’Rasismi kuohuttaa nykypäivänä. Ennen siitä ei edes puhuttu, koska se oli kytketty yhteiskuntaan sisälle. Olen luullut, ettei Pohjoismailla ole ollut siirtomaavallan kanssa mitään tekemistä, mutta olen erehtynyt. Kim Leinen kirja sijoittuu Grönlantiin, joka oli Tanskan siirtomaa, tai on edelleen, vaikka sillä itsehallinto onkin. Jos mustia pidettiin eläiminä Afrikassa, intiaania Amerikassa, niin myös tanskalaiset pitivät inuiitteja villeinä, alkukantaisina, sivistymättöminä, eläiminä. Samat lait eivät koskeneet heitä ja alkuperäisiä asukkaita ja kun profeetat pitivät vuononperukassa maata omanaan, tanskalaiset hävittivät heidät ruutiasein tappamalla. Muutamat viime aikoina lukemani kirjat (Joseph Conrad: Pimeyden sydän, Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat, Sven Lindquist: Tappakaa ne saatanat) ovat vastenmielistä historiaa.’

Kirjan päähenkilö on Morten Falck, norjalainen pappi. Kirjan alussa hän lähtee pienestä norjalaisesta kylästä opiskelemaan papiksi pääkaupunkiin Kööpenhaminaan. Eletään vuotta 1872. Itse hän olisi halunnut lääkäriksi, mutta koulunpitäjä isä tahtoi näin. Kuitenkin Morten käy myös lääketieteen luennoilla ja kantaa kalmoja tutkimukseen kaupungin kanavista. Elämää hän oppii ymmärtämään kulkemalla sivukaduilla, kapakoissa ja porttiholveissa. Majapaikkansa isännän kauniit tyttäretkin kiinnostavat ja pian hän huomaa olevansa kihloissa Abelonen kanssa. Levottomuus kalvaa nuorta miestä ja kihlaus purkautuu traagisesti hänen valmistuttuaan ja lähdettyä lähetystyöhön Tanskan siirtomaahan Grönlantiin. Täällä maailmojen vastakkaisuus ja pahuus iskevät vasten kasvoja. Kristityt tanskalaiset ovat kuin villipetoja ’villien’ alkuasukkaiden kimpussa. Uskoa siinä ei ole, enemmänkin hyväksikäyttöä ja raakuutta. Tätä Morten ei ymmärrä. Hän tutustuu eskimoihin, heidän outoihin tapoihinsa, rakastuu ja elää heidän kanssaan. Mutta sitä ei hänelle suotaisi. Hänen on pappina mentävä vuonon pohjukkaan vangitsemaan väärät profeetat, vaikka hän näkee siellä oikeaa kristillisyyttä, toisista välittämistä ja yhteisöllisyyttä toisin kuin tanskalaisten keskuudessa. Yhteentörmäys on väistämätön. Morten painuu pohjille ihmisyydessään, nousee ja eroaa papin työstään. Palattuaan kotiin hän ei vieläkään saa rauhaa, vaan matkustaa tapaamaan tuttujaan Kööpenhaminaan. Lopulta hänen paikkansa ei ole sielläkään. Rauha löytyy aivan muualta.

Tiiliskivikirja olisi tarvinnut siivoamisen. Tarina on kertomisen arvoinen, mutta sivurönsyt eivät. Niistä olisi voinut kehitellä omat kertomuksensa. Kuitenkin ne liittyvät tiiviisti päätarinaan ja selventävät sitä ja Morten Falckin elämää. Kirja on täynnä hajuja, kuottavia näkyjä, irstailua, siivottomuutta ja kuitenkin se kaikki liittyy elämään tänäkin päivänä, sitä ei vain kerrota näin suoraan. Ulostaminen, virtsakylvyt, turhien tappaminen, väkisinmakaamiset, sikiönlähdettämiset, hermoheikkous jne. kaikki ne ovat olleet olemassa silloin ja nytkin. Eskimoiden alastomuus ja hurmos eivät olleet mitään tanskalaisten alistamiseen ja väkisinmakaamiseen verrattuna. Lähetyssihteeri Oxbøl siitti eskimoille lapsia liukuhihnalta ja Mortenia vastaan kävelee yhtenään vaaleita pisamaisia olentoja kahdessakin sukupolvessa. Tällainen on myös leski, hänen rakastettunsa, joka ei jätä Mortenia rauhaan kuoltuaankaan.

Kirjan kieli on vaihtelevaa, joustavaa ja mukaansatempaavaa. Se muuntuu sen mukaan, miten tiiviistä tunnelmasta on kyse. Silloin lause lyhenee, rikkoutuu, muuttuu kuin elokuvakäsikirjoitukseksi tai näytelmän tapahtumaviitteiksi. Siinä on hyvä edetä. Toisaalta kirjoilija sortuu hitaammissa kohdin selittelemään ja kuvaamaan loputtomasti yksityiskohtia, kuten Kööpenhaminan palossa aivan kirjan lopussa. Enemmän olisi voinut kuvata eskimoiden elämää ja tapoja, profeettojen hurmosta ja yhteistalon elämää. Se varmaankin on liian vaikeaa, koska nytkin kirjailija lopussa kertoo tarinan olevan täysin fiktiivisen, vaikka mukana on toki tutkittua tietoa ja todellisiakin henkilöitä.

Lukemisen arvoinen, sitä tämä kirja tietenkin on, vaikka se ei ehkä ole ihan sitä, mitä minä kirjalta odotan. Sitä vain jäi ihmettelemään, kuinka paljon ihminen kestää ja kuinka säälimätön ja itsekäs kristittynä itseään pitävä ihminen voi olla. Tästä oivina esimerkkeinä ovat kirjassa siirtokunnan kauppias ja lähetyssihteeri, joista jälkimmäistä eskimot kuvaavasti nimittivät Luciferiksi.

Leine, Kim: Ikuisuusvuonon profeetat. Tammi, 2014, suom. Katriina Huttunen. 631 s.