Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2015

Rungoton puu

Julkaistu , kirjoittanut
2

kuusi1

’Kuva voi näyttää aivan tavallisesta risukasalta tai oksaryteiköltä, mutta todellisuudessa siinä on puu, josta näkyvät vain oksat. Kierrellessäni Parikkalassa metsiä sammaljahdissa sain vihjeen puusta, josta puuttui kokonaan runko, vain oksat olivat jäljellä ja ne tuntuivat tulevan suoraan maasta eli siellä jossakin rungon täytyisi olla, jos sellainen olisi ollut. Etsin paikan ja toden totta, siellä oli rungoton puu. Se peitti alleen useita neliömetrejä ja oksat olivat parhaimmillaan ranteenvahvuisia. Turhaan kääntelin niitä sivuun ja yritin selvittää, mistä ne tulivat, runkoa ei löytynyt.

Rannikolla näkee joskus, kuinka kuusen alaoksat leviävät pitkin kallioita ja kivikoita, mutta kun niitä seuraa, niin aina löytyy runko, johon ne lopulta kiinnittyvät. Tällaisia kuusimajoja olen löytänyt myös Lapin kuusten juurelta ja joiltain korkeilta mäiltä myös sisämaassa. Kuusellahan on lukuisia eri muotoja, joita tutkijat ovat vuosien saatossa erotelleet, on surukuusta, pylväskuusta ja käärmekuusta. Värien suhteen on kulta- ja purppurakuusta. Kuusella on usein kääpiömuotoja tai -kasvannaisia, esim. tapionpöytäkuusi ja pallokuusi. Tällaista rungotonta muotoa en kuitenkaan ole koskaan nähnyt. Samalla kun etsin runkoa, löysin pari muutakin samanlaista mutta pienempää kasvustoa, joten kyseessä ei ollut pelkkä yksittäinen luonnonoikku.

Puu kasvoi hiekkaisen harjun eteläisessä rinteessä paikalla, jossa ei luulisi kuusen edes viihtyvän. Enemmänkin se tuntuisi männyn kasvualuetta. Puu oli rehevä ja elinvoimainen. Sen ikää oli vaikea määrittää, mutta ei se enää ihan taimelta näyttänyt. Täytyypä pitää jatkossa enemmän silmällä myös puiden erikoismuotoja.’

Haapaperhonen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

haapaperhonen1

’Sateisesta ja viileästä kesästä huolimatta aina silloin tällöin tapaa myös perhosia, vaikka kohtuuden nimessä on sanottava, ettei tämä mikään huippukesä ole perhosten kannalta. Kesti kauan ennen kuin näin kesän ensimmäisen aurooraperhosen ja ritariperhonen on edelleenkin näkemättä. Siksi olin erityisen tyytyväinen, kun monen vuoden tauon jälkeen näin tien yllä liihottelemassa haapaperhosen (Limenitis populi). Aivan varma en määrityksestä ollut, koska näin sen auton ikkunasta, mutta samalla tavalla haapaperhoset lentelivät muutama vuosi sitten, kun niitä oli runsaammin.

Perhonen on kaakkoinen tulokas, jonka parhaiten pääsee näkemään Kaakkois-Suomessa. Aina silloin tällöin se levittäytyy lähes koko maahan Lappia lukuun ottamatta ja silloin niitä näkee teiden yläpuolella ja haapametsiköissä lentelemässä. Perhonen on yksi suurimmista perhosista maassamme ja ainakin minusta myös komeimmista. Kuvani on muutaman vuoden takaa jo hieman siipeensä saaneesta perhosesta, joka tuli pihaan ja lenteli hetken koristepensaiden ympärillä.

Vaikka kesä on epäsuotuisa suurille perhosmäärille, kannattaa silti niitä etsiskellä ja ihmetellä. Viime vuosina on lehdissä aina silloin tällöin ollut uutisia uusista lajeista ja joidenkin harvinaisten lajien invaasioista. Kukapa muutama kymmenen vuotta sitten olisi uskonut, että silloin hyvin harvinainen neitoperhonen on tänään yksi yleisimmistä perhosistamme.

