’Vaikka viime kesä meidän ihmisten kannalta ei ollutkaan paras mahdollinen, niin joidenkin kannalta se oli. Syksyllä itse noukin ennätysmäärän puolukkaa ja noukkimatta vanhaan tuttuun paikkaan jäi vielä runsaasti. Pihlajat notkuivat punastuvia marjaryppäitä, aronia-aidat kiilsivät mustista marjoista. Linnuille se oli ruokaa.
Nyt talvella näemme syksyn runsauden loppunäytöksen, marjalinnut tyhjentävät marja kerrallaan puita ja pensaita. Ilmaston muuttumisen seurauksena monet linnut, varsinkin rastaat, jäävät viivyttelemään ja harkitsevat muuttoa vasta, kun ruoka alkaa loppua. Lisäksi tulevat ns. kiertolinnut, jotka paikkalintujen tapaa saattavat viipyä täällä talven, mutta kiertelevät ravinnon perässä pohjoisesta etelään tai idästä länteen.
Tänä talvena on täällä Keski-Suomessa nähty taas pitkän ajan jälkeen peippolintuihin kuuluvaa itäistä taviokuurnaa. Lintu muistuttaa ulkonäöltään käpylintuja, joihin se aikaisemmin kuuluikin, mutta sen nokka ei ole ristissä, kuten käpyjä auki murtavilla käpylinnuilla. Linnun vanhoissa nimissä esiintyy edelleen sana käpylintu, mutta myös marjojen syömiseen viittaavia nimimuotoja. Poimin Kaisa Häkkisen kirjasta Linnun nimi mm. seuraavia kansanomaisia nimiä: pihlajalintu, nakkilintu, käpylintu, natvaakko, tuomiherra, isompi tuuherra, kuusikas, lehvälintu. Nyt näitä kuurnia hyvällä tuurilla voi nähdä viimeisiä pihlajanmarjoja napsimassa, mm. Laajavuorentien varressa Jyväskylässä.
Muutamat rastaat ovat myös liikkeellä marjojen perässä. Mustarastas on jo monena vuonna jäänyt talvehtimaan talojen ruokintojen varaan. Se ei ole kovin ahne marjoille. Sen sijaan räkättirastas viihtyy marjapuissa ja saattaa selvitä pakkastalvestakin kevääseen niiden varassa. Siitä on tullut viime vuosina uusi talvilintu keskistä Suomea myöten. Jos marjat loppuvat kesken, se on meidän avun varassa, sillä jyviä ja matoja ei lumen keskeltä ole helppo kaivaa. Silloin se saattaa tulla lintulaudoille syömään mustarastaan tapaan, mutta mieluummin se verottaa kesällä marjapensaita ja talvella pihlajia. Muitakin rastaita on talvella tavattu, mutta pakkasten tultua ne kyllä kiiruhtavat nopeasti etelämmäksi.
Vanhastaan tuttu marjalintu on tilhi. Se liikkuu marjojen perässä suurina parvina ja silloin iloinen sirinä täyttää ilman. Tänäkin talvena olen tavannut useita muutaman kymmenen linnun parvia pyrähtelemässä tien reunan pihlajissa ja lähikoivuissa. Tämä pohjolan papukaija riippuu oksalla milloin pää alaspäin, milloin kurkottaa jalat harallaan marjaa naapurioksalta. Linnut viihtyvät myös muiden marjansyöjien parissa ja muodostavat sekaparvia. Jos tilhiä on runsaasti, niin ne viihtyvät vain toistensa seurassa ja tuntuu kuin ne ruokaillessaan juttelisivat toisilleen. Ruokatapoja ne eivät ole oppineet, vaan pöytä on niiden jälkeen kovin sottaisessa kunnossa.
Kun marjalinnuista puhutaan, ei pidä unohtaa myöskään kotoista punatulkkua. Tilhi pesii Lapissa ja kiertelee sieltä etelään, punatulkku pesii kuusimetsissä ja siirtyy talvella sieltä pihapiiriin. Se on siis näistä linnuista selvimmin paikkalintu. Sama tulkkupari saattaa viettää koko elämänsä samalla paikalla siirtyen vain metsän ja pihan väliä. Punatulkut ovat siemensyöjiä ja marjojen loputtua siirtyvät syömään puiden siemeniä ja lintulautojen herkkuja. Huonoina marjavuosina tulkut joutuvat tyytymään meidän ihmisten tarjoamaan sapuskaan. Monesti kuulee haukuttavan punatulkkuja juopoiksi tai kännisiksi, koska ne syövät myös käyneitä marjoja. Lintu ei kuitenkaan tule humalaan, sillä sillä on sen verran erilainen ruoansulatusmekanismi kuin meillä ihmisillä. Siksipä linnuille ei myöskään saa tarjota lintulaudoilla suolaista eikä homehtunutta ruokaa. Myös salmonella on lintujen paha vihollinen, eli lauta on pidettävä siistinä.
Muitakin lintuja saattaa löytyä marjapuista, mutta tässä nyt olivat ne tavallisimmat.’