Aihearkisto: Viikon kasvi

42: peltovillakko

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

peltovillakko1’Kukkia laskiessani huomasin, kuinka runsas ja yleinen onkaan rikkaruohojen sukukunta näin syksyllä. Tähän ryhmään kuuluu lajeja monesta heimosta ja monenmoisesta suvuista. Yhteistä niille on paitsi pitkä kukkimisaika niin myös yksivuotisuus ja riippuvaisuus ihmistoiminnasta. Eipä tämänkään viikon kasvi viihdy täällä luonnostaan. Se on yleinen muinaistulokas, ihmisen mukana saapunut ja ihmisen seurassa viihtyvä. Missään rajojemme sisällä se ei ole alkuperäinen eikä luontainen. Sillä on sukulaisia, alkuperäisiäkin, mutta itse se on tullut maanviljelyn mukana mahdollisesti Välimeren maista. Nyt peltovillakko saa kunnian olla viikon 42 kasvi.’

Peltovillakko (Senecio vulgaris) on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Sitä on löydetty koko maasta, mutta Lapissa se on satunnainen. Kasvin voi löytää ihmisen muokkaamilta alueilta: pelloilta, pientareilta, puutarhoista, pihoilta, kaatopaikoilta, joutomailta. Joskus se on hyvinkin yleinen ja runsas, mutta saattaa myös puuttua laajoilta alueilta kokonaan. Ainakin itse olen huomannut sen vähentyneen maanviljelykulttuurin muuttumisen myötä. Sen tilalle on varsinkin teiden pientareille tullut tahmavillakko (S. viscosus), joka 1990-luvulta alkaen on levinnyt myös Hämeen syrjäseuduille liikenteen mukana. Lajit erottaa toisistaan paitsi varren tahmaisuudesta niin myös siitä, että tahmavillakolla on kukassaan kielimäisiä keltaisia laitakukkia. Myös tahmavillakko on tulokas Etelä-Euroopasta.

Jotta kaikki ei olisi liian helppoa, on muistettava myös kalliovillakko (S. sylvaticus), joka onkin sitten meillä alkuperäiskasvi ja löydettävissä luontaisesti vain merenrantakallioilta ja niiden lähialueilta. 2000-luvulla sekin sitten aloitti leviämisen sisämaahan. Tällä hetkellä se on melko yleinen Etelä-Suomen hakkuuaukeilla, joilta se metsäkoneiden avustuksella on löytänyt uuden kasvupaikan. Muokatussa maassa se viihtyy muutaman vuoden, mutta huonona kilpailijana katoaa hakkuualueen umpeenkasvun myötä. Tämän lajin erottaa viikon lajista helpoimmin kukkapohjuksen suomuista. Peltovillakolla niissä on alakuvan mukaiset mustat kärjet, kalliovillakolla niitä ei ole.

Villakot ovat saaneet nimensä valkeasta villatupsusta, joka kukinnan päätyttyä koristaa kasvin latvaa samalla tavalla kuin muillakin sikurikasveilla, kuten voikukalla. Yksivuotisena kasvina se tuottaa paljon siemeniä, jopa useita tuhansia kasvukauden aikana. Sen kehitys on myös huimaavaa, sillä muutamassa viikossa se kasvaa siementaimesta kukkivaksi ja hedelmöiväksi kasviksi. Niinpä sillä voi saman kesän aikana olla useampia sukupolvia. Lisäksi sen tiedetään olevan itsepölytteinen, joten silläkin lailla se turvaa nopean lisääntymisen ja hyvät mahdollisuudet levitä.

Peltovillakko on myrkyllinen kasvi. Sitä on jonkin verran käytetty rohdoksena, mm. verenvuodon tyrehdyttämiseen. Myös lankoja on värjätty keltaisiksi siitä keitetyllä väriuutteella. Nykyään sitä pidetään vain kiusallisena rikkana, joka joskus voi riehaantua ja peittää kasvimaan kokonaan alleen. Kasvi ei ole kylmänherkkä ja niinpä sen voi löytää kukkivana vielä joulukuussakin lumettomilta paikoilta.

Irjanne

41: isoalvejuuri

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

isoalve1

’Viikonvaihteessa kävin sammalretkellä etsimässä peltojen pieniä pioneereja. Kuljin lehtorinteitä ja pellonreunoja kahlaten saniaisten viidakossa. Ajattelin, etten ole viikon kasvina vielä esitellyt yhtään tähän kasviryhmään kuuluvaa lajia. Se puute tulee nyt korjata. Valitsin tämän ainakin täällä Hämeessä mielenkiintoisen lajin ensinnäkin siksi, että se on yleinen ja toiseksi, koska olen jo pitkään etsinyt sen rinnakkaislajia, etelänalvejuurta, löytämättä sitä kuitenkaan. Tähän aikaan ne on helpointa erottaa toisistaan.’