Silmät auki perhosmaailmaan!’

Eläimet

Piispansormus

Julkaistu , kirjoittanut
2

piispansormus’Sadepäivien ratoksi on syytä valita luettavaa. Milja Kauniston romaanitrilogian Olavi Maunupojasta päätösosa sai tällä kertaa kelvata viihdykkeeksi. Komeaa luettavaa se olikin, kun kaksi edellistä osaa olivat antaneet jo kuvaa tyylistä ja kirjasarjan sisällöstä. Nyt tarina saatettiin päätökseen ja Olavi päästettiin lepoon seikkailuistaan. Aikaisemmin olen arvioinut blogissani sarjan keskimmäisen osan, joten siihen en enää puutu, mutta sen voi kyllä lueskella ennakkoon päästäkseen jyvälle kirjasarjan sisällöstä. Se löytyy tämän linkin takaa. Kirjasarjaa voi kyllä suositella historiasta kiinnostuneille.’

Piispansormus on Olavi Maununpojan seikkailujen kolmas ja viimeinen osa (Edelliset osat ovat Synnintekijä ja Kalmantanssi). Kirja alkaa Etelä-Ranskasta, missä Olavi viettää aikaansa Miraclen kanssa hänen vieraanaan. Elämä on onnellista ja rakkautta riittää. Tallirenki Oudinet saa kuitenkin surmansa Olavin humalapäissään aiheuttaman tappelun seurauksena ja niinpä hän joutuu Miraclen epäsuosioon ja poisajamaksi.

Olavi palaa Pariisiin ja päätyy ensin englantilaisen kansakunnan puheenjohtajaksi ja sitten koko yliopiston rehtoriksi. Miracle joutuu syytteeseen tallirengin murhasta ja piispa Cauchon vaikuttaa siihen, että hänet päätetään polttaa roviolla mieheksi pukeutuneena naisena ja noitana. Olavi kiristää piispalta rahaa tämän sormus sormessaan ja etsii rakastettuaan, mutta myös tämän isää, Wallesin prinssiä Mareduddia.

100-vuotinen sota tulee päätökseensä ja englantilaiset perääntyvät Ransakasta. Rauhanteossa prinssi luopuu Wallesista, Englanti Ranskasta ja valtaa nousee pitämään lähinnä Jolanda Aragonilainen, jolta Olavi yrittää kiristää suojelusta Miraclelle. Lopulta hänet erotetaan rehtorin virasta, tuomitaan kuolemaan, mutta lähetetäänkin Baselin kirkolliskokoukseen juonittelemaan ja murhaamaan Jolandan käskystä munkki Martin le Franc, joka osoittautuu hänen ystäväkseen. Tämä on palanut pahoin, mutta hengissä. Hänkin oli yksi sodan rauhanehto. Ystävyys ja rakkaus säilyy loppuun saakka, vaikka he eivät voikaan koskaan elää kuin mies ja vaimo. Olavi palaa Suomeen Turun tuomiorovastiksi ja myöhemmin Turun piispaksi, Martin palvelee paavia ja tämän läheisiä kohoten lopulta Novalesin luostarin apotiksi.

Tarina saa päätöksensä. Olavi Maununpojan elämä tulee luodattua läpikotaisin. Historia kertoo kaiken samalla tavalla, paitsi … Tässä tullaankin kirjasarjan fiktiiviseen osaan. Suuri osa kirjan henkilöistä on elänyt, niin piispa kuin Miraclekin ja he ovat toimineet kirjan tapaan, mutta ovatko he koskaan kohdanneet tai eläneet yhdessä, se on fiktiota. Monet arveluttavat kohdat kirjassa luovat varjon koko sen ajan kirkolliselle elämälle. Olivatko papit tuollaisia ellostelioita, Olavikin, oliko naisen mahdollista elää koko elämänsä miehenä ja nousta apotiksi asti, oliko sodan lopetus kaikkineen tuollaista näytelmää, kuinka ahneita ihmiset silloin olivatkaan. Tosin ihmisiä he olivat silloinkin ja heikkoja.

