. Vuorikapteeni haalii sysiä ympäri Varsinais-Suomea ja velat kasvavat. Lopulta edessä on konkurssi ja vararikko. Kullan teko on keskeytettävä.

Kirjassa kullan teon rinnalla kulkee kaunis tarina nuoren maanmittarin ja kauppiaantyttären Katariina Palénin rakkaudesta. Koska kyseessä on swedenborgilaisyys ja sen opit, pohditaan kirjassa paljon myös maallisen ja taivaallisen rakkauden eroja, kuten kirjan alaotiskkokin kertoo. Päästäkseen nousemaan Korkealle vuorelle ja saavuttaakseen Uuden ihmisen asteen on elettävä oppi-isän antamien neuvojen mukaan. Myöskään Viisasten kivi ei synny ilman siveellisyyttä eikä nuhteettomuutta. Nordenkjöld ei pysty näin elämään, vaan hakee lohtua vaimonsa äkkipikaisuuteen muiden naisten luota, mutta Bergklint rakastaa vain Katariinaansa. Tämä 1700-luvun Love Story on hyvin kauniisti kerrottu, kirjan parasta antia.

Kun googlasin kirjan henkilöitä ja tapahtumia, huomasin, että kirja on oikeastaan tuolloin eläneiden elämäkertaa, sillä sen henkilöt ovat todellakin eläneitä oikeita ihmisiä, tapahtumat ovat historian vahvistamia, samoin aatteet. Tarina on sitten koottu näistä aineksista. Tämä kirja on tarinan ensimmäinen osa, joka päättyy Vuorikapteenin vararikkoon ja kullanvalmistuksen keskeytymiseen.

Kirjan ensilehdillä tuntui, että tämänlaista tuurimaista kirjallisuutta olen lukenut jo riittämiin. Eerikinpojat jatkoteoksineen keskittyivät samoihin ajatuksiin, hurmahenkisyyteen, kilvoitteluun ja uskonnollisiin seurakuntiin Suomessa ja Ruotsissa. Niinpä en oikein aluksi päässyt tähän mukaan. Tuurin kerronnalle uutta tässä oli kuitenkin rakkauskertomus, joka nousikin lopulta aivan samalle tasolle kuin pääaihe, kullan valmistus. Tuurillehan on tyypillistä, että sankari on hyvin puhdashenkinen ja jopa naivi uskossaan ihmisen vahvuuteen ja hyvyyteen sekä Jumalan suuruuteen. Tässäkin kertomuksessa maanmittari Bergklint uskoo ja luottaa vuorenvarmasti Vuorikapteeniin, tämän puheisiin ja kokemuksiin. Hän ei näe ihmisen takana olevaa raadollisuutta eikä hyväksikäyttöä. Sankari toteuttaa tässäkin sen, mitä toinen suunnittelee, mutta ei itse pysty tekemään. Jossain vaiheessa teki mieli huutaa, että jätä nyt hyvä ystävä se kapteeni omaan oloonsa ja ala elää omaa elämääsi Katariinasi kanssa. Kirjan kerronta oli niin elävää, että siihen uppoutui syvälle.

Tekstistä näkee, että Tuuri on jälleen syvällisesti perehtynyt aiheeseensa. Hän on lukenut Bergklintin kirjeenvaihtoa ja saanut sitä kautta tietoa sen ajan elämästä ja kullan valmistuksesta. Hän on tutustunut Emmanuel Swedenborgin laajaan tuotantoon ja käsityksiin niin alkemiasta kuin uskonnollismystisistä ajatuksistakin. Kirjoittaessaan uskonnollisista liikkeistä ja niihin uskovista ihmisistä on kirjailijan itsensäkin tietyllä tavalla uskottava niiden aitouteen. Haastattelussa hän onkin todennut, ettei insinöörin koulutuksella voi matemaattisesti selvittää, miksi tällainen pallo ihmisineen kiitää avaruudessa. Eikä ole uskon asia, vaan matemaattinen tostuus, että näin monimutkainen organismi ei ole voinut syntyä sattumalta. Tämä näkyy hänen tuotannossaan, tässäkin kirjassa.

Tuuri, Antti: Alkemistit, maallinen rakkaus. Otava, 2013. 382 s.

Sielut kulkevat sateessa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sielut’Kun vuoden alun olen liikkunut kovin paljon sienten ja niiden aiheuttamien tautien parissa, on tällainen puolimahdoton lueskelut ollut puurtamiselle sopivaa vastapainoa. Sahlbergin Herodes vei suuren palan ajasta, Laura Lähteenmäen uutuus Ikkunat yöhön otti oman aikansa (se kyllä kannatti, suosittelen) ja sitten tämä Jääskeläisen realifantasia kumosi kaikki todellisuuden rajat. Kummallinen maailma, mutta onko se mahdoton?’

Todellakin realifantasia leiskuu tässä Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuudessa niin kuin edellisissäkin. Nyt liikutaan Helsingissä, Pariisissa, Budapestissa ja sateessa. Fantasia suorastaan pursuaa esiin, varsinkin kirjan loppupuolella. Aiheena kirjassa ovat uskonnot ja jännite kirjaan tulee taistelusta, jota ateistit käyvät uskontoja vastaan.