Isoalvejuuri (Dryopteris expansa) on alvejuurista suurin ja mielestäni komein. Se kasvaa lehdoissa ja lehtomaisissa metsissä usein puronvarsilla tai kallionalusissa yleisenä ja runsaana koko maassa. Etelä-Lapissa se harvinaistuu, mutta taas pohjoisimmissa osissa maatamme se on alvejuurista yleisin.

isoalve2Viikon kasvi on helppo tunnistaa alvejuureksi kolmeen kertaan parilehdykkäisistä lehdistä. Rinnakkaislajeistaan metsäalvejuuresta ja etelänalvejuurestasen erottaminen onkin sitten vaikeampaa. Isoalvejuuri kasvaa rehevämpänä, kaikin puolin kookkaampana. Lehti on leveä ja enemmän vaakatasossa (ks. alimmainen kuva). Lisäksi tyvilehdykän ensimmäinen lehdykkäpari on hyvin epäsuhtainen. Alaspäin siirottava lehdykkä on paljon ylempää pidempi, jopa puolet koko lehdykän pituudesta. Asiaa on vaikea selittää, kun lehdyköitä on ensimmäisen haarautumisen ja toisen haarautumisen lehdyköitä. Saniaisilla koko maanpäälinen osa on lehti ja sen haaraumat ovat lehdyköitä. Viereisestä kuvasta tuon alaspäin sojottavan pikkulehdykän koon kuitenkin huomaa.

Miksi sitten kerroin lajin rinnakkaislajin olevan juuri nyt tunnistettavissa? Etelänalvejuuri on täällä suuri harvinaisuus ja se on hyvin isoalvejuuren näköinen. Äsken mainittu lehdykkä on toki lyhyempi ja koko kasvi tummempi väriltään, mutta kuitenkin, vaikea huomata. Yksi hyvä tuntomerkki kuitenkin on: isoalvejuuri alkaa näihin aikoihin kuihtua ja asettua talvilepoon maavartensa varaan, etelänalvejuuri talvehtii vihreänä. Näin tekee metsäalvejuurikin, mutta se on kuitenkin hyvin erinäköinen.

Alvejuuren nimitys tulee madosta eli alveesta. Kasvin juurakko on ollut aikoinaan tunnettu rohdos, josta on valmistettu filisiiniä suolistoloisien, etenkin lapamadon, tuhoajaa. Rohdos on voimakas myrkky, joten sitä ei pidä mennä itse valmistamaan ja nauttimaan. No, tänä päivänä tuskin kukaan sitä tekisikään, taitaa lapamatokin olla jo uhanalainen eläin maassamme. Rohdokseksi on kelvannut vain metsäalvejuuren juurakko, koska siinä rohdosta on eniten ja ehkä myös siksi, että se on alvejuurista yleisin.

Loutikko

40: punapeippi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Irjanne

’Syksy tuli kylmänä ja tuulisena jopa räntäisenä. Mutta viikot eivät ole samanlaisia. Nyt taas aurinko paistaa ja lämpötila lähentelee pariakymmentä astetta täällä Hämeessä. Kohta on aika laskea syyskuun kukat ja todeta, että ainakin kuvan kasvi kukoistaa edelleen juuri niin kuin edellisinäkin vuosina. Se ei tunnu välittävän pakkasista, ei tuulesta eikä rännästä. Peipit kukkivat lumentuloon saakka ja nyt ne on helppo huomata puutarhasta tai leikatuilta viljapelloilta.’

Punapeippi (Lamium purpureum) on toinen yleisistä punakukkaisista Lamium-lajeista, toinen on liuskapeippi (L. hybridum). Nämä kaksi erottaa toisistaan lehden hammastuksen avulla. Punapeipillä lehden hampaat ovat kuin piparkakun reunat ja liuskapeipillä nimensä mukaan liuskaiset ja terävähampaiset. Maassamme elää muutama muukin peippilaji, mutta harvinaisena. Eteläosissa maata melko yleinen on valkopeippi (L. album), jonka kukkimattomana voi sotkea jopa pieneen nokkoseen.