Ehkä entiset kirjailijat (esim. Waltari, jonka kirjoja tämän teksti muistuttaa) antoivat kaunistellun kuvan sen ajan ihmisistä. Vaikea tietää. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja siitä muodostuu hyvä kokonaisuus, hyvä lopetus tarinalle, joskin se on tolkuttoman pitkä ja varsinkin henkilöiden ja valtasuhteiden moninaisuus sai joskus hieromaan päätä, että kukas tämä nyt taas onkaan, mikä on Orleans, kuka Kaarle VII tai Henrik V. Täytyisi tuntea historia vähän paremmin. Toisaalta kirjasarja on hyvää viihdettä näin sateisena kesänä.

Milja Kaunisto: Piispansormus. Gummerus, 2015. 470 s.

Itärajalla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

käenminttu’Olen nyt muutaman päivän ajan retkeillyt maamme itärajan tuntumassa Laatokan Karjalassa (LK). Kasvistollisesti tämä lehtevä kulma on jäänyt vähän unholaan, kun suurin osa luonnonmaakunnasta jäi rajan taakse. Oikeastaan nykyinen LK-luonnonmaakunta on vain Parikkalan kokoinen. Jo viime vuonna keräilin joitakin sammalia ja kas kummaa, ne olivatkin miltei kaikki maakunnalle uusia tai niistä oli vain kirjallisuustietoja. Niinpä tätä matkaa varten kävin taulukot läpi ja kirjasin kaikki mahdolliset ja osin mahdottomatkin täällä tuntemattomat sammallajit paperille. Niitä kertyi toista sataa. Näitä lajeja olen nyt etsiskellyt ja siltä osin täydentänyt maakunnan lajistoa. Näytteitä on tullut kerättyä reippaasti yli sata ja vaikka ne ovatkin edelleen määrittämättä, voi jo nyt sanoa, että uusiakin on löytynyt ihan kiitettävästi, jopa omia eliksiä.

maitikkaSamalla olen silmäillyt myös suurempia lajeja. Viime vuonna tein pari Atlas-ruutua, mutta nyt en niitä alkanut kerätä, sammalissa oli ihan tarpeeksi hommaa. Oikeastaan kun vertaa tätä kasvimaisemaa Hämeen vastaavaan, niin eroja on loppujen lopuksi aika vähän. Kaksi silmiinpistävää uutta lajia täältä löytyi: lehtomaitikka ja punainen käenminttu. Niiden kuvat pistän tähän mukaan. Myös vuohenkelloa on yllättävän paljon. Sitä kun on Hämeessä totuttu pitämään koristekasvina ja korkeintaan puutarhakarkulaisena. Täällä tärmäsin siihen kallio- ja ketokasvina keskeltä metsääkin. Toinen erikoisuus oli keltanokitkerö (kuva alla), jota parista paikasta bongasin ja ehkä sellaiseksi voisi lukea myös huhtahanhikin, jota turhaan olen Luopioisista etsinyt. Täällä se kasvaa pientareilla samalla tavalla kuin peltohanhikki Hämeessä.

Sammalista en nyt ottanut kuvia, niitä kertyi sen verran paljon, etten käyttänyt aikaa kuvaamiseen. Lisäksi ne ovat lähes kaikki jo Luopioisten sammalissa mukana. Uusi tuttavuus oli ituhammassammal, joka yllättäen tuli vastaan lähteisen puron penkalta. Aikanaan otan siitä kuvia ja täydennän sammalsivuille, mikäli luppimääritykseni pitää paikkansa. Vanha sanonta, matkailu avartaa, pitää paikkansa sammalreissuissakin.’

kitkerö

Pitkään odotettu jäkäläopas

Julkaistu , kirjoittanut
2

rupijkl’Kun Suomen jäkäläopas muutama vuosi sitten ilmestyi, oli haaveena, että siihen saataisiin joskus jatkoa. Tuo kirjahan käsittelee vain meillä tavattavat lehtimäiset- ja pensasmaiset jäkälät. Rupijäkälien runsas lajisto siitä pääasiassa puuttuu joitakin esimerkkilajeja lukuunottamatta. Kun sitten kirja sai Tieto-finlandian, lupailtiin kirjalle jatkoa. Tämä lupaus on nyt täytetty. Kesän puhjetessa kukkaan saatiin Suomen rupijäkälät-kirja painosta.

