’ Viime vuosina on ilahduttavasti ilmestynyt kirjoja erilaisista eliöryhmistä, varsinkin hyönteisistä. Omasta hyllystäni löytyy kirja luteista, kukkakärpäsistä, sarvijääristä, heinäsirkoista, sudenkorennoista, hämähäkeistä, kotiloista jne. Nyt uusimpana on ilmestynyt kirja kimalaisista. Ennen sitä luuli, että niityllä pörrää vain mantukimalaisia, mutta kirja kertoo vähän muuta. Kaikki ei olekaan samaa lajia. Mielenkiintoista ja hyödyllistäkin!’
Lapsena minulle selitettiin, että kimalainen on mahdottomuus. Huuli pyöreänä tätä mahdottomuutta piti sitten ihmetellä. Joku viisas oli laskenut, että kimalaisen siipien pinta-ala on liian pieni eläimen ruumiin painoon nähden ja siksi koko eläin on mahdottomuus, sen ei pitäisi pystyä lentämään. Mutta siitä huolimatta se lensi silloin ja lentää edelleen. Syy tähän löytyy tästä kirjasta: kimalaisen siivet toimivat eri tavalla kuin muiden lentävien. Ne eivät lyö ylös-alas vaan edestä taakse ja muistuttavat enemmän helikopteria kuin lentokonetta. Tämä mysteeri ratkaistiin vasta äskettäin.
Kirja esittelee kaikki meillä tavattavat 37 kimalaislajia kuvin ja sanoin. Ensin olin kovinkin tyytyväinen, mutta sitten kun katsoi lajeja tarkemmin, niin eipä ole tämäkään ryhmä ongelmaton. Kovin on paljon samannäköisiä lajeja. Ei viitsisi pyydystää ja leikellä vain sen vuoksi, että saa selville onko kyseessä mantukimalainen vain tarhakimalainen. Uhanalaisjaksossa käydään läpi lajit, jotka ovat maassamme harvinaisia tai uhanalaisia, mutta paremminkin tänä päivänä saisi sanoa, että jokainen kimalainen on arvokas ja niiden turha tappaminen pitäisi lailla kieltää. Varsinkin näin keväällä, kun kuningattaret lentävät. Kimalaiskuningattaren kuolema tuhoaa kokonaisen pesällisen hyödyllisiä puurtajia. Meidän keräämämme hedelmä- ja marjasato on näiden työläisten varassa.
Muutama vuosi sitten luin norjalaisen Maja Lunden kirjan Mehiläisten historia. Karmivalla tavalla siinä kuvattiin aikaa, jolloin mehiläisiä ei enää ole. Pensselilläkö silloin puut pölytetään? Tämä kirja luo arvostuksen mesipistiäisiä kohtaan, niin kimalaisia kuin mehiläisiäkin, oikeastaan kaikkia pölyttäjiä kohtaan. Kirjan alkupuolella kuvataan laajalti näiden eläinten elämää, talvehtimista, heräämistä keväällä, pesän rakentamista, työskentelyä lämpimän kauden aikana ja lopulta kuolemaa syksyn pakkasiin, vain kuningatar jää jäljelle jatkamaan sukua seuraavana kesänä.
Jokainen laji saa aukeaman verran tilaa. Siinä selvitellään niin tuntomerkkejä, elämän erikoisuuksia kuin elinympäristöjäkin. Lisäksi sivulla on aina pieni katkelma elävästä elämästä hauskasti kerrottuna. Lajit tulevat tutuiksi teoriassa, mutta entäs se käytäntö. Kiersin tänään rakennuksen nurkissa pörisijöiden matkassa ja yritin nähdä, kuka siellä sisään pyrkii. Kartanokimalainen on helppo ja niitä ne etupäässä olivatkin, mutta joukossa oli myös keltaraidallisia kuningattaria ja jo meni sormi suuhun ja kirjaa piti selata oikein tosissaan. Ei ollutkaan enää helppo maallikkona sanoa, oliko pörisijä mantu- vai tarha- vai mahdollisesti kangaskimalainen. Kaikilla on mustaa ja keltaista, raitaa ja läiskää. Pyydystää piti ja katsoa muovipussin läpi silmästä silmään. Tappamaan en ryhtynyt enkä ryhdy!
Kirja on mielenkiintoinen lisä hyönteiskirjallisuuteen. Suosittelen sitä kaikille luonnosta uutta etsiville. Haasteita riittää hyvästä kirjasta huolimatta, mutta ahaa-elämykset korvaavat vaivan.
Parkkinen, Seppo, Paukkunen, Juho, Teräs, Ilkka: Suomen kimalaiset. Docendo, 2018. 176 s.
