’Oneiron on syksyn puhutuimpia kirjoja. Joulunaikaan on tapanani paneutua johonkin nautittavaan ja ajatuksia herättävään kirjaan, kun kerran on lupa vain olla ja levätä, niin kuin eläkeläisellä ei muuten olisi. Joka tapauksessa luin tai kahlasin läpi tämän voittajakirjan. Harvoin olen kirjassa hyppinyt sivulta sivulle ja huokaillut. Siksi voivat nämä kommentit kirjasta olla puuttellisia. Näin sen kuitenkin koin, vaikka yritin olla puolueeton ja neutraali.’
Kirja on tämän vuoden Finlandia-voittaja ja se on siksi jollakin tavalla noteerattava. Aikoinaan en pitänyt Laura Lindstedtin esikoiskirjasta Sakset. Siitä jäi muistiinpanojeni mukaan mieleen pettymys, koukeroinen kieli ja tarinan arvattavuus. Tämä kirja ei jättänyt samoja tuntemuksia, muttei kovin positiivisiakaan. Kun kirja alkaa naisten tekemällä joukkoraiskauksella ja muutenkin pitkin matkaa käsittelee naisen intiimejä paikkoja ja seksuaalisuutta, niin koen miehenä kiusaantuneisuutta ja jopa häpeää. En välttämättä halua lukea tuollaista. Vaikka teos luonnehditaan fantasiaksi, niin tuolla alueella se ei sitä mielestäni ainakaan ollut. Kun lisäksi tarina tapahtuu epämääräisessä kuolemanjälkeisessä välitilassa, tulee lukijalle levoton olo, joka ei häviä kirjan loputtuakaan. Uskonnot ovat kautta aikojen yrittäneet selittää tätä, tässä ne sivuutetaan.
Kuolema pursuaa kirjassa joka puolelta samalla, kun kirjan seitsemän naista kuolevat kukin – kahteen kertaan. Yhdessäkin olisi kestämistä. Jokaisen naisen elämä on tarinan arvoinen, tässä keskiöön nousee anorektinen juutalaisnainen, jonka elämää ja toimintaa yksityiskohtaisesti vyörytetään lukijan päälle kuin Wikipediasta noukittuna. Googlasin muuten joitain asioita ja totesin, ettei sellaisia henkilöitä ole elänyt, mutta yhtäläisiä tapahtumia varmaankin riittää.
Kirjan alku oli kaaos. Kuvasiko se sitten kuoleman kaoottisuutta vai kirjailijan vaikeutta päästä alkuun, mutta ensimmäisten kymmenien sivujen aikana olin moneen kertaan jo heittämässä kirjaa nurkkaan. Perfektionistina en sitä tehnyt, vaan kahlasin kirjan loppuun. Kun lukemisen imuun pääsi, alkoi kirjakin tuntua paremmalta, siihen tuli jäntevyyttä ja varsinkin tiedolliset sivut olivat mielenkiintoisia. Draaman kaarta en siihen silti saanut sovitettua, sillä alusta lähtien juoni oli selvä eikä monet koukeroiset sivupolut pystyneet sitä häivyttämään. Lopun kuolemistarinat olivat onneksi keskenään erilaisia.
En siis valitettavasti pitänyt kirjasta. Olen ymmärtänyt lukemistani kirja-arvioista, että tämä kirja on jakanut lukijansa kahteen lokeroon, eikä välttämättä sukupuolen mukaan. Ymmärrän asian. Jos jotain hyvää tästä sanoisi, niin olihan kirja omintakeinen. Vanha ja outo Swedenborgin filosofia, josta Antti Tuurin Alkemistikin kertoo, luo kuolleelle jonkinlaisen välitilan ennen helvettiin tai taivaaseen menoa. Tämä on pohjana tässäkin kirjassa. Erikoista on, että siellä on seitsemän feministiä eri puolilta maailmaa, joista jokainen on joutunut eläessään miehen väkivallan kohteeksi, ja joista kukaan ei usko tuonpuoleiseen eikä Jumalaan. Melko yksipuolinen valikoima, joka ei minusta ole minkäänlainen otos ihmiskunnasta vaan tarkoitushakuinen otanta. Epäilenpä, ettei tällainen asetelma vie aatetta eikä yhtenäisyyttä yhteiskunnassa eteenpäin. Ehkä siinä on samaa kuin väärään paikkaan sijoitetussa palopuheessa, tilannetajun puutetta.
Kirjan nimi ei minulle myöskään auennut. Oneironit ovat antiikin mytologian unenjumalia, Hypnoksen poikia. Tässä tarinassa ei kait ollut kyse unesta tai en ainakaan minä miellä kuolemaa uneksi. Yksi naisista hokee sanaa Oneiron ja siitä päästään uuteen vaiheeseen kerronnassa, mutta ei siinäkään kyse ole unesta. Ehkä koko tarina on unenomainen vuodatus.
Kirjaa kuvataan fantasiaksi kuolemanjälkeisistä sekunneista. Luin juuri äsken ylistetyn amerikkalaisen Jeff Vandermeerin teoksen Hävitys ja katsoin Lucasin Tähtien sodan neljännen osan, joissa myös liikutaan fantasiassa, tyystin erilaisessa. Lindstedtin fantasiasta en pitänyt. Kirja on kokeileva ja vyöryttää lukijan silmille tarinoita, dokumentteja, älyllistä pohdintaa, joka kaikesta rönsyilystään huolimatta pysyy joltisellakin tavalla kasassa. Sakset-kirja löytyi muistiinpanoistani, olipa vain jäänyt unohduksiin eikä se kovin noussut mieleen nytkään lukiessani siitä kirjoittamani esittelyn. Onneksi moni asia unohtuu.
Lindstedt, Laura: Oneiron. Teos, 2015. 440 s.