Sain kirjan käsiini tänään, enkä ole ehtinyt sitä vielä lukea, korkeintaan hieman selailla ja silmäillä. Tämäkin osoittaa jo sen, että taas on tehty työtä kunnolla. Kirja on yhtä upea kuin edeltäjänsäkin, yhtä antaumuksella tehty ja yhtä loisteliaasti kuvitettu. Vaikka kirjan nimi lupaa enemmän kuin kirja sisältää, ei se haittaa. Kirja ei tosiaankaan esittele kaikkia maamme rupijäkäliä vaan ainoastaan noin neljäsosan, 300 lajia. Tämä on täysin ymmärrettävää, koska monet rupijäkälälajit ovat äärimmäisen vaikeasti toisistaan erotettavissa, huonosti tunnettuja ja pienikokoisia. Nyt esitellyt lajit ovat sieltä helpommasta päästä ja siksi myös me harrastajat pääsemme kirjan antia hyödyntämään. Kirjahan on tarkoitettu paitsi ammattilaisille myös harrastajille ja suurelle yleisölle. Jos lajit pitää aina tutkia reagenssiaineiden avulla tai mikroskoopilla, ei se palvele muita kuin ammattilaisia. Näitä reagenssejahan ei tavallinen harrastaja saakaan mistään. Tosin oikean lajimäärityksen saa vain näillä konsteilla.

Hienoa on myös, että kirjan lopussa on listana kaikki maamme jäkälät. Onkohan tätä listausta netissä? Sinne se olisi helppo päivittää ja näin pitää ajan tasalla, kun tahtoo olla, että lajit pilkkoutuvat DNA-määrityksissä ja vanhatkin lajit saavat uusia nimiä. Paperikirjasta tuskin otetaan tämän takia uusia painoksia, mutta netin lajilista pysyy helpommin ajan tasalla. Valtava työmäärä tuossakin kirjan osiossa on ollut. Hatun noston arvoinen asia.

Itse olen muutaman vuoden ajan yrittänyt perehtyä myös tähän ryhmään. Rupijäkälien osalta tutkiminen on pysähtynyt kirjallisuuden puutteeseen. Nyt tämäkin aukko tuli korjattua ja luultavasti seuraavat kuukaudet tulen kantamaan kiviä ja kantoja sisään etsiäkseni kirjan avulla niillä piileskeleviä rupijäkäliä. Olen lähetellyt näytteitäni asiaan perehtyneille ja saanutkin määritysapua, mutta olisihan se hyvä oppia itsekin. Valtaisa kiitos tekijöille! Toivottavasti tämäkin kirja menestyy edeltäjänsä tavoin vai olisiko parempi toivotus, että se kuluisi harrastajien käsissä ja näin saataisiin uusia jäkälistä kiinnostuneita luonnontonkijoita.’

Soili Stenroos, Saara Velmala, Juha Pykälä, Teuvo Ahti: Suomen rupijäkälät. Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, 2015. Norrlinia 28: 1 – 454.

Leppis

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

leppis2

’Perkasin tässä viikolla kasvimaata. Vihdoinkin oli sen verran poutaa, että porkkanan saattoi harventaa ilman, että taimet tarttuivat multapaakuiksi muuttuneisiin sormiin. Vesiheinä on tänä kesänä vallannut kaikki paikat eikä siitä tahdo päästä millään eroon, kun sen juurakosta jää aina pala maan alle ja parissa päivässä siitä nousee uusi kasvi. Toinen samanmoinen on meidän kasvimaassa ollut otavalvatti. Senkin juuresta nousee aina uusi lehtiruusuke ja jos sitä ei poista, niin hyvin nopeaan siitä nousee mehevä varsi ja pian keltaiset kukat loistavat jo porkkanapenkin yli kauas. Mokomia riesoja.