Punapeippi on yksivuotinen rikkakasvi puutarhoissa, pelloilla, pientareilla ja kaatopaikoilla. Se kasvaa yleensä parikymmensenttiseksi. Kukat ovat punaiset ja huulikukkaisille kasveille tyypilliset kaksihuuliset, jolloin ylähuuli on kypärämäinen ja alahuuli liuskainen. Kasvi kukkii koko kesän ja tekee runsaasti siemeniä yksivuotisten tapaan. Rikkakasvina se ei myöskään säiky kylmiä ilmoja eikä sateisia kesiä. Kuitenkin kasvupaikkojen umpeenkasvu ja suurten kasvien varjostus hävittävät sen kasvupaikaltaan. Jos kasvualuetta raivataan, esimerkiksi vilja leikataan, nousee kasvi nopeasti kukkimaan ja ehtii tehdä siemeniä melko lyhyellä aikataululla.

peippi3Punapeipin kasvualue ulottuu napapiirille saakka. Pohjoisessa se on selvästi harvinaisempi kuin etelässä ja aivan maamme pohjoisimmissa osissa se muuttuu satunnaiskasviksi, jonka voi löytää vain kaikkein suotuisimmilta kasvupaikoilta, lähinnä kaatopaikoilta, joilla riittää ravinteita ja myllättyä kasvualustaa peipin kasvaa. Tällaisella paikalla etelässä se saattaa ryöhähtää vallitsevaksi kasviksi ja sen koko lähentelee silloin puolta metriä.

Ennen kuin viljapellot kynnetään kannattaa käydä ihailemassa peippejä. Kesällä kartoituksessa niitä huomaa huonosti, mutta nyt ne ovat selvästi näkyvissä. Pelloilta voi silloin löytää myös kaksi harvinaisempaa peippiä: sepiväpeipin (L. amplexicaule) tai välipeipin (L. confertum). Jostakin syystä nämä lajit puuttuvat vielä Luopioisten kasvistosta. Olen niitä kyllä etsinyt, mutta toistaiseksi turhaan. Parempaa onnea lukijoille.

Irjanne

39: pietaryrtti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pietaryrtti3’Kävelin koiran kanssa tien reunaa viikonvaihteessa ja ihailin monia kesäisesti kukkivia kasveja. Pientareet oli niitetty heinäkuun lopulla ja niinpä kasvien uuskukinta oli päässyt kunnolla vauhtiin. Siinä kukkivat kilvan apilat, kellot, kaunokit ja kärsämöt. Upeimman keltakukkaisen valitsin tämän viikon kasviksi, vaikka viimepäivien koleus ja yön kylmyys onkin saattanut sen loistoa runnella. Nautitaan kuitenkin kesän viime kukista.’

Pietaryrtti (Tanacetum vulgare) on alkuperältään euraasialainen kasvi, jonka alkuperäinen kotiseutu lienee jossain Venäjällä. Kaikkialla muualla se on ihmisen mukanaan tuoma tulokas. Sen laaja levinneisyys on seurausta kasvin rohdoskäytöstä. Asuinpaikkaa muutettaessa kasvi on otettu mukaan mahdollisesti siemeninä ja kylvetty uuden asunnon läheisyyteen. Kasvin eteeriset öljyt sisältävät ainakin thujoneita ja kamferia. Kasvin kukista keitettyä rohdosta on käytetty suolistoloisten poistamiseen, ajettumiin ja luuvaloon. Lehdet ovat kelvanneet aromaattisina mausteeksi munakkaisiin ja koko kasvia on käytetty lankojen värjäykseen. Nykyään muut aineet ovat syrjäyttäneet tämän yrtin käytön.

pietaryrtti2Kasvilla on useita kansanomaisia nimityksiä. Kukkien ulkonäöstä tulee nappiruoho tai -yrtti, rohto-ominaisuuksista matoyrtti, matoryyni, madonsiemen. Niin suosittu se on ollut, että parhaat yksilöt siirrettiin kukkapenkkiin kasvamaan. Erityisen suosittu oli kurttulehtinen (f. crispum) muoto, jota näkee edelleen maaseudulla maatalojen kukkapenkeissä. Koristkasvina se on usein kannusruohon seurassa. Näin elokuussa se värjää tienreunoja yhdessä sarjakeltanon ja kultapiiskun kanssa.

