’Arto Paasilinnan kirjassa Jäniksen vuosi päähenkilö Vatanen konttaa tienpiennarta kasvikirja kädessä ja etsii keltakukkaista hernekasvia jäniksenpojalle ruoaksi. Sen pitäisi olla sille parasta mahdollista syötävää. Niin hänelle on kerrottu. Kirjailijalle ei varmaan kukaan ollut kertonut sitä, että koko kasvi on lievästi myrkyllinen ja tuskin ainakaan pienen pupun perusravintoa. No, nätkelmä löytyy ja matka saattoi jatkua. Heinäkuun puolivälissä on helppoa bongata tämän viikon kasvi, niin näyttävä ja yleinen se on.’
Niittynätkelmä (Lathyrus pratensis) kuuluu hernekasvien heimoon. Sen sukulaisia ovat virnat ja herneet, maitteet ja apilat. Kun keltaista kukkaterttua katsoo läheltä, näkee hernekasville tyypillisen kukan, jossa kukan takana on suuri purjemainen terälehti, sivuilla pienemmät ja edessä kupera alahuuli. Terälehtien pinnassa näkyvät selvästi mesiviitat, jotka ohjaavat pölyttäjiä kukkaan. Ensin näyttää siltä, kuin kasvilla ei olisi ollenkaan lehtiä, mutta sitten näkyvät vartta leveämmät kaksilehdykkäiset kärhelliset lehdet. Lehtihangassa korvakkeet erehdyttävästi myös muistuttavat lehtiä.
Niittynätkelmä on yleinen kasvi lähes koko maassa. Etelässä sitä pidetään alkuperäisenä, mutta pohjoisempana muinaistulokkaana eli ihmisen mukanaan tuomana. Kasvi kulkeutuukin rehun mukana pellolta toiselle, pihoihin, pientareille ja muille kuivahkoille paikoille. Sen seuralaisia hyvin usein ovat hiirenvirna, päivänkakkara, nurmirölli, ahomasikka ja ahomatara. Kaikki nämä ovat kuivien paikkojen kasveja.
Luonnonkasveista on etsitty lääkkeitä ja rohtoja ihmistä kalvaviin tauteihin. Nykyään niillä ei juurikaan ole enää mitään käyttöä, mutta vielä 1900-luvulla maaseudulla niiden parantavaan voimaan uskottiin, kun lääkäriin oli pitkä matka. Niittynätkelmää on käytetty teenä vilustumisiin ja ärtyisään yskään. Sen on katsottu irroittavan limaa. Liekö sillä ollut merkitystä, mutta kun uskoo lujasti, voi vaikka vuoria siirtää. Näinhän sanotaan.