Nyt porkkanoiden välistä pilkoitti jotain mielenkiintoista. Punainen selkäpanssari, mustat jalat ja täplät, siis leppäkerttu, se kuuluisin niistä eli seitsenpistepirkko. Mutta eihän se sittenkään, sillähän on 11 pistettä peitinsiivissään. Siis jokin muu. Minulla herää aina mielenkiinto, kun näen jotain uutta ja outoa, niin tälläkin kertaa. Kiikutin siis koppiksen mukanani sisälle. Asetin sen vesiheinän kanssa lautaselle ja viritin kameran jalustalle. Muutaman kymmenen kuvaa otettuani pistin koppiksen tulitikkulaatikkoon ja vein sen jäähylle jääkaappiin. Päästyään sieltä pois takaisin lautaselle se vipelsi samalla tempolla edelleen. Kuinka näitä kuvataan makrolla? Otin varmaan satakunta kuvaa, mutta yksikään ei ollut täydellinen ja lopulta koko otus lensi pois.

Niin, mutta mikäs se sitten oli? Kaivoin kirjallisuutta esiin ja googlasin sitä. Lopulta päädyin Idänpirkkoon (Hippodamia notata). Tämä on kuitenkin arvaus, sillä leppäkerttuja on maailmassa tuhansia ja meilläkin tavataan yli 60 lajia. Idänpirkko, jos tämä nyt se on, on levinnyt maahamme pääasiassa vasta 2000-luvulla. 1990-luvulla se on tavattu ensimmäisen kerran itärajan tuntumasta. Ruotsista se tavattiin ensimmäisen kerran 2010. Kaikkiaan havaintoja lienee ainoastaan hieman yli sata, joten kyseessä ei ole kovin yleinen hyönteinen. Tämä siis kuuluu samaan ryhmään kuin hirvikärpänen, taigapunkki,  idänhepokatti ja muutamat perhoset, jotka ilmeisesti ilmaston lämpenemisen vuoksi ovat levittäytyneet meille kaakon suunnalta. Hyönteisissä ilmastonmuutoksen huomaa selvimmin. Hieno löytö joka tapauksessa ja itselleni uusi tuttavuus.’

leppis1

Huijareiden paraati

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

huijareidenparaati’Kun toiset lukevat ruotsalaisia dekkaristeja, on oma suosikkini Kerstin Ekman, joka myös aloitti dekkaristina. Muutama vuosi sitten luin Sudentalja-trilogian ja jäin koukkuun. Sen jälkeen olen lueskellut muitakin hänen kirjojaan, mm. August-voittajan Tapahtui veden äärellä, mikä on vallan komea kirja, jäänyt pitkäksi aikaa mieleen. Nyt uusin Ekman, viime vuonna Pirkko Talvio-Jaatisen komeasti suomentama Huijareiden paraati on hyvinkin monenlaisia ajatuksia herättävä ja hieno pohdintaromaani. Sitäkin voi suositella sadeilmojen ratoksi.’ 

Oikeastaan kirjailijan elämään tarvitaan kaksi. Näin kiteyttää Ekman kirjansa tarinan. Toinen kirjoittaa, toinen markkinoi. Molempia yksi ihminen ei ehdi tehdä. Huijareiden paraati pitää sisällään kirjan tai oikeastaan koko kirjailijan tuotannon. Kuka on sitten kirjailija, Lillemor Troj vai Babba Andersson? Yhteistyö alkaa siitä, kun Babba huomaa osaavansa kirjoittaa, mutta omaavansa ulkomuodon ja käyttäytymisen, jotka eivät sovi kirjailijalle. Hän saa hylkäävän tuomion ja lamaantuu. Sitten hän tekee sopimuksen Lillemorin kanssa ja huijaus on valmis. Toinen kirjoittaa kierreselkäisiin vihkoihin tarinaa, toinen stilisoi ja kirjoittaa sen puhtaaksi koneella. Ensin he kirjoittavat viihteellisiä dekkareita, mutta kun Lillemor alkaa saada nimeä, nostetaan tasoa. Lopulta alkaa sataa kiitosta ja kunniaa, palkintoja ja lopulta akatemian ja Nobel-komitean jäsenyys. Kuinka tässä näin kävi?