Pietaryrtti on asutuksen kasvi. Sitä tapaa parhaiten hiekkaisilta pientareilta kylien liepeiltä. Meillä se on levittäytynyt koko maahan, mutta yleisin se on Etelä- ja Keski-Suomessa. Merenrantojen kasvustot katsotaan alkuperäisiksi, mutta muut tulokkaiksi. Täällä Hämeessä sen kasvustot ovat pääasiassa liikenteen tai ihmisen siirtoistutusten perua. Monelta paikalta se puuttuu kokonaan, mutta saattaa ilmaantua yllättäen jonkin metsäautotien varteen, paikkaan, jossa joku on siivonnut saappaansa tai ravistellut auton kuramaton.

Irjanne

Viikon kasvi, pietaryrtti, on kaikella tapaa mielenkiintoinen kasvi ja sen soisi viihtyvän kasvupaikoillaan asutuksen liepeillä.

38: variksenmarja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

variksenmarja1

’Olen parhaillaan Vuokatissa ja näpyttelen tätä viikottaista kasvipostausta kämpän terassilla auringon laskiessa järven taakse. Kiersin juuri pienen lenkin salskeassa mäntymetsässä ja ihailin alkavan ruskan värejä. Etelämpänä metsän kenttäkerros on täynnä mustikkaa ja puolukkaa, mutta täällä silmiin pisti heti kuvan variksenmarja. Siitäpä saankin hyvän kasvin täksi viikoksi.’

Variksenmarja (Empetrum nigrum) on yleinen kasvi koko maassa. Etelämpänä kasvaa kaksikotinen nimilaji (ssp. nigrum) ja pohjoisempana yksikotinen pohjanvariksenmarja (ssp. hermafroditum). Tämän kotisuuden voi tarkistaa katsomalla marjojen tyvelle; jos siellä näkyy heteen jäämiä, on kyseessä pohjoinen alalaji. Lapissa se on vallitseva muoto, mutta löytää sen etelämpääkin lähinnä suurten järvien rannoilta ja korkeiden mäkien päältä. Muuten etelässä on nimirotua lähinnä soilla ja kosteikoissa, joskus myös mäntykankailla.

KurkisuoVariksenmarjaa on turhaan väheksytty marjakasvina, sillä sen marjat ovat aivan yhtä kelvollisia kerättäväksi kuin mustikat tai puolukatkin. Tuulipölytteisenä kasvina se tekee vuosittain säännöllisesti runsaasti marjoja ja varsinkin pohjanvariksenmarja on mehuisa ja runsas. Siitä saa sellaisenaan hyvää kaarnikkamehua, tai sen voi sekoittaa muistikoiden tai juolukoiden joukkoon antamaan lisämakua. Marjan sisällä on kovia siemeniä, joten sellaisenaan syötäväksi tai hilloksi variksenmarjasta ei juuri ole. Hyvältä paikalta Lapista voi muutamassa hetkessä noukkia talviset marjat. Lisäksi variksenmarja on muutenkin arvokas, koska se sisältää meidän marjoistamme eniten erilaisia flavonoideja ja sen C-vitamiinipitoisuus on huikea.

Variksenmarja on siis varsin hyödyllinen marja, joten eipä jätetä sitä tänä vuonna vain mättäiden koristukseksi. Tosin ei se hukkaan mene silloinkaan, sillä kanalinnut pitävät sen mausta ja nokkivat kyllä kaarnikat talteen.

UtöViime talvi oli varsin ankara etenkin kanervakasveille ja niiden sukulaisille. Kirjoitin keväällä parikin postausta kuvien kanssa talvella kärsineistä kasveista. Nyt syksyllä kun katsoo niin mustikka- kuin kanervamättäitäkin huomaa, kuinka todellakin osa kasveista on kuivunut ja kuollut talven aikana. Kuvassa näkyvä variksenmarjakasvusto ei toipunut enää marjovaksi kasvustoksi ja kestää kauen ennen kuin paikalle kasvaa uusi kerros variksenmarjaa. Monet kanervakasvit kasvavat sen verran hitaasti. Lumipeite on hyvä suoja pakkasen poltetta vastaan.

 

37: terttuselja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

selja2

’Näinä viime päivien kauniina aamuina olen ihaillut paitsi pihlajanmarjoja niin myös vähän pienenpiä punaisia marjoja, jotka kuvan kaltaisesti peittävät pensaita. Pihlajaksi sitä on joskus kansanomaisesti yritettykin vääntää antamalla sille nimi saksanpihlaja. Tämä on kuitenkin ihan eri kasvi. Pensas on saanut ronskin kansaomaisen nimen paskamarjapuu, koska se tuoksuu epämiellyttävälle ja marjat ovat pahanmakuisia.’