Kirjan päähenkilö Judit jättää entisen elämänsä ja pestautuu parhaan ystävättärensä alaiseksi sieluja hoitavaa hoivayhtiöön. Hän tekee omaa sairaanhoitajan työtään, mutta huikean palkkansa korvikkeksi hän joutuu hoitamaan myös asiakkaan sielua. Tämä tuntuu ensin vaikealta, mutta kun hän saa asiakkaaksi ateistien kuninkaan Leo Moreaun, työ muuttuu kokonaan. Nyt hän on keskellä ryhmien välistä taistelua ja hengenvaarassa. Mukanaan Juditilla on ystävättärensä Martan kuolemaa tekevä kahdeksanvuotias Mauri-poika, jota hän yrittää johdattaa uskon alueelle äitinsä pyynnöstä.

Hoivayhtiössä potilaita hoidetaan laitteella, josta potilas saa hyvänolontunteen, mutta samalla menettää osan minuuttaan. Myös henkilökunta käyttää laitetta ja he muuttuvat vähitellen sieluiksi, jotka pääsevät irti ruumiistaan sulautuakseen sateeseen ja jumaluuteen. Tällaiset sielut sitten lopulta vapautuvat kaikesta materiasta  ja vaeltavat uudessa hahmossaan sateen piiskatessa maisemaa.

Moreau palkkaa Juditin omaksi hoitajakseen ja niin tämä joutuu mukaan miehen puhematkoille niin Pariisiin kuin Budapestiinkin. Ateismiluentojen seurauksena he joutuvat kiihkeiden hyökkäysten kohteensi fundamentaalisten uskovien ja hoivayhtiön taholta. He joutuvat pakenemaan takaisin Helsinkiin, mutta sade nostattaa tulvan ja heidän talonsa joutuu veden saartamaksi. Sitten saapuvat sielut. Loppu on pelkkää fantasiaa noususta Taivaaseen, jumalasta ja pelastuksesta.

Ensin kirja eteni kuin jokin uskonnollinen käännytyskirja ja minulta oli unohtua kokonaan, että kirja kuuluu omaan tyylisuuntaansa, realifantasiaan. Uskonnosta kirjoittaminen on hankalaa, koska siihen usein suhtaudutaan tunteella, tyystin eri lailla kuin tavalliseen fiktiiviseen kirjoittamiseen. Uskonto on monelle arka paikka, enkä ihmettelisi, vaikka joku heittäisi tämän kirjan nurkkaan sen vuoksi, miten siinä käsitellään uskontoja. Mutta tätä kirjaa ei pidä ottaa uskonnollisena kirjana, sitä se ei ole. Eikä sitä pidä ottaa milläänlailla totuutena, sitäkään se ei ole. Se leikittelee niin uskonnoilla kuin kirjallisuudellakin, pohtii olemassaoloa, kuolemaa ja sen jälkeistä aikaa, sielujen olomuotoa ja jumaluutta.

Kirjalla on niin uskonnollisiin kuin maallisiinkin asioihin omanlaisensa lähestymistapa eikä niitä voi samaistaa perinteisiin käsityksiin. Kirjassa on paljon Raamatusta otettuja kohtia ja monet sopivatkin kirjan rakenteeseen hyvin. Toisaalta mieleen tuli vanha sanonta, lukee kuin piru Raamattua, sillä lainaukset on tyystin irroitettu alkuperäiseltä paikaltaan ja merkityksestään.

Kirjan alku on realistinen kuvaus Juditin elämästä uudessa paikassa ja uudessa työssä. Tässä kirjalilija on parhaimmillaan. Valitettavasti kirjan loppupuoli latistuu, kun fantasia korostuu, vaikka luulisi, että kävisi päinvastoin. Lukija ei enää pysy mukana ja kuitenkaan tarinassa ei saavuteta sananmukaisesti uusia sfäärejä, kun liikutaan unen ja ajan rajoilla, jotka eivät liity mihinkään luonnonlakeihin. Kirjan lopussa luvut on puolitettu ja tuntuvat junnaavan paikallaan eli siinä kohtaa tarinassa ei ole aikaa, vaan kaikki voidaan selittää ajan pysähtymisellä. Tämä olisi voinut olla kirjan huipennus. Kirja on jo nyt järkälemäinen eikä sitä olisi voinut enää kasvattaa. Niinpä kirjan lopussa tulee tunne, että tarina lässähtää vähän kuin koululaisen aine, jossa hän toteaa: kaikki olikin unta ja kerroin sen aamulla äidille.

Kaikkine puutteineen kirja on kuitenkin mielenkiintoinen ja ajatuksia antava eli lukemisen arvoinen teos, kunhan muistaa jättää tilaa mielikuvitukselle ja unohtaa liiallisen pohtimisen.

Jääskeläinen, P. I.: Sielut kulkevat sateessa. Atena, 2013. 550 s.

Maaliskuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Hämeenlahti

’Kun olen päivittäin koiran kanssa kierrellyt lähialueen rantoja ja metsiä, on yksi sammal noussut ylitse muiden, palmusammal (Climacium dendroides). Olkoon se siis maaliskuun sammal, vaikka monia muitakin oli tarjolla ajatuksissani.

Palmusammal on nimensä mukaisesti kuin pieni palmu. Se kasvattaa suikertavasta varresta pystyjä versoja, jotka muistuttavat pieniä puita tai pensaita. Aina näitä versoja ei muodostu ja silloin sammal onkin jo huomattavan paljon vaikeampi erottaa samanlaisista suikerosammalista tai vaikkapa seinäsammalesta. palmusammal2Sammalen voi löytää kosteilta rannoilta, luhtaniityiltä tai vanhoilta rantapelloilta, mutta toisinaan sen löytää jopa kallioilta ja pientareiltakin. Yläkuvan mukaisesti se kasvaa pieninä kasvustoina tiheässä ja peittää alleen muut pyristelijät. Kookkaana, jopa viisisenttisenä, se on voimakas ja näyttävä sammal, helppo myös tunnistaa.

Tätä sammalta tavataan koko maasta ja se on paikoin hyvinkin yleinen. Lapin tuntureilla se on vähäisempi. Näihin aikoihin se, niin kuin muutkin sammalet, aloittelee yhteyttämistä, kunhan lämpötila nousee nollan yläpuolelle. Tavallisiin kasveihin verrattuna sammalet säilyvät ympäri vuoden vihreinä ja ovat siksi valmiina ravinnontuotantoon heti kun se on mahdollista. Palmusammal tekee harvoin itiöpesäkkeitä, joten sen lisääntyminen jää lähes kokonaan suvuttoman lisääntymisen eli kasvun varaan. Niinpä mietityttää sen geeninvaihto. Kasvustothan ovat todennäköisesti yhtä ja samaa kloonia ja siksi geenistöltäänkin samanlaisia.’

10: leveäosmankäämi

Julkaistu , kirjoittanut
2

pamppu1’Maaliskuun ensimmäisen viikon kasvilaji on monille tuttu rantojen ja ojien laajoista kasvustoista. Näin keväällä sen viime kesän kukkapatukat repeilevät ja työntävät ilmoille satoja tuhansia lenninhaivenellisia siemeniä. Viime kesän kasvusto on kuivunut jo syksyllä, mutta juurakossa odottavat uudet silmut nousuaan heti kun kylmyys hellittää ja vesi sulaa sen juurien ympäriltä.’

Viikon kasvi on osmankäämi (Typha latifolia). Kuten tieteellinen nimi kertoo, ovat sen lehdet leveät ja oikea nimi onkin siksi leveäosmankäämi erotuksena sen harvinaisesta rinnakkaislajista kapeaosmankäämistä (Typha angustifolia). Molemmat kasvavat samanlaisilla paikoilla vesien äärellä. Leveälehtinen on vähemmän erikoistunut, joten sitä tapaa myös ojista ja mutahaudoista, joskus jopa kuivalta maalta ojanteista ja joutomailta.

Osmankäämiä on yritetty hyödyntää moneen otteeseen. Pisimmälle taisivat päästä saksalaiset, jotka vielä viime sodan aikaan valmistivat kasvin juurakoista ns. Typha-jauhoa puuron ja leivän tekoa varten, eikä se ollut edes pahanmakuista. On kerrottu, että tuotanto hehtaaria kohti oli kymmenen kertaa suurempi kuin esim. perunan. Kasvia on käytetty muullakin tavalla: kukinnoista tehtiin patjantäytettä ja eristyslevyä, siemenistä öljyä, lehdistä kateaineita, varresta ruokoa huonekaluihin jne. Siis varsin käyttökelpoinen kasvi. Miksihän sitä ei enää hyödynnetä, kun meilläkin sille sopivia kosteikkoja tuntuu aina vain tulevan lisää vesien rehevöityessä? Onkohan kukaan ajatellut käyttää sitä energiakasvina? Parempi se saattaisi olla kuin ruokohelpi.

Tämän viikon laji on ainakin helppo tuntea. Kun sen kerran on nähnyt ja nimennyt, ei enää erehdy. Tosin ystäväni lähettämä kuva kertoi, että Aamulehti julkaisi viime viikolla kuvan osmankäämin röyhyävästä pampusta päivän kuvana ja väitti sitä kääväksi puun kyljessä. Sattuuhan sitä. En kuitenkaan olisi uskonut, että kasvitietämys toimituksessa on mennyt noin alas peruskoulun myötä. Ennen kansa- ja oppikoulussa opeteltiin lajeja, sitten peruskoulun tultua siirryttiin suoraan latvaan ja käytiin läpi ekologiaa, vaikeita käsitteitä ja tutkimuksia unohtaen, että ne pohjaavat vankkaan lajituntemukseen. Olisiko jo vihdoin aika palata takaisin, ettei tarvitse kirjasta katsoa, että kuusella on lyhyet neulaset ja männyllä pitkät?