Kirja alkaa siitä, kun elämänsä ehtoopuolella elävä Lillemor saa kustantajaltaan käsikirjoituksen, joka kummallisella tavalla peilaa koko hänen tuotantoaan ja elämäänsä. Hän ottaa käsikirjoituksen, alkaa lukea ja uppoutuu siihen. Paljastuuko nyt kaikki, kun Babba Andersson onkin päättänyt avautua ja kirjoittaa kirjan omalla nimellään? Teksti kulkee vuoroon kummankin näkökulmasta. Lillemorin teksti on preesenssissä ja sen mukaan edetään. Babban teksti luotaa koko historiaa, koko huijausta. Näin käydään läpi Ruotsin sodanjälkeinen kirjallisuus, monet mytologiat, historian käännekohdat ja kansan vaiheet, mutta samalla myös Lillemorin elämä, hänen avioliittonsa, mielisairaalavaihe, feminismikommuuni, vasemmistolaisuus, akatemia. Samalla pohditaan kirjallisuuden asemaa Ruotsissa, naisten asemaa ja poliittisia virtauksia. Loppua kohti tunnelma tiivistyy, kuinka Lillemorin käy?

Kerstin Ekman on yksi tunnetuimmista ja suosituimmista edelleen kirjoittavista ruotsalaisista kirjailijoista. Kuinka paljon tässä kirjassa on omaelämäkerrallista? Ekmanin toinen nimi on Lillemor, hän on toiminut akateemikkona vuodesta 1978, mutta erosi akatemiasta kymmenen vuoden kuluttua, saanut kahdesti August-palkinnon ja myös Pohjoismaiden neuvoston palkinnon. Lisäksi hän aloitti kirjallisen uransa dekkaristina ja vasta 90-luvulla alkoi kirjoittaa yhteiskunnallista proosaa. Monet seikat siis kielivät kirjan omaelämäkerrallisista aineksista.

Kun tunnettu kirjailija nostaa esiin haamukirjoittajan näinkin selvällä tavalla, täytyy siihen olla jokin syy. Tämä kirja onkin nähty veijariromaanina, jonka sanoma ei suinkaan ole huijaamisessa vaan siinä suunnattomassa luomistyössä, minkä kaunokirjallisen teoksen synnyttäminen vaatii, sillä niin kuin Babba Andersson toteaa: ”Kaikki kirjailijat lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludoivat tai mitä helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää…” Tässä kirjailija on onnistunut hienosti ja vaikka tässä tavataan kaksi tekijää, niin todellisuudessa lopulta tulee tuntu, että naisia on vain yksi, jolla on kaksi persoonaa eli tarvitaan kaksi tekemään yksi. Hieno saavutus Ekmanilta ja yhtä hieno saavutus myös suomentaja Pirkko Talvio-Jaatiselta.

Ekman, Kerstin: Huijareiden paraati. Tammi, 2014 (2011), suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. 475 s.

Takaisin tilastoihin

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kurkisuo1

’Helteinen päivä suolla lienee jokaisen suomalaisen toivelistalla, vai mitä? Eilen totesin tämän tarpoessani tuhannen paarman ja kärpäsen kanssa kuumuuttaan hohkaavaa Kurkisuota. Olin laskemassa suon punakämmeköiden määrää taas kerran. Uhanalaisten kasvien seuranta kuluttaa kuitenkin voimia, enkä kovin pitkää lenkkiä jaksanutkaan suolla taapertaa, kilometrikin upottavalla nevalla on paljon.