Terttuselja (Sambucus racemosa) ei ole meillä alkuperäinen ja nykyään se taidetaan luokitella jopa vieraslajiksi, vaikka sen saapuminen meille onkin tapahtunut jo parisataa vuotta sitten. Alunperin se tuotiin koristepensaaksi ’herrasväen’ talojen pihaan ja taidettiin sitä hyödyntääkin, koska seljanmarjaviinaa valmistettiin herrojen pöytään. Tähän on kuitenkin taidettu käyttää mustaseljan marjoja, koska terttuseljan marjat ovat lievästi myrkyllisiä.

selja1Seljapensas levittäytyy sinne, missä paljastuu sille tilaa eli se on eräänlainen pioneerikasvi. Se kasvaa nopeasti pituutta. Sen hieman räyskät varret katkeilevat helposti ja koko kasvi antaa pian hoitamattoman ja epäsiistin kuvan. Sille ei voi mitään, että kauempaa katseltuna se on hyvinkin viehättävän näköinen. Sen kermanväriset kukat puhkeavat jo toukokuussa ja loppukesästä näihin aikoihin sen punaiset marjat houkuttelevat lintuja aterialle.

Vaikka terttuselja onkin tulokas ja vieraslaji, se on ollut ihmisten suosiossakin. Tiedän sitä jopa siirretyn puutarhaan ja suojellun lähimetsissä. Ainakin täällä Hämeessä se on kuitenkin turhaa, siksi yleinen kasvi se on asutuksen läheisyydessä. Aikojen kuluessa tämä kuusamakasveihin kuuluva kasvi on levittäytynyt aina napapiirille saakka. Karuilla alueilla se on harvinainen ja harvalukuinen, mutta lehtomailla sen löytää melkein millaiselta paikalta tahansa. Alkuperältää se on Etelä-Euroopan lajistoa.

PulleriNäin syksyllä terttuseljan lehdet muuttuvat ennen aikojaan harmaiksi ja käpristyneiksi. Sitä vaivaa härmäsieni, joka lopulta kuihduttaa lehdet kokonaan ja ne varisevat maahan. Monella kasvilla on vaivanaan jokin sienitauti. Kokosin alkuvuonna kasviston jatkoksi osion näistä taudeista. Tänä kesänä olen täydentänyt sitä löytämilläni uusilla lajeilla. Sieltä löytyy myös seljanhärmä (Erysiphe vanbruntiana).

36: kannusruoho

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kannusruoho2’Hämmästyin, kun kiersin koiran kanssa aamulenkillä Länsi-Suomessa ja näin kuinka keltaisten valvattien ja keltanoiden joukossa kukki muutakin keltaista. Niinpä päätin tämän viikon kasviksi valita vielä yhden keltaisen kauden kasvin. Yleensä kannusruohoa pidetään sydänkesän kukkijana, mutta nykyään, kun tienreunat niitetään heinäkuussa, nousevat kesäkukkijat usein uudelleen loistoon vielä syyskuullakin. Yksi tällainen kasvi on kannusruoho, joka kannattaa nyt bongata, jos se on kesällä jäänyt huomaamatta.’

Kannusruoho (Linaria vulgaris) kuuluu naamakukkaisten laajaan heimoon, mutta on sukunsa ainoa vakituinen kasvi Suomessa. Satunnaisena tavataan paria muutakin, mutta ne ovat hyvin harvinaisia. Sen sijaan kannusruoho on yleinen kasvi Etelä- ja Keski-Suomessa sekä tavallinen satunnaisena pohjoisempanakin, Lapista se puuttuu lähes kokonaan. Alkuperäinen se on vain rannikoilla ja onkin merenrantaniittyjen vakiolajistoa. Muualla se on asettunut kasvamaan asutuksen piiriin pihoille, pientareille, mutta myös rikkakasviksi viljapeltoihin. Yleensä sen kasvupaikan tulisi olla hiekkainen ja kuivahko.

Kasvin näyttävä kukkaterttu on houkutellut aikoinaan ihmisiä siirtämään sen kotipuutarhaan koristeeksi. Niinpä sitä vielä nykyäänkin tapaa talojen seinustoilta ja jopa kukkapenkeistä. Mikäs sen hienompaa, sillä onhan kyseessä kaunis kasvi, joka hoidettuna kukkii pitkään keskikesästä syyskuun lopulle saakka. Sisämaasta tavattavat kannusruohoesiintymät ovat paljolti näiden kukkapenkkikasvustojen peruja. Sitkeänä kasvina se on jatkanut olemassaoloaan, vaikka hoito onkin unohtunut tai loppunut kokonaan.

Monella luonnonkasvilla on aivan omat pölyttäjänsä, niin kannusruohollakin. Sen kukka on rakenteeltaan kannusmainen ja mesivarasto sijaitsee syvällä kukan sisällä. Niinpä meteen pääsee käsiksi tai kärsiksi vain sellainen hyönteinen, jonka imukärsä ylettyy kannuksen pohjaan saakka. Kimalaiset ovat tarpeeksi painavia painaakseen kukan saranan tavoin kääntyvän alahuulen alas, jolloin kyhmymäiset huulet avautuvat ja tie mesivarastolle on avoin. Löytämistä helpottavat paitsi mieto tuoksu niin myös oranssinkeltaiset alahuulen kyhmyt ja kannukseen johtavat mesiviivat. Samalla näin touhutessaan kimalainen saa selkäänsä kasvin siitepölyä ja vie sen mennessään seuraavaan kukkaan pölyttääkseen se. Myös kiitäjäperhosilla on tarpeeksi pitkä imukärsä, jonka se työntää kukan sisään. Se ei kuitenkaan laskeudu kukalle imiessään eikä siten saa siitepölyä selkäänsä. Sen vierailu kukassa ei aina ole kukan kannalta hyödyllistä.

Kannusruoho on nyt parhaimmillaan syyskukassa ja nähtävillä. Sen kukintaa voi seurata pakkasiin saakka. Samalla voi miettiä sen kansanomaisia nimityksiä, joita on kerätty ympäri Suomen. Mistä lie tulevatkaan, mutta ainakin seuraavia nimiä se on saanut aikojen kuluessa ihmisiltä: keisarinkyntteli, kartanovahti, luuvaloheinä, ahdepellava, saksanpellava.

Irjanne

35: peltovalvatti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

peltovalvatti2

’Viimeviikkoinen sarjakeltano saa nyt jatkoksi toisen keltakukkaisen piennarkasvin. Kun ajelin viime viikolla läpi Suomen Kuusamoon sammalseminaariin, näin sateen lomassa myös näitä keltakukkaisia tienvierillä. Horsma punasi laajat hakkuuaukeat yrittäen torjua sitä apatiaa, jota ne aiheuttivat, valvatti väritti enemmänkin pientareita ja hylättyjä peltoja. Tämä on jo syksyn kukka.’

Peltovalvatti (Sonchus arvensis) on oikeastaan aika paha rikkakasvi. Siihen on suhtauduttu pelloilla samaan tapaan kuin juolavehnään eli se on saatava kitkettyä viimeiseen versoon pois ja siinä on myös onnistuttu. Ojista ja myrkyttämättömiltä pientareilta se kuitenkin aina loppukesästä tunkee viljapeltojen laitaosiin värjäten jo tuleentuneet pellot vihertäviksi. Kukkimaankin se saattaa ehtiä ennen kuin leikkuupuimuri sen niittää poikki. Peltovalvatti ei ole ollut mikään lempparikasvi maaseudulla, mutta sitkeästi se edelleen kasvupaikoillaan sinnittelee, on jopa minun mielestäni lisääntynyt 2000-luvulla.

Peltovalvatti kuuluu sikurikasveihin ja sillä on kaksi samaan sukuun kuuluvaa lajitoveria: otavalvatti (S. asper) ja kaalivalvatti (S. oleraceus). Edellinen on täällä Hämeessä hyvin yleinen rikkakasvi puutarhoissa, kasvimailla ja perunapenkeissä. Jälkimmäinen on enemmänkin taajempaa asutusta suosiva eikä sitä täältä maaseudulta juurikaan löydä. Peltovalvatti sen sijaan on yleinen ja runsas. Sen kasvupaikkojen valikoima on moninainen, mutta lähes aina se vaatii jonkinlaista ihmistoimintaa kasvupaikaltaan. Se on siis selvä tulokas, joka on saapunut ihmisen mukana ja pesiytynyt sinne minne ihminenkin. Luonnonkasvupaikkoja en ole löytänyt. Kun sen tapaa metsästä, on paikalla joko metsäautotie tai hakkuuaukea, molemmilla paikoilla se viihtyy.

peltovalvatti1Peltovalvatista on kaksi variaatiota, joista toinen kasvaa vain merenrannoilla. Lisäksi osalla kasveista on verhiössä nuppimaisia karvoja ja osalta ne puuttuvat. Tämä ilmiö on noteerattu ainoastaan muodon arvoiseksi. Joillakin kasveilla karvoitus on jakanut lajin jopa kahdeksi eri lajiksi, mutta valvatilla sillä ei tunnu olevan suurtakaan merkitystä. Monet kasvit muuntelevat runsaasti ja osoittavat sillä, että lajiutuminen on vasta kesken. Ehkäpä meillä joskus tulevaisuudessa on kaksi peltovalvattia, karvainen ja kalju, aika näyttää. Tosin nämä muutokset ovat hitaita, kestävät paljon meitä kauemmin.

Peltovalvattia ei tietääkseni ole käytetty hyödyksi, ehkä sitä on sen verran paljon vihattu rikkakasvina. Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, että loppujen lopuksi sekin on ihan kaunis kasvi. Ainakin hyönteiset siitä pitävät, siksi usein siinä näkee kukkakärpäsiä ja perhosia.

34: sarjakeltano

Julkaistu , kirjoittanut
2

sarjakeltano1’Syyskesä on keltainen. Puut saavat kuukauden päästä keltaisen syysvärinsä, kukat nauttivat siitä jo aikaisemmin. Nyt kukkivat keltaiset kukat tienvierillä. Joskus kun ajan maaseudulla hiekkatietä huokaan oikein, kuinka kaunis tienlaita voikaan olla, kun kukassa ovat pietaryrtit, valvatit, keltanot, matarat. Suurempien teiden laidat on niitetty ja siellä vallalla ovat pienemmät kasvit, usein nekin keltaisia, on hanhikkeja, leinikkejä. Valitsin näistä viikon kasviksi sen, joka ainakin täällä Hämeessä näyttää olevan yleisin, tosin ei tämäkään kasvi aivan ongelmaton ole niin tunnistamisen kuin kasvamisenkaan kannalta.’

Sarjakeltano (Hierachium umbellatum) kuuluu sikurikasvien heimoon ja laajaan ukonkeltanoiden sukuun. Tämä kasvi on näin syksyllä helppo tunnistaa muista keltaisista kukkijoista sarjamaisen kukintoryppäänsä ansiosta ja siitä että kasvin koko varsi on lehtiä täynnä. Se viihtyy pientareilla, metsissä, pihoilla ja pelloilla, joissa toki on muitakin keltakukkaisia kasveja, mutta nuo kaksi tuntomerkkiä kun muistaa, niin osaa sen melko varmasti määrittää.

pikkukultasiipi KyläniemiKeltanot sukuna ovat ongelmallisia, sillä ne lisääntyvät apomiktisesti. Samanlaisia muita ryhmiä ovat mm. kevätleinikit, silmäruohot, voikukat ja poimulehdet. Käytännössä siis sama laji muodostuu suuresta määrästä pikkulajeja, jotka ovat kuin klooneja. Sarjakeltanoita ei ole meillä kuin yksi laji, mutta kyllä silläkin on muuntelua n. 20 muunnoksen tai alalajin verran. Niille ei ole annettu lajin arvoa, koska muuntelu on lievää. Lähisukulaisia ja yhtä yleisiäkin ovat esim. ahokeltanot  (H. Vulgata-ryhmä) n. 140 pikkulajia, salokeltanot (H. Sylvatica-ryhmä) n. 130 pikkulajia ja tankikeltanot (H. Rigida-ryhmä) tälläkin kymmeniä vaikeasti tunnistettavia pikkulajeja. Nämä pikkulajit ovat vain niihin perehtyneiden määritettävissä eikä ne sittenkään ole helppoja.

MyllyläSarjakeltano kasvaa yli puolimetriseksi ja samalla paikalla sitä on yleensä paljon, mätäskaupalla. Sitä voi löytää koko maasta, tosin Tunturi-Lapissa se on harvinaisempi. Kasvin muunnokset saattavat olla hyvin harvinaisia ja kasvaa vain jollain tietyllä paikkakunnalla. Tavallinen sarjakeltano löytyy siis yleisenä monenlaisilta paikoilta koko maasta. Vaikka se on yleinen, en tiedä, että sitä olisi käytetty menneinä vuosina mihinkään hyödylliseen tarkoitukseen. Ehkä sitä on pidetty rikkaruohona ja niitetty pois karjalle rehuksi tai vain maahan maatumaan.

Sarjakeltano on hyvä hyönteiskasvi. Sen kukissa viihtyvät niin perhoset kuin kovakuoriaisetkin. Usein kukista hakevat mettä myös kukkakärpäset ja kimalaisetkin. Samalla ne pölyttävät kukan, vaikka sillä ei lienekään mitään merkitystä, koska kukat eivät hedelmöity. Apomiktisuudesta oli puhetta kevätleinikin yhteydessä (viikko 22), joka myös on samanlainen laji. Miksi tällainen järjestelmä sitten on syntynyt, en tiedä? On hauska huomata, kuinka paljon on vielä sellaista, mitä ei tiedä ja mitä on mukava pohtia, vaikka katselemalla sarjakeltanoita.

33: pohjanlumme

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lumme1

’Viikonvaihteessa oli kyläyhdistyksen niittotalkoot rannassa. Raivasimme pois vesikasvillisuutta, joka uhkasi tukkia koko lahden. Nyt veneillä pääsee eteenpäin ja onkimiehet saattavat heitellä uistintaan. Useita traktorikuormia kuljetettiin pois lehtiä, kukkia ja varsia. Miten nämä hoidettiin ennen? Lapsuudessani ei niittotalkoita järjestetty ja kuitenkin vedet olivat avoimia soutaa ja uistella.’

Tämän viikon kasvi, pohjanlumme (Nymphaea alba ssp. candida), on pitäjämme vaakunakukka ja Kukkian nimikkokasvi. Niinpä se sopii hyvin viikon kasviksi, vaikka monilta järviltä se onkin jo kukintansa tältä kesää lopettanut. Oheiset kuvat on kuitenkin otettu viime viikolla ja niistä näkee, ettei se kaikilla järvillä vielä ole ohikukkinut. Suojaisilla lahdilla ja lammikoissa lumme kukkii edelleen.

lumme3Ulkonäöltään lumme on kovin erikoinen. Järven pohjamudassa kasvaa sen liki ranteenpaksuinen juurakko, josta erikoiset lehdet nousevat veden pinnalle. Myös kukka on hyvin erilainen kuin muiden kasvien kukat, mm. valkoisten terälehtien suuri määrä, säteettäinen levymäinen luotti ja kukan kellumisominaisuudet. Verholehdet suojaavat kukan sisintä niin yöaikaan kuin huonolla säälläkin. Lopuksi, kun kukka on hedelmöittynyt sulkevat verholehdet marjamaisen hedelmän sisäänsä ja kukkavana kiertyessään vetää koko paketin veden alle kypsymään.

Pohjanlummetta tavataan koko maassa, mutta aivan pohjoisimmissa osissa se on harvinainen. Laji jakautuu kahteen alalajiin, jotka aikaisemmin olivat omia lajejaan: pohjanlumme (ssp. candida) ja isolumme (ssp. alba). Jälkimmäinen on itäinen ja Hämeessä melkoisen harvinainen. Luopioisista olen tavannut sitä vain kahdesta suojaisasta järvenlahdesta. Sen kukka on suurempi ja verholehdet lepäävät vedenpinnan suuntaisina. Kolmas lumpeemme on pieni suomenlumme (N. tetragona), jonka kukka on vain parin sentin levyinen ja kukkapohjus tieteellisen nimen mukaan terävästi nelikulmainen. Sen lehdet ovat myös selvästi pohjanlumpeen lehtiä pienemmät.

Pula-aikaan, kun ruoasta oli kova puute, lumpeenjuuria jauhettiin hätäravinnoksi. Tätä käytettiin pääasiassa kotieläimille, mutta koska jauho sisältää yli 30 % tärkkelystä ja sokeria, tehtiin siitä rieskaleipää ruis- tai ohrajauhojen kanssa ihmisillekin. Se on hyvänmakuista, kertovat ne, jotka ovat lummeleipää maistaneet. Juurakot nostettiin järvenpohjasta keväällä jäiden lähdettyä ja saatettiin syöttää sioille sellaisenaan tai sitten kuivattuina ja pienittyinä.

lumme2Lumme on kaunis kasvi. Sen punakukkaiset muodot ovat rauhoitettuja, mutta myös suuria harvinaisuuksia. Kun leikkasimme niittotalkoissa lehtiä poikki, teki pahaa, varsinkin kun joukossa oli jonkin verran myös suomenlummetta. Muutamassa vuodessa kasvillisuus niitetyiltä alueilta häviää, mutta valtaa kyllä paikkansa takaisin aikanaan. Lohduttavaa oli myös se ajatus, ettei ihminen pysty lummetta kokonaan hävittämään, kyllä se sen verran voimakas kasvi on ja yleinen.