Suolle kannatti kuitenkin mennä. Punakämmeköitä (Dacrylorhiza incarnata) laskin vanhalta alueelta kukkivina tai jo kukkineina yli kaksisataa vartta. Ne jäivät kuitenkin pahasti maariankämmeköiden (D. maculata) varjoon, joita suolla oli tuhansia täydessä kukassa. Tämä kasvi osaa aina yllättää. Korvessa se on punainen ja roteva, lehdiltään runsaspilkkuinen, suolla väriskaalaa riittää puhtaan valkoisesta purppuraan. Kukan rakennekin vaihtelee tyypillisestä maariankämmekkämäisestä selvään punakämmekkään. Ota sitten siitä selvä. Ääripäät on helppo erottaa toisistaan ja nimetä omiksi lajeikseen, mutta mitä ovat ne kaikki välimuodot: risteymiä, muuntelua, omia lajejaan, kalkkimaariankämmekkää (D. fuchsii) vai kaitakämmeköitä (D. traunsteineri). Viimemainittuja olen suolta aina nimennyt muutaman, mutta eilen mieltin asiaa taas uudemman kerran, enkä enää ole ollenkaan varma. Mitä enemmän sitä pohtii, sitä epävarmemmaksi tulee!

kurkisuo2Suurin yllätys kuitenkin odotti yläkuvassa olevan suoallikon reunalla. 1980-luvulla olin löytänyt suolta harvinaista ja uhanalaista rimpivihvilää (Juncus stygius), mutta vuosien saatossa paikka oli unohtunut eikä kasvia ollut löytynyt pitkänkään hakemisen tuloksena. Olin jo mielessäni luokitellut sen hävinneeksi Luopioisista. Niinpä se tulikin eilen vastaan aivan kuin vahingossa ja pääsi näin takaisin tilastoihin. Vihvillää kasvoi sarojen seassa parin aarin alueella kymmenkunta tupasta. Hennon heinämäsen kasvin kuvaaminen kaiken muun kasvillisuuden seasta tuhannen paarman pörrätessä ympärillä on lievästi sanottuna haasteellista ja kuva on sen mukainen.

Kiersin suolta pois sen keskiosan poikki. Märkinä kesinä siitä ei ole mitään mahdollisuutta kulkea kastumatta eikä nytkään pitkästä sapasvarresta paljon jäänyt vedenpinnan yläpuolelle. Katselin taas pikkukihokkeja (Drosera intermedia), joista on paikallislehdessä ollut aikoinaan juttua. En ole itse kuitenkaan sitä suolta koskaan löytänyt ja löytymättä se jäi nytkin, ainoastaan tavallisia kihokkeja (D. rotundifolia, D. longifolia) ja niiden välistä risteymää oli runsaasti. Luikat sen sijaan olivat hyvässä vedossa. Villapääluikka (Trichophorum alpinum) kertoo suon ravintopitoisuudesta ja etelässä harvinainen tupasluikka (T. cespitosum) suon ainutlaatuisuudesta. Molemmille löytyi nyt uusia kasvupaikkoja suon keskiosasta.

Näin tämä suomalaisten toiveretki kannatti helteisestä päivästä huolimatta tehdä!’

Ullakon yllätys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sarvikuonokas2

’Näin kesäaikaan tulee siivottua kaikkea vanhaa tarpeetonta pois. Yleensä silloin löytää jotain käsittämätöntä, kuten vanhoja lehtiä, muovikasseja, kenkärojuja, silputtua paperia tai lepakonulosteita. Vanhoilla vinteillä on kaikkea. En kuitenkaan uskonut vastaan tulevan kuvan kaltaista hyökkäysvaunua. Lapsenlapset sen löysivät ja kantoivat ihmetellen minulle. Siirsin kuolleen kuoriaisen puutarhaan kiven päälle ja otin kuvan. Lähes ehjä otus oli lojunut sahanjauhon päällä vintin syrjäisessä kolkassa kuin nukuksissa, mutta henki siitä oli lähtenyt eikä se kertonut kuinka kauan sitten, saattaa olla vuosia ellei vuosikymmeniä.’

Kuoriainen on sarvikuonokas (Orycyes nasicornis) yksi Euroopan suurimmista kovakuoriaisista. Se kuuluu lehtisarvisiin eli on turilaiden, sittiäisten, lantakuoriaisten ja kultakuoriaisten kanssa samassa ryhmässä. Lajin päälevinneisyysalue on Länsi-Euroopasta Etelä-Aasiaan ulottuva alue, meillä sitä tavataan melko yleisenä Etelä- ja Keski-Suomesta. Kuoriaista pääsee näkemään kovin harvoin, sillä se liikkuu hämärissä ja yöllä. Sen voimakkaan surinan saattaa kuulla kesäiltana, mutta itse kuoriainen jää silloinkin yleensä näkemättä. Se tulee helposti valoille, joten pihalampun valosta sen voi tavata, samoin hyönteisvaloilta, joilla harrastajat houkuttelevat esiin pääasiassa yöperhosia. 

Sarvikuonokas on helppo tuntea kokonsa vuoksi. Koiraalla on otsassa kookas sarvi, naaraalla vain kyhmy, mutta sitä ei voi meillä sekoittaa mihinkään muuhun hyönteiseen. Se elää metsissä ja pihapiirissä. Liki kymmensenttinen toukka ruokailee lahokannoissa, komposteissa, lantapattereissa ja lehtikasoissa. Toukkana se elelee jopa viisi vuotta, mutta muiden hyönteisten tapaan aikuisvaihe on kovin lyhyt. Onkohan niin, ettei aikuinen monien muiden hyönteisaikuisten tapaan edes syö mitään?

’Itse törmäsin kuoriaiseen, tai se törmäsi minuun, ensimmäisen kerran lapsena, kun lauantai-iltana hämärissä juoksentelin mökin pihassa ja jokin kova tömähti otsaani. Lensin nurin ja aloin vimmatusti etsiä taskulampun valossa törmääjää. Siinä se kömpi polulla yhtä pyörällä päästään kuin minäkin, levitti sitten ’suuret’ siipensä ja lensi suristen pois. Minä pengoin kaikki hyönteiskirjat, jotka silloin omistin ja löysin sille nimen. Kohtaaminen jäi muistiin, ainakin minulle.’

sarvikuonokas1

Erotatko?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Heino

’Kuvassa on kaksi sarakasvia: kaislasara (Carex rhynchophysa) vasemmalla ja korpikaisla (Scirpus sylvatica) oikealla. Erotatko ne toisistaan? Sanotaan, että helppoahan tuo on, kun ne kukkivat eli toisessa kukinto on tähkämäinen toisessa röyhymäinen. Kun kartoitusta tekee, ei noita sotke toisiinsa, jos ne kukkivat, mutta entäpä, jos ne eivät kukikaan. Nimittäin varjoisissa paikoissa saattaa kukinta viivästyä tai jäädä poiskin. Kuinka kasvustot silloin erotetaan toisistaan?

Molemmilla kasveilla on noin sentin levyinen poikkileikkaukseltaan M-kirjaimen muotoinen lehti, tupas on samannäköinen, väri sama, lehden pituus sama. Kirjallisuus kertoo, että korpikaislalla on lehdessään yli 40 suonta ja kaislasaralla alle 30. Ryhdypä metsässä laskemaan! En ole viitsinyt. Kaislasara on vaaleamman vihreä, melko usein. Ei riitä määritysperusteeksi. Korpikaisla on paljon yleisempi. Täällä Hämeessä on molempia lähes yhtä tieheään. No, itse olen erottanut kasvit tarttumalla lehteen kiinni puolivälistä ja vetämällä sen käteni läpi. Saran lehti on pitkäsuippuinen eikä sen keskisuoni tunnu kovana käteen, kaislan lehti on typäkämpi ja kärjen paksunnos tuntuu selvästi. Tällä konstilla olen saanut määritettyä lähes kaikki kasvustot. Usein määrityksen varmentaa se, jos kukkia ilmaantuu myöhemmin tai sitten löytää vanhan kukinnon maatuvien lehtien keskeltä.

Onnea määritykseen